Yritystoiminnan perustarkoitus on tuottaa maksaville asiakkaille hyötyä ja sitä kautta voittoa sekä omistajilleen osinkoa. Lähden siitä, että noita asioita palvelemaan kaikki toiminta ja sen kehittäminen täytyy ohjata. Asiakaspalvelun, tuotekehityksen, valmistamisen, johtamisen ja henkilöstön kehittämisen täytyy kyetä hyödyttämään yritystä käytännön reunaehtojen vallitessa kannattavasti.

Yritystoiminnan parantamiseksi tarjotaan yhdeksää hyvää ja kymmentä kaunista. Erityisesti kehittämistöissä voi ajautua projektikaaokseen, jossa henkilöstö ajetaan ahtaalle jatkuvan kehittämisen myötä. Lisäksi tarjolla kovin montaa laatua olevia, sinänsä ihan fiksuja juttuja, joiden toteuttaminen käytäntöön ei kuitenkaan käytännössä onnistu. Tämä lienee yksi merkittävimmistä syistä, miksi melko moni yritysjohtaja suhtautuu pehmeämpien asioiden kehittämiseen kriittisesti.

Koen, että yritykset ovat keskimäärin kehittäneet prosessejaan tehostamisen näkökulmasta. Tämä on tietysti ollut viisasta, mutta ei useinkaan kovin laaja-alaista. Niin tärkeää kuin prosessien sujuvuus onkin, edustaa se kuitenkin tayloristista työmallia, jonka perusta on luotu 1800-luvun lopussa teollisuuden käyttöön. Koko opin takana oli opettaa maalta tulleet, kouluttamattomat ihmiset teolliseen tuotantoon. Työ jaetiin selkeisiin vaiheisiin, johon kuhunkin sitten opetettiin omat tekijänsä. Tämä pääajatus vallitsee teollisuudessa edelleenkin, vaikka nykyisin toki tarvitaan monitaitoisuutta ja vuorovaikutusta.

Ei ole mitenkään harvinaista, että menestyväkin yritys satsaa lähinnä perusprosesseihinsa ja numeroiden seurantaan. Tällöin johtamisessa korostuu teollinen malli ja johtaminen kutistuu tehtävien ja tavoitteiden antamiseksi sekä tulosten seuraamiseksi. Jos näin käy, yritys tekee perustehtäväänsä välittämättä kovinkaan paljoa ihmisistä. Ja koska johtaminen on ihmisten välistä kanssakäymistä, ei siihenkään satsata. Olen kohdannut runsaasti sellaisia pomoja, jotka eivät oikeasti ole kiinnostuneita johtamisesta. He ovat pomona työn ulkoisten hyötyjen vuoksi tai sitten jättävät suosiolla pomohommat minimiin. Sitäkin on sattunut, että henkilöstö on kokenut päällikkönsä ikäväksi tyypiksi, jonka käytös on menneestä maailmasta. Kehnoja pomoja siedetään, jos kokonaisuus kannattaa.

Yrityksen menestys muodostuu laajasta kirjosta asioita. Esimerkiksi tuotteet voivat olla hyviä tai kilpailukykyisesti hinnoiteltuja tasonsa nähden. Tuotantoprosessi voi olla niin tehokas, että katetta jää mukavasti. Lisäksi asiakaspalvelu voi olla vertaansa vailla ja tämä viehättää asiakkaita. Jos näin on, yritys voi menestyä, vaikka osa pomoista on surkeita. Tällöin saattaa syntyä mielikuva, ettei ihmisten toimintaan ja johtamiseen tarvitse kiinnittää erikseen huomiota. Tehdään kenties johtopäätös, että yrityksen tuottaessa asiakkaat ovat tyytyväisiä ja yrityksen perustarkoitus toteutuu hyvin, jolloin johtamisenkin täytyy olla reilassa. Näinhän asia ei ole, vaan sekaan saattaa mahtua huonoa johtamista, josta huolimatta yritys menestyy em. asioiden vuoksi.

Johtaminen on taitolaji, jota voi tarkastella analyyttisesti ilman draamaa. Tulokset ja johtaminen eivät ole sama asia, vaikka hyviin tuloksiin johtamisella tähdätäänkin.

Meillä Suomessa ei ole kovin mittavaa hyväntekeväisyyskulttuuria. Olemme tottuneet siihen, että korkeiden verojen vastineena yhteiskunta hoitaa heikompiosaisten tukemisen. Näin ajattelevien joukkoon kuulun itsekin enkä ole tottunut antamaan rahaa hyväntekeväisyyteen. Tätä työtä voi tukea myös antamalla aikaa ja osaamistaan toisten ihmisten käyttöön.

Oletko koskaan ajatellut, että esimerkiksi juuri sinä voisit auttaa nuoria työllistymään? En minäkään ollut, kunnes kohtasin projektin, jossa tavalliset suomalaiset ihmiset keksivät hyödyntää työelämäsuhteitaan ja alkoivat auttaa syrjäytymisvaarassa olevia, työttömiä nuoria kohti työllistymistä. Työ alkoi tunnustellen ja opetellen, sillä ns. tavallisilla ihmisillä ei ollut tarkkaa kuvaa työttömien nuorten elämästä. Kävi ilmi, että osalla nuorista oli liian suuria vaikeuksia ja jopa moniongelmaisuutta eikä sellaisia ihmisiä maallikot kykene auttamaan.

Nuorilta puuttui yleisesti kyky kertoa itsestään kirjallisesti. Lisäksi usealla oli haasteita päivärytmin kanssa. Nämä olivat kuitenkin asioita, joita voi kehittää nopeastikin, mikäli vain motivaatiota löytyy. Nuoria haastateltiin ja hieman valmennettiin tulevaa varten ja sen jälkeen nuorille avattiin niin sanotusti ovia. Heidät johdettiin työpaikkojen rekrytoinneista vastaavien johtajien pakeille tunnustelemaan mahdollista aloitustyöpaikkaa. Eikä tarinassa ole oikeastaan sen kummempaa ja sillä tiellä alun jälkeen on jatkettu.

Reilun kahden vuoden aikana pikkukaupungissa on avattu ovi 70 yritykseen, joista mukaan nuorten työllistämiseen on lähtenyt 53 yritystä. Näihin yrityksiin on ohjattu yhteensä 119 nuorta, joista ainakin 90 on saanut onnistumisen. Luvussa on mukana 16 kesätyöpaikkaa, mutta pidän saavutusta kokonaisuutena merkittävänä. Paikalliset ihmiset ryhtyivät auttamaan syrjäytymisvaarassa olevia nuoria, joista on siis kyetty auttamaan vajaa sata nuorta työuran alkuun. Ei ihan huono suoritus maallikoilta, jotka toki ovat saaneet mm. kaupungilta ammattilaisten apua projektiinsa.

Näköjään hyväntekeväisyydelläkin voi tehdä konkreettista hyvää työttömyyden vaivaamassa pikkukaupungissa. Kannustan kaikkia kokeilemaan oman seutukuntansa eteen tehtävää hyväntekeväisyyttä, koska sillä näyttää olevan merkitystä ja saavan hyvää aikaan.

Julkisuudessa on viime aikoina ollut useita tapauksia, joissa julkisessa virassa olevaa ihmistä on moitittu, syytetty tai peräti tuomittu virkatehtävien vastaisesta toiminnasta. Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen tuomittiin sakkoihin, koska hän osti veljensä firmalta koulutuspalveluita syyttäjälaitokseen. En tunne maallikkona lakia enkä sitä kommentoi, mutta on aivan selvää, että menettelyssä haisee kähmintä. Pidän jokseenkin hölmönä, että tuon tason oikeusoppinut menettelee noin. Nissinen sai rangaistuksensa ja nyt on harkinnassa, voiko hän jatkaa valtakunnansyyttäjänä. Mediatiedot ovat mediatietoja, mutta niiden mukaan kovin moni syyttäjä oli katsonut, ettei voi. Nissinen itse on toista mieltä.

Helsingin piispa Teemu Laajasalo harjoitti nuorempana yritystoimintaa, jonka seurauksena oli taloussotkuja. Olen ymmärtänyt, että tästä aiheutui Laajasalolle vuosien maksu-urakka, joten hänellä pitäisi olla raha-asioiden ikävästä puolesta kokemusta. Kaikki tekevät virheitä, mutta saman virheen toistaminen on eri asia. Nyt on noussut julkisuuteen Laajasalon huoleton rahankäyttö Kallion kirkkoherrana. Laajasalo myöntää käyttäneensä seurakunnan korttia huolettomasti ja ostelleensa pieniä ostoksia itselleen. Lisäksi hän oli ostanut mm. shampanjaa ja kalliita hotelliyöpymisiä. Kaiken lisäksi Laajasalo oli hukannut suuren määrän kuitteja tekemistään ostoksista. Johanna Korhosen nostettua asian esille oli Laajasalo pyytänyt menettelyään anteeksi ja todennut, että asia keskustellaan Korhosen kanssa kahdestaan eli Laajasalolla on selvä halu painaa asia alas mahdollisimman nopeasti. Siinä sitä on vastuunkannon mallia sielunpaimenelta.

Tullin pääjohtaja Antti Hartikainen on tähtäimessä vaimon työsuhteeseen liittyvässä päätösasiassa. Oli kuulemma menetellyt niin, ettei ollut poistunut vaimon työsuhdetta käsittelevästä kokouksesta esteellisenä, vaikkakin oli jäävännyt itsensä. Hartikainen on tästä menettelystä asetettu virkarikossyytteeseen. Toisin sanoen pääjohtaja oli virkamiehenä paikalla, kun kokouksessa tehtiin päätöstä vaimolle myönnettävästä määräaikaisesta virkasuhteesta. On minusta aika selvää, että eihän noin saa tehdä. Jos haluaa vaikuttaa, voi vaikuttamisen tehdä muuallakin. Hartikaista epäiltiin työpaikkakiusaamisesta vuonna 2016. Hän on ollut usein esillä erilaisten epäilyjen yhteydessä. Saatuaan tiedon virkarikossyytteestä kiirehti Hartikainen ilmoittamaan, että jatkaa tehtävässään, koska ei ole tehnyt virhettä. Vaikka julkisuus on vellonut ympärillä, pääjohtaja haluaa jatkaa korkeassa virassaan.

Vastuutehtäviin liittyy valta, mutta myös vastuu ja näin on erityisesti korkeiden tehtävien parissa. Virkamiehet vetoavat käytännön elämässä virkavelvollisuuksiinsa, jotka myös suojaavat henkilöitä itseään. Jos ihmisellä on virkavastuu, tulee tämän toimia molempiin suuntiin. Tämän lisäksi on ilman muuta kyse myös moraalista. Jos ihminen tekee virheitä, suoriutuu huonosti tai hänen menettelyihinsä ei olla tyytyväisiä, voi ihminen kysyä nöyrästi työnantajaltaan, että halutaanko hänen jatkavan tehtävässään. Korkean tason osaajilla luulisi olevan ottajia monella rintamalla, joten pakkotarvetta tehtävissä roikkumiselle ei liene. Jostain syystä on kuitenkin niin, etteivät julkisissa tehtävissä toimivat johtajat eroa tehtävistään epäselvyyksien ilmaantuessa. Päinvastoin, pitävät kynsin ja hampain kiinni viroistaan. Miksi ihmeessä? Voiko olla, että moni korkeassa julkisen puolen tehtävässä on saanut oman alansa huipputyön, jonka eduista ei haluta luopua? Että kun tuli päästyä vihreälle oksalle, niin siellä halutaan oman edun nimissä olla, vaikka muut katsoisivat toisin. Jos näin on, paljastuu samalla, että johtajan työorientaatiossa valta ja asema ovat suuressa roolissa. Toivottavasti ei tehtävän hoidon kannalta kuitenkaan liian suuressa roolissa, sillä on ikävää, jos asema menee hattuun.

Suomalaisilla on yleisilmaisuja, joita käytetään usein ja erilaisissa tarkoitusperissä. Ilmaisun perusmuoto on selvä kaikille, mutta tämän lisäksi ilmaisuja käytetään useissa muissa asiayhteyksissä ja silloin ilmaisua täytyy osata tulkita. Yksi tällainen ilmaisu on ”en tiedä”.  Otan tässä muutaman esimerkin monipuolisen ilmaisun käyttötarkoituksista. Sanonnan perustarkoitus on, että termin käyttäjä ilmaisee muille, ettei tiedä tai tunne kyseessä olevaa asianlaitaa. Mutta samalla ilmaisulla on useita muita käyttömuotoja.

Kun ihminen on epävarma käsiteltävästä asiasta ja tarvitsee lisää harkinta-aikaa, vaikka vain joitakin kymmeniä sekunteja, saattaa ihminen todeta, ettei tiedä. Silloin kai ilmaisu tarkoittaa, että en tiedä vielä ja muodostan kantani mahdollisesti jonkin ajan kuluttua. Edellä mainittu on kätevästi kiedottu kahteen sanaan.

Mutta eihän monimerkityksisen sanaparin käyttötarkoitukset tähän pääty. Suomessa vieroksutaan ääri-ilmiöitä ja voimakkaita mielipiteenilmaisuja. Täällä kuuluu olla samaa mieltä tai jokseenkin samaa mieltä asioista. Kaikki em. vaihtoehdoista poikkeavat mielipiteet on syytä ilmaista säällisen maltillisesti. Tästä johtuen en tiedä -ilmaisua käytetään melko usein kilpenä väistää vastuuta. Jos ihminen pelkää esittää omaa mielipidettään, sanotaan aika usein, ettei tiedä asiasta tai ettei sanojalla ole omaa mielipidettä. Tästä olomuodosta pidän kaikkein vähiten, sillä en tiedä -ilmaisun taakse meneminen mahdollistaa velton ajattelun ja vieläpä takanapäin puhumisen. Vaatii rohkeutta olla reilusti omaa mieltään.

Edellisten lisäksi ilmaisua käytetään silloin, kun vastataan pehmeästi ”ei”. Epävarmuutta ilmaisemalla mielipiteen pyytäjälle avautuu mahdollisuus tulkita vastaajan näkökulmaa ja sitä, ettei vastajaa ollut ajatuksesta kovin innoissaan. Tällöin asiasta voidaan keskustella ja näkökulmia tarkentaa. Kätevää varsinkin vieraiden ihmisten kanssakäymisessä.

Näin vuoden alun kunniaksi haluan ottaa esille vielä yhden, miehisen näkökulman. Kun mies ehdottaa naiselleen lähestymishaluja, voi nainen ilmaista mielipiteensä salaperäisesti toteamalla ”en tiedä”. Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että toteamusta ei voine tulkita ilman naisille tyypillistä viestinnän monikerroksellisuuden huomiointia. Suomeksi sanottuna äänenpainolla ja kehon kielellä on silloin suuri rooli eikä sellaisten tulkinta ole suomalaisen miehen vahvuus. Siinä voi todellakin käydä niin, ettei ilmaisun jälkeen härmän jätkä oikeasti tiedä, mitä nainen tarkoitti. Ja koska mies ei ymmärrä kyvyttömyyttään tulkita viestejä, siirtää mies tuskan itseltään syyttämällä naista päätöskyvyttömäksi.

Olevinaan kriittisenä kehittäjä-pessimistinä sitä tulee kirjoitettua asioiden huonoista puolista. Tämä on tietysti viisasta, mutta vain osittain. Onhan kaikilla asioilla hyvät puolensa ja sanotaan, että oma asenne vaikuttaa paljon siihen, kuinka asioita näet. Nyt näin joulun alla yritän olla positiivinen.

Suomi täytti 100 vuotta ja juhlahumua riitti. Tämä oli minusta kovin positiivista. Tapahtumia oli pitkin vuotta ja monet maat kunnioittivat itsenäisyyspäiväämme valaisemalla merkittäviä rakennuksiaan tai teoksiaan sinivalkoisiksi. Kyllä kelpasi ja näytti hienolta.

Mutta eihän hyvät uutiset siihen jää. Taloutemme on vihdoin päässyt nousu-uralle, joka alkaa hiljalleen näkyä ympärillämme. Olen vuosien varrella kysynyt joukolta ihmisiä mielipidettä siitä, mitkä ovat kolme tärkeintä tekijää ihmisissä ja niiden välisessä kanssakäymisessä. Joka ikinen kerta settiin on kuulunut luottamus. Olen itse samaa mieltä. Suomalaiset ovat suhteellisen luotettavaa sakkia ja kansainvälisesti verrattuna hyvin luotettavia ihmisiä. Meidän on syytä olla tästä ylpeitä ja pitää tavastamme kiinni.

Ehkä edelliseen liittyen olemme onnistuneet rakentamaan yhteiskunnan, joka on käsitykseni mukaan listattu maailman turvallisimmaksi maaksi yrittää. Lisäksi olemme koulutettu kansa, joka on kaikesta narinasta ja vioista huolimatta pitänyt kansalaisten terveydestä erinomaisesti huolta. Nämä ovat jokaisen ihminen elämässä merkittäviä asioista ja sitä myötä meidän kelpaa olla hyvällä tuulella.

Joulu on hyvän tuulen juhla. Nyt on se aika vuodesta, jolloin on syytä viimeistään ajatella lähimmäisiä lämmöllä ja muista heitä ainakin joulutervehdyksellä. Lisäksi toivon, että jouluna itse kukin voi ottaa rennosti ja viettää muutaman päivän hötkyilemättä hyvällä tuulella. Toivon, että lievästi mörököllitkin tervehtivät tuttaviaan ja toivottavat mukavaa joulua. Kyllä lämminhenkinen yhteisöllisyys ja hyvät tavat ovat osa joulua. Niin kuin alussa totesin, on asioilla puolensa ja jouluna on perusteltua ajatella asioiden positiivisia puolia.

Syökää hieman liikaa eli juuri sopivasti ja viettäkää itsenne näköinen joulu. Jos joku teistä tekee jouluna töitä, niin muistakaa, että maailman meno jatkuu joulun jälkeenkin ja että jouluna voi olla töissäkin hyvällä tuulella.

Toivotan kaikille hyvää joulunodotusaikaa ja lopuksi oikein hyvää joulua.

Palataan asiaan tammikussa.

Maltillisuus on valttia monessa asiassa. Olen tottunut käyttämään muotiin tullutta ilmaisua ”tolkun ihminen”. Tolkku tarkoittaa minulle harkitsevaa ja järkeen perustuvaa käytöstä, jossa vältetään asioiden mustavalkoistamista. Vajaa tuhatvuotinen historia naapurimaidemme alaisuudessa ja yleinen taipumuksemme jörrikkämäiseen käytökseen lienevät vaikuttaneet siihen, ettemme ole parhaimmillaan syvällisissä keskusteluissa. Opettelemme mieluummin teknisiä taitoja ja tietoja, kuin kehitämme itseämme ihmisenä.

Maltillisuutemme kääntöpuoli on, ettemme oikein uskalla muodostaa omia perusteltuja mielipiteitämme, vaan fiksoidumme arvopohjaisesti johonkin näkemykseen. Tämän seurauksena haastavien asioiden päättäminen hankaloituu. Tästä on esimerkkinä suomalainen politiikka. Veivaamme esimerkiksi sotea asiantuntijalausuntojen vastaisesti arvopohjalta eikä hyvältä näytä. Nato-keskustelu on ollut viimeisen 10 vuotta sitä, että emme hae jäseneksi, mutta pidämme ovea auki. Varsinaista keskustelua ei sovi käydä, kun joku voi suuttua. Niin ikään muutoksen kanssa olemme haasteissa siellä ja täällä. Kun eteemme tulee kiperä haaste, emme uskalla päättää toiminnasta, vaan vetkutamme asiaa. Sekin on päätös toiminnasta ja pahimmillaan pelkuruutta käärittynä harkitsevan vaatteisiin.

Kuten jo edellä annoin ymmärtää, pidän suomalaisia hieman sosiaalisesti kehittymättöminä. Katselin jokin aika sitten matkaohjelmaa, jossa haastateltiin USA:ssa asuvia suomalaisten jälkeläisiä ja heidän puolisoitaan. Paikallista verta omaavat pitivät erityisen arvossa sitä, että suomalaisen sanaan voi luottaa. Lisäksi jenkit kertoivat, että suomalaisilla on pitkän historian muodostamia kulttuurisia perinteitä, kun taas jenkit ovat muutaman sata vuotta vanha sulatusuuni, jolla ei ole kansakuntien mittakaavassa pitkää omaa historiaa. Suomalaiset ovat työskennelleet ahkerasti saavutustensa eteen ja saaneet myös aikaa toimivan yhteiskunnan, jossa ei ole korruptiota ja jossa on turvallista yrittää. Lisäksi aina mainittavat koulutus- ja terveydenhuoltotoimemme ovat globaalisti hyviä juttuja. Meidän on syytä olla suomalaisittain ylpeitä saavutuksistamme, eikä aliarvostaa itseämme sosiaalisen arkuuden vuoksi.

Edellisestä huolimatta tartun kertaalleen sosiaalisuuteemme. Jos uskaltaisimme olla itsestämme ylpeitä, uskaltaisimme ehkä kohdata sosiaalisen rajoittuneisuutemme. Ihminen on laumaeläin ja laumassa tarvitaan sosiaalisia taitoja. Suomessa ylikorostetaan maltillisuutta ja kaikki tavisten kannoista poikkeava nähdään sopimattomana irtiottona, johon ei tolkun ihmisten tule mennä. Voisimme kuitenkin opetella sietämään eri näkökulmia ilman neliraajavastustusta ja sitä kautta hakemaan toimivia kompromisseja, jotta uusia asioita saataisiin tehdyksi. Olen vakuuttunut, että etenisimme ihmisinä ja saisimme enemmän asioita aikaiseksi. Kaiken lisäksi tulisimme nykyistä paremmin juttuun keskenämme ja oppisimme keskustelemaan vahvuuksistamme ja heikkouksistamme. Tämä olisi mielestäni aikamoinen kehitysaskel, joka on vielä meidän päätettävissä.

Olen perännyt monessa kirjoituksessani sosiaalisia taitoja erityisesti miehiltä enkä mielestäni suotta. Kokemukseni mukaan miehille on tyypillistä, että elämän aikana opetellaan omiin kiinnostuksen kohteisiin liittyviä teknisiä tietoja ja taitoja, mutta omaan henkiseen kehitykseen ei juuri panosteta. Seurauksena vaikuttaa olevan, ettei osaamisesta saada sillä tyylillä parasta mahdollista irti, sillä harva menestyy lonely raider -tyylillä. Ihmisen tulee laumaeläimenä kyetä kohtuulliseen kanssa käymiseen muiden kanssa. Sosiaaliset taidot kumpuavat ihmisen persoonasta ja henkisestä kypsyydestä. Mutta kuinka käyttäydyt fiksusti, jos henkinen kantti on kovin kypsymätön.

On sanottu, että naisen on oltava miestä kovempi menestyäkseen miehisessä maailmassa. Näin mitä ilmeisimmin on. Tämä kai tarkoittaa, että perinteisen naisellisen käytöksen sijaan naisen on kyettävä kovaankin peliin miesten rinnalla. Olen jäävi sanomaan tällaisen käytöksen tarpeellisuutta, mutta seurauksia kai sentään sopii arvioida.

Olen tottunut pitämään naisia sosiaalisesti miehiä taitavampina. Johtamisen maailmassa olen tullut kohdanneeksi naisia, jotka ovat siis lähteneet etenemään urallaan miehisessä maailmassa. Olen ollut yllättynyt, kuinka perinteistä miehistä käytöstä olen kohdannut joidenkin uranaisten taholta. Korostan, että suurin osa kohtaamistani naisista ovat olleet fiksusti ja taitavasti käyttäytyviä, mutta kohtaan alati myös sellaisia naisia, jotka ovat ilmiselvästi vallanhimoisia ja kilpailullisia ja joiden käytös on sitä myötä itsekeskeistä ja jyräävää. On yllättävää, kun nainen alkaakin puoliväkisin ottamaan tilanteen ohjia käsiinsä ja yrittää kävellä läsnäolijoiden yli mielipiteillään. Olenpa todistanut sellaistakin, että nainen neuvoo itseään osaavampia tilanteessa, jossa omat hommat ovat hoitamatta. Ja tästä huomauttaminen aiheutti suoranaisen pillastumisen, joka päättyi naisen uloskävelyyn tilaisuudesta.

Uskon aidosti, että urapolku on naiselle keskimäärin vaikeampaa kuin miehelle. Ihmettelen kuitenkin, kuinka sinänsä koulutetut ja älykkäät naiset sortuvat käytökseen, josta miehiä on soimattu iät ajat. Tunnustan, että miehissä on ihan samaa vikaa ja kehnosti käyttäytyviä miehiä on reilusti enemmän kuin naisia. Mutta niinpä vain nainenkin näyttää pystyvän sikamaiseen jyräämiseen ja hyökkäämiseen. Ymmärrän niin, että urokset haastavat toisiaan näkyvästi koko ajan ja ovat sitä myötä oppineet haastamisen pelisäännöt. Jos menet liikaa toisen tontille, saat varautua seurauksiin. Naiset eivät samalla suorasukaisella tavalla haasta toisiaan, vaan toimivat moninaisemmin. Tämän johdosta olen kuullut sanottavan, ettei naisille kehity haastamisen pelisääntöjä ja naiset nojaavat miesten kanssa siihen, ettei mies voi käyttää naisen kanssa samoja keinoja kuin miesten kanssa. Ja verbaalisesti vahvemman naisen sanallinen hyökkäys aiheuttaa miehelle tukalat paikat.

Ajattelette ehkä, että mitä siinä mies ruikutat. Että oletko niin heikko, ettet kestä peliä naisten kanssa, vaikka naiset ovat saaneet aina kärsiä miesten käytöksestä? Onko häiritsevästä epäkohdasta puhuminen heikkoutta vai sittenkin rohkeutta? En ole koskaan ihaillut naismaisia miehiä. Äijämäinen nainen ei ole juuri parempi. Sitenkö naisten urapolut saadaan nousuun, että naiset alkavat valtaa saatuaan käyttäytyä idiootti miesten tavoin? Ja tämä vielä yhteiskunnassa, joka on erittäin koulutettu ja jonka jatkomenestys nojaa järkeen enemmän kuin massaan ja voimaan.

Itsekeskeinen ihminen ei kuule toivettani hyvästä käytöksestä. Koen, että tasa-arvoisessa maassa ei naisen huonoa käytöstä tarvitse sietää enempää kuin miehen. Jos miehelle voi sanoa suorat sanat, on se voitava sanoa naisellekin. Toivon, että naiset viisaampina käyttäisivät omia vahvuuksiaan. Jos äijämeininkiä kaipaa, on siinäkin oltava samat säännöt kaikille osapuolille.

Palaute on erittäin tärkeä väline johtamisessa. Ihmiset kaipaavat muiden näkemyksiä tekemisistään, sillä ihminen on laumaeläin ja lauman arvostus kiinnostaa. Palaute voidaan jakaa kahteen päätyyppiin, kannustavaan ja kritisoivaan. Kannustavan tai positiivisen palautteen antaminen ei keskimäärin ole hankalaa, sillä ihminen ottaa itselleen positiivisia asioita mielellään vastaan. Haaste onkin se kriittinen palaute, jonka vastaanottaminen on vaikeaa ja sen vuoksi kriittisen palautteen antamiseen tulee hieman valmistautua.

Olen tottunut pitämään suomalaisia hieman epäsosiaalisina. Minusta asia on niin. Meillä on taipumusta vältellä sosiaalisia kontakteja tavallisen usein; kaupassa, kaupungilla, työpaikalla. Ravintolassakin tarvitsemme keskimäärin rohkaisua ennen lähikontaktia. Suomessa on paraikaa käynnissä uskomattomia jumeja työntekijöiden kesken eli nykytermein sanottuna henkilöstön ilmapiiri on tulehtunut. Itse koen syiden löytyvän suurimmaksi osaksi sosiaalisesta taitamattomuudesta ja lapsellisuudesta.

Koen, että ihmisten välistä kanssakäymistä tulisi avata lisää eli totuttaa ihmiset keskustelemaan sekä kivoista että ikävistä asioista keskenään. Ajattelen täysin subjektiivisesti, että sinänsä hyvä positiivisuuskulttuuri on johtanut siihen, että perusteltua suoraa puhetta pidetään öykkärimäisenä ja sopimattomana. Perusteluna olen kuullut, että palaute tulee antaa niin, ettei toinen loukkaannu. Kuinka sellainen on mahdollista tilanteessa, jossa ihminen katsoo toimineensa oikein, vaikka faktat osoittavat muuta? Tai tilanteessa, jossa ihminen ei osa erottaa tekemisen ja oman persoonan väliä toisistaan ja ottaa henkilökohtaisena loukkauksena kaiken kritiikin?

Ihmiset ottavat usein itsensä suhteessa tehtäviinsä hieman liian vakavasti. Vastuullisuuden kääntöpuolena on, ettei kriittistä palautetta haluta ottaa osana kehittymistä. Korostan, että palautteen antamisen tyylillä on todellakin väliä. Ei kuitenkaan ole oikein, että perusteltu ja oikea palaute yritetään haudata tyyliseikkojen alle. Suomalaiset tuntevat suomalaisen sielun. Tämän johdosta palautteen ongelma numero yksi on, ettei palautetta anneta. Vanha toteamus on, että asioiden ollessa hyvin ei puhuta mitään, mutta ongelmista avaudutaan.  Miksi toisen kehuminen on niin vaikeaa, vaikka jokainen meistä on kiitosta saadessaan onnellinen? Positiivinen palaute ilmeisesti mielletään turhaksi mielistelyksi ja kriittisen palautteen pelätään suututtavan työkaverin.

Jos palautekulttuuria ei kehitetä, eivät ihmiset totu puhumaan tekemistensä vahvuuksista ja heikkouksista. Tällöin palautetta annetaan ja saadaan liian vähän, jolloin palautteesta tulee liian iso numero. Sekä palautteenantaja että -saaja pelkäävät palautteenantoa eikä ihminen silloin ole parhaimmillaan. Varsinkin kriittinen palaute tuppaa tulvimaan ulos suutuspäissään ja silloin tulee sanottua liian kovasti. Loukkaantuuhan kuulija sellaisesta ja varsinkin silloin, jos positiivista palautetta ei ole kuulunut tarpeeksi.

Palautteen yhteydessä riskinä on esimerkiksi ylitulkita palautetta, kokea kritiikki hyökkäyksenä omaa persoona vastaan, jättää vaikeat asiat käsittelemättä, sortua puolusteluun ja jättää näin ollen vastaanottamatta palaute, antaa palautetta väärin menemällä henkilökohtaisuuksiin tai unohtaa palautteen kaksisuuntaisuus.  Näitä kaikkia edellä mainittuja asioita voi lääkitä pikkuhiljaa opettelemalla palautekulttuuria käymällä säännöllisesti läpi henkilöiden työn onnistumisia ja epäonnistumisia. Osassa työpaikoissa projektien läpikäynti on ollut iät ajat osa toimintaa. Miksi ihmeessä tätä ei ole otettu laajempaan käyttöön?

Onko nöyrä ihminen hyvä ihminen? Lukija käsittää toki, että savolaisittain sanottuna voi olla tai voi olla olematta. Nöyryyden ja ihmisen hyvyyden välille ei voi vetää yhtäläisyysmerkkiä.  Itse olen kokenut, että julkisessa keskustelussamme korostetaan usein nöyryyttä.  Tavataan sanoa, että olisi hyvä olla nöyrä, mutta ei nöyristelevä.  Miksi ja kenelle tulee olla nöyrä? Olen kuullut monen tekemisessään menestyneen sanovan, että tekemiselle tulisi olla nöyrä. Tällä kai tarkoitetaan sitä, että tekemisen sisältöön ja tapaan tehdä tulisi kiinnittää jatkuvasti huomiota, jotta tekemisen laatu ja lopputulos tulevat hyväksi. Ostan tämän ajatuksen, sillä tekemisellä on aina tarkoitus eikä tämä tarkoitus täyty, jos tekemiseen suhtautuu yliolkaisesti.  Ja huonosti tekemistä tuskin kukaan kannattaa. Kun pysyt nöyränä tekemiselle, orientoidut tekemään hyvin ja tällä on lopputuloksen kannalta väliä.

Kuinka on sitten muunlaisen nöyryyden laita? Itselleni tulee mieleen ainakin nöyryys esimiehelle, työnantajalle ja valtaa pitäville yleisesti. Tässä se jekku piileekin. Jos heillekin on oltava nöyrä, niin kuin ilmeisesti suositus usein on, tarkoittaa nöyryys myös nöyryyttä itseään ylemmille. Tällöin nöyryyttä käytetään helposti vallan välineenä. On oltava nöyrä, jotta ihmisten käsittely helpottuu. Miksi ihmeessä nöyryyttä esivaltaan muuten korostettaisiin? Tämä kai on se osa, jossa nöyryys muuttuu nöyristelyksi, jos on muuttuakseen.

On toki viisautta suhtautua kaikkiin ihmisiin kohteliaasti ja varsinkin palkanmaksajaan, mutta tarvitaanko hyvään lopputulokseen nöyryyttä ihmisille?  Jos tekeminen tapahtuu organisaation suorittavassa päässä, ei kaikki voi olla omaa mieltään, sillä silloin ihmiset eivät souda samaan suuntaan. Mutta ei kai se ole nöyryys, jolla tuloksia tehdään, vaan into ja suorituskyky. Mitä tällä on tekemistä muun kuin tekemisen nöyryyden kanssa?

Minusta tapaamme vanhoja peruja korostaa nöyryyttä, vaikka emme selvästikään ole sellaisia. Kun vastahankainen suomalainen joutuu nöyräksi, on kovin usein seurauksena takanapäin arvostelua ja muuta juputtamista, josta on nöyryys kaukana. Edessä palvotaan silmää, mutta annas olla kun silmä välttää. Voiko kukaan oikeasti uskoa näennäisnöyryyden tuottavuuteen nykyaikana? Niin sanottu nöyryys johtaa melkoiseen kontrollin tarpeeseen ja tämä maksaa. Johdon ei tarvitse olla huolissaan eriävistä mielipiteistä työhön liittyen, sillä kyllähän maailmaan ääntä mahtuu. Mielipiteen sanominen on perusoikeus, jota hyödyntäisin reippaasti. Johdolla on lopuksi kuitenkin oikeus päättää menettelystä, joten eihän mielipiteiden vaihto vielä vie laivaa eri suuntaan. Päinvastoin, siinähän näkevät, että pomolla on munaa heittäytyä kehään johdettaviensa kanssa. Eivät yrityksen linja ja päämenettelytavat ole äänestysasioita, vaan niistä päättä johto omistajien siunauksella. Mutta kai sitä sentään eri mieltä saa olla.

Epäilen, että suurin osa meistä ei pidä itseään erityisen herkkänahkaisena. Toisin sanoen ihminen ajattelee kestävänsä kohtuullisesti kritiikkiä itsestään. Onkohan asia kuitenkaan näin? Jos ajattelet mainitsevasi jonkun tutun tai puolitutun pukeutumisesta jotain positiivista, niin ei ongelmaa. Kuulija kiittää ja vaikuttaa keskimäärin tyytyväiseltä. Mutta kokeilepa antaa kritiikkiä, niin ilme muuttuu ja mahdollisesti paikalla olevat muut ihmiset saattavat pitää sinua loukkaavana hölmönä, kun menit toista loukkaamaan.

Esimerkiksi pukeutumistyyli on kovin henkilökohtainen ja makuasiat muutenkin vaihtelevat, joten henkilökohtaisuukiin menevästä kritiikistä voikin loukkaantua. Mutta kokeilkaapas, että sanotte esimerkiksi työkaverillenne jotain positiivista hänen tekemisestään. Ei siis henkilöön, vaan työsuoritukseen liittyviä kehuja, kuten että ”teit sen työn todella nopeasti”. Veikkaan työkaverin suhtautuvan kommenttiisi ilolla. Jatka kokeilua siten, että seuraavalla viikolla sanot samalle henkilölle jotain kriittistä hänen työsuorituksistaan, kuten että ”kohtelit työkaveriasi hieman suoraviivaisesti”. Mikähän silloin on työkaverin reaktio? Väitän, että keskimäärin alat kuulla selityksiä tai joudut perustelemaan kantasi työkaverin ollessa närkästyneen oloinen.

Annamme ja sitä myötä saamme työelämässä liian vähän positiivista palautetta emmekä osaa oikein suhtautua siihen. Kumma kyllä, saamme negatiivista palautetta enemmän, mutta siihen vasta emme osaakaan suhtautua. Antaessasi kriittistä palautetta voit leimautua melko nopeasti sosiaaliseksi torveloksi, vaikka argumentoisit perustellusti tai jopa puhuessasi faktaa. Kukaan normaali ihminen ei kuvittele toimivansa virheettömästi. Mutta oman virheen esiin nostaminen aiheuttaa enemmistössä suomalaisia vastareaktion. Virhekäytöksestä kuuleminen jossain määrin suututtaa ihmisen eikä asiallinen keskustelu tahdo onnistua ainakaan parhaalla tavalla. Kritiikin saajalle näyttää olevan tyypillistä, että hän ikään kuin riitauttaa kuulemansa asian tarttumalla esimerkiksi sanojan tökeröön kertomistapaan vedoten ja yrittäen siirtää keskusteluun pois kritiikistä. Selvää on silloin, että vastaanotto sulkeutuu eikä varsinaisesta asiasta eli tehdystä virheestä enää keskustella.

Edellä mainittu on mielestäni erityisesti työelämän ongelma. Kovin moni suorastaan haluaa harrastuksen parissa neuvoja viisaammilta, sillä siten kehittyy. Mikä ihme meihin ihmisiin menee työpaikan oven avautuessa? Kuvittelen maallikkona, että yllättävän moni ei halua tai pysty erottamaan tekemäänsä työtä omasta persoonastaan. Kun kommentoidaan tekemistä, kommentoidaan vain hyvin pientä osaa persoonasta. Kukaan ei ole läpeensä hyvä tai paha, vaan kumpaakin löytyy kaikista. Ja tekemiseen liittyy sitä paitsi, että joskus onnistuu paremmin ja joskus huonommin. Jokaisella riittää yllin kyllin hyvää sanottavaa omasta tekemisestään ja persoonastaan. Näin ollen olisi mielestäni loogista kyetä ottamaan vastaan sekä hyvää että huonoa palautetta tekemisistään.

Jossakin tapauksissa olen ollut huomaavinani, että tekijällä on ollut liian hyvä kuva omasta suoriutumisesta. Tällöin kritiikki hajottaa omaa kuvaa tekemisestä ja se tuntuu tietysti pahalta. Toisaalta valheellisella pohjalla oleva tekeminen päättyy ennen pitkää huonosti, joten hyvää kohti tällaisessakin tapauksessa kritiikki kulkee. Rakentava kritiikki on positiivista eikä sitä sanota lyömistarkoituksessa. Toisen mollaaminen ei ole enää kritiikkiä, vaan vain huonoa käytöstä.