Pelimaailmassa(kin) strategia on keskeinen menestystekijä

Olen setämiesikäinen konsultti ja aloitin työelämässä 1988. On selvää, että it-teknologian mahdollisuudet eivät ole hallussani erityisen hyvin. Läppäri on tutuin työkaverini ja maksan toki laskuni kännykällä, mutta koen meneväni toimistoelämän perustasolla it-asioissa. Itse asiassa olin kuvitellut, että pelimaailma voisi olla sellaista tekemistä, jossa on konsanaan toiminnastani eroavat lainalaisuudet. Tutustuin juuri kirjaan, jossa kerrotaan Overwatch-joukkuepelin pelaamisesta (ei siis pelien tekemisestä). Suomalainen Felix Wahlsberg on pyrkinyt pelin ammattilaiseksi ja ollut pelin 35. parhaaksi rankeeratun pelaajan joukossa. Wahlsberg kertoo, että pelissä pärjäävät parhaiten joukkueet, jotka pelaavat tiiminä hyvin yhteen. Pelaajilla on erilaisia rooleja ja kokonaismenestyksen kannalta on tärkeää, että joku huolehtii pelistrategiasta ja tekee päätöksiä, jotka vaikuttavat yksittäisen pelaajan kannalta huonolta, mutta ovat välttämätöntä joukkueen menestyksen kannalta.

Tämä kuulosta täsmälleen samalta, kuin kaikessa joukkueiden suorittamisessa. Siellä missä pyritään tavoitteelliseen suoritukseen, astuu strategia ja roolitus keskeiseen rooliin. Olin yllättynyt, että tietokonepelien pelaamisen ohjaaminen muistuttaa logiikaltaan työ- ja harrastuselämän tiimien ohjaamista. Heidänkin tekeminen menee sekoiluksi, jos ei yhdessä sovita tekemisen keinoja ja anneta kullekin henkilölle kokonaisuuden kannalta mielekkäitä tehtäviä. Lisäksi keskeistä on, että jokainen tietää tehtävänsä ja uskoo kokonaisuuden ohjaajaa.

Olisiko matalaotsaista jargonia sanoa, että kaikesta keskeisyydestä huolimatta it-teknologia on kuitenkin apuväline? Ainakin niin kauan, kunnes koneet alkavat ohjelmoida itseään. Ihminen on laumaeläin ja tarvitsee mielekkyyden elämälleen. Siviilissä sitä kutsutaan arvoiksi, työelämässä strategiaksi. Varsinkin kaikessa suorittamisessa muodostetaan tekemisen tarkoitus ja keinot sekä tavoitteet. Muuten lauma alkaa tehdä päällekkäisyyksiä, epäolennaisuuksia ja keskittyä kukin sillä hetkellä kivalta tuntuvaan tehtävään. Eihän siten saa hyviä tuloksia aikaan kuin hullun tuurilla.

Etätyön ennustetaan lisääntyvän Covid 19 -haasteen myötä pysyvästi. Olen kuullut sanottavan, että etätyö vaatii erilaista esimiestyötä ja että vaikeita asioita ei voi etänä käsitellä. Esimiestyön perusteet eivät muutu etätyössä ja ihmiset pystyvät käymään myös vaikeita asioita etänä läpi. Voihan esimerkiksi olla, että etänä käyty vaikea keskustelu on helpompaa kuin paikan päällä. Kyse on aivan samasta tekemisestä kuin ennenkin, vaikka etänä kontakti ihmiseen on erilainen. Näköyhteyden puute sen sijaan vaikeuttaa keskustelua. Viestinnän selkeyteen kannattaa etähommissa kiinnittää huomiota. Eihän nykyaikainen esimies kyttää toimistotyöntekijöitä paikan päälläkään jatkuvasti. Eikä ns. vaikeita asioita keskustella kaikkien kuullen, vaan hakeudutaan rauhaan muilta ihmisiltä. Kaikkea ei silti tarvitse tehdä etänä, mutta paljon kuitenkin voi, mikäli tekniikka ja sen käyttöosaaminen on ajan tasalla.

Johtamisen saralla eteeni tulevan ongelmat johtuvat aivan entiseen malliin ihmisten kehnoudesta perusasioissa. Tekniikan tai hienojen puitteiden ei kannata antaa hämätä, sillä ihminen ei muutu kovin nopeasti. Sivistyksen pintakiilto saattaa kirkastua, mutta tuon ohuen pintakiillon alla on kuitenkin samat tarpeet ja lainalaisuudet, kuten aina ennenkin.

 

 

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Miten itsestä liikojen luuleminen näkyy käytännössä?

Kirjoitin vastikään tällä kanavalla meta-analyysistä, jonka tuloksista nähdään, että vain vajaa 10% ihmisistä osaa arvioida älykkyytensä oikein. Yksinkertaistettuna ihmiset luulevat itsestään liikoja. Ihminen yksinkertaistaa arviotaan itsestään ja ajattelee olevansa ihan hyvä ja osaava tyyppi unohtaen heikkoutensa. Kuvittelee olevansa sosiaalisesti joustava, vaikka jumittaa omissa näkemyksissään. Kuvittelee luottavansa ihmisiin normaalisti, vaikka lukitsee kodista autoon kaikki lukolliset paikat, koska eihän ihmisistä koskaan tiedä. Suhtautuu rasismiin kielteisesti, vaikka vierastaa jo toiselta paikkakunnalta tulleita ihmisiä.

Yksi tarkastelukulma liikojen luulemiseen liittyy ihmisen temperamenttiin eli siis siihen, miten nopeasti ja voimakkaasti ihminen reagoi asioihin. Temperamentin on sanottu olevan biologisesti määräytyvä eli ihminen ei siihen voi näin ollen itse vaikuttaa, vaikka voi vaikuttaa käyttäytymiseensä. Ihminen ei siis ole temperamenttinsa armoilla. Eräs temperamenttiin vaikuttava ulottuvuus on ulospäinsuuntautuneisuus ja sen vastinpari sisäänpäin kääntyneisyys. Stereotyyppisesti ulospäinsuuntautuneet ovat aktiivisia ja usein puheliaita, kun taas introvertit mielletään vetäytyviksi ja hiljaisiksi. Harmikseni kuulen kuitenkin aika usein, kuinka ekstrovertit pitävät introverttejä tylsinä ja johtamiseen sopimattomina, kun taas introvertit pitävät vastinpariaan harkitsemattomina ja itsekeskeisinä, vaikka molemmat arviot ovat vääriä. On ensiarvoisen tärkeää ymmärtää, että temperamentti ei ole yhtä kuin älykkyys ja kyvykkyys, vaikka siihen haluttaisiin viitata.

Toinen keskeinen liikojen luulemisen näkymä tarjoutuu siellä, missä käytetään palautetta tekemisen kehittämisessä. Tätä tapahtuu koulussa, osassa harrastuksia ja työelämässä eli sangen monessa yhteydessä. Jos ihmisellä on realistinen käsitys kyvyistään ja tekemisistään, hän pystyy vastaanottamaan tekemiseensä liittyvää palautetta – kannustusta ja kritiikkiä. Kaikki normaalit ihmiset pystyvät vastaanottamaan kehuja, mutta kovin harva kritiikkiä. Miksi? Siksi, kun ihmisillä on epärealistinen näkemys itsestään. Tiedetään ehkä, että ollaan esimerkiksi kärkkäitä, ikäviä töitä vältteleviä keskitason suoriutujia, mutta suututaan asian noustessa esille. Totuutta ei siis olla haluttu myöntää ja siksi asia suututtaa. Meillä on jopa ”viisaus”, että henkilökohtaisista asioista ei sovi puhua. Takana taitaa olla ajatus, että ihminen suuttuu joutuessaan esittämään perusteluja omille arvoilleen. Että kysyminen tulkitaan jo kritiikiksi. Miksi ihmeessä?

Kolmas esimerkki löytyy kuntataloudesta. Kunnat ovat taloudellisesti tiukoilla ensisijaisesti verotulojen vähenemisen vuoksi. Globaali trendi on, että ihmiset haluavat kasvukeskuksiin. Pikkukaupungeista väki vähenee, koska varteenotettavia työpaikkoja ei nuorille ole. Suomessa on varovasti arvioiden 200 kuntaa, joilla ei ole todellisia edellytyksiä kasvuun. Silti lähestulkoon kaikissa kunnissa käydään taistelua kasvusta. Paikallislehden mukaan pitäisi uskoa oman alueen vahvuuksiin ja kertoa niistä muille – sillä se kasvu osaltaan kuvitellaan tehtävän. On vain tainnut käydä niin, että oman alueen todellisia heikkouksia ei ole aikoinaan haluttu myöntää, vaan on jatkettu vanhalla tyylillä aina vaan. Se kun on ollut paikallisten mieleen. Ja jos siihen ulkopuolinen on esittänyt arvostelua, niin pahat sille. Oman seutukunnan kehnoudet on haluttu vaientaa ja nyt on liian myöhäistä. Kovin monella paikkakunnalla on tehty matalan jalostusasteen töitä eikä asiaan ole tartuttu aikanaan. Kaikki nykyisin tietää, ettei sellainen kalliissa maassa kannata, mutta kehitystyötä ei silti ole ajoissa tehty. Nyt niitetään sitä mitä on kylvetty, mutta kukapa myöntäisi asian omaksi viakseen. Kaupungilla menee huonosti, mutta se ei ole kenenkään vika?

Kaikilla on heikkouksia ja niitä voi kehittää paremmaksi. Vaan jos ongelmaa ei myönnä, ei voi kehittyäkään – tuttua monen alkoholistin kohdalla. Heikkouksiensa kohtaaminen on kivuliasta aluksi, mutta asian kanssa oppii elämään. Sitä myötä omakuva tarkentuu ja ihminen kehittyy ihmisenä. Aika iso palkkio sanoisin.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Pidämme itseämme liian hyvinä

Käsitykseni mukaan terveeseen itsetuntoon kuuluu, että ihminen pitää itseään hyvänä. En koe tässä mitään ongelmaa, pikemminkin päinvastoin. Mistä sitten johtuu, että reilu enemmistö ihmisistä närkästyy itseään koskevasta, perustellusta kritiikistä? Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan vain noin 10% ihmisistä arvioi oman älynsä realistisesti. Suurin yksittäinen tekijä tässä on se, etteivät ihmiset ole saaneet riittävästi palautetta toiminnastaan ja kuvittelevat itsestään liikoja. Huomautan, että vaikka itse olen kokenut asian juuri noin, ei toteamus ole keksimäni, vaan mainitusta amerikkalaistutkimuksesta.

Kuinka ihminen voi kehittyä ylipäänsä ilman palautetta? Jos oppilaiden koemenestystä ei kerrottaisi tai ylipäänsä todistuksia ei jaettaisi, kuinka oppilaat pystyisivät suhtautumaan suoriutumiseensa järkevästi? Eivät tietenkään mitenkään ja siksi oppilaiden tekemisiä arvioidaan opettajien toimesta lukuisia kertoja vuodessa. Ihmiset ovat tottuneet koulusuoritusten jatkuvaan arviointiin ja itse asiassa nämä arviot vaikuttavat jatko-opintomahdollisuuksiin merkittävästi. Inhimillisesti lienee niin, että hyvät arviot saaneet ovat iloisia palautteesta, kun taas huonot arviot saaneet ovat pettyneitä ja kenties jopa murheissaan. Kaikesta huolimatta arviot tehdään suoritusten perusteella kaikille – kesti palautteen hyvin tai huonosti. Näin tavataan tehdä myös monissa harrastuksissa, kuten urheilussa ja taiteen parissa.

Kuinka hyvin ihmisen suoriutumista arvioidaan aikuisena? Käsitykseni mukaan lähinnä työpaikan kehityskeskusteluissa ja perheen sisäisissä keskusteluissa – eipä juuri muuten? On toki yhteisöjä, jossa palautetta käytetään hyödyksi juuri niin kuin kuuluu, mutta tämä on ennemmin poikkeus kuin sääntö. Kuinka ihmiset sitten saavat materiaalia kehittyäkseen ihmisenä? Eivät he käytännössä saakaan ja tämän johdosta kovin moni ihminen kehittyy ihmisenä hyvin hitaasti ja osa ei juuri ollenkaan. Tämä näkyy arkielämässä joka paikassa. Ravintolat ja hotellit pyytävät aktiivisesti palautetta asiakaskäynnin jälkeen. Kovin suuria muutoksia ei vain näytä palveluun syntyvän. Soitapa vakuutusyhtiöön ja saat jonottaa ties kuinka kauan asiakaspalveluun pääsemiseksi. Mene autoliikkeeseen ja kohtaa myyjä, joka on kiinnostuneempi kaupasta kuin sinusta. Vieraile keskimääräisessä teollisuusyrityksessä ja huomaa, kuinka kulttuuri on vanhakantainen suorituskulttuuri, jossa vain muutamilla on sananvaltaa. Huomauta naapurille kehnosti käyttäytyvästä koirasta ja huomaa, ettei naapuri jatkossa tervehdi.

Meillä kaikilla on heikkoutemme. Sitenkö tulee hyvä, että annetaan kaikkien toimia tavallaan eikä heikkouksiin puututa? Kukaan meistä ei ilahdu kritiikistä, jota kuitenkin tarvitaan ihmisenä kehittymisen pohjaksi. Kritiikkiä oppii kyllä sietämään ja sitä kautta ihmisen omakuva tarkentuu realistiseksi. Arjessa vaikuttavat toimet hankaloittavat yhteiseloa merkittävästi juuri siksi, kun ihmiset eivät tajua omia virheitään, joita toistavat muiden harmiksi vuodesta toiseen. Ei ole mitenkään harvinaista, että naapureita arvostellaan jostakin asiasta ja sama toisinpäin. Tämän seuraus helposti on, että kumpikin pitää itseään toista parempana, vaikka kyse on jostakin ihan muusta. Arvostelijat näkevät toisen virheet, mutta eivät omiaan. Tähän auttaisi, kun ihmiset saisivat asiallista palautetta vahvuuksistaan ja heikkouksistaan elämänsä varrella.

Kuinka monen esimiehen työtä arvioidaan merkittävässä määrin? Eihän sellaista juuri tapahdu ja tämä on raju puute esimiestyössä. Lähes kaikkea muuta työtä mitataan jotenkin, vaan ei esimiestyötä. Tämä on merkittävä altistaja sille, että esimieheksi pääsee ihmisiä, joita ei kiinnosta johtaminen. Moni esimies on kiinnostunut uralla etenemisestä, paremmasta palkasta tai sitten asiantuntijana vaikuttamisesta, mutta ei johtamisesta. Huonoimmillaan johtajana on henkilö, jonka persoona ja taidot eivät ylipäänsä sovi esimiestyöhön, vaikka kuvitelma omasta hienoudesta on jotain ihan muuta.

Jos ihminen tuijottaa vain vahvuuksiaan, saattaa kusi nousta päähän. Tämän ehkäisyssä erinomainen keino olisi realistinen ja jatkuva palaute suoriutumisesta. Ylpeä suomalainen taitaa pitää itseään joko parempana tai huonompana kuin onkaan.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Esimiestyön kehittymisen esteenä palaute- ja kannustustaidot

Moni organisaation puhuu nykyisin itseohjautuvuudesta. Se sopii osaan tilanteista ja organisaatioista, mutta ei kaikkiin. Silti ajattelen, että itseohjautuvuus lisääntyy jatkossa koulutus- ja osaamistason lisääntyessä. Tämä asettaa esimiestyölle vaatimuksia, joita on lopulta osattu Suomessa huonosti.

Itseohjautuvuus tarkoittaa sitä, että esimies puuttuu alaisensa työhön lähinnä tämän kysyessä tai sitten työn tekemisen jälkeen tuloksiin reagoimalla. Kyse on siis siitä, että esimies osaa neuvoa, järjestää työn tekemisen resurssit kuntoon ja ottaa työtapahtuman jälkeen asia puheeksi alaistensa kanssa. Resursointi vaatii osaamista ja järjestelykykyä, joita suomalaisilla esimiehillä on näkemykseni mukaan runsaasti – meillä on opittu organisoimaan asioita. Sen sijaan inhimillisempi puoli eli ihmisten ohjaaminen ja kannustaminen ei oikein käy.

Esimiestyön todellinen kulmakivi on ihmisten ohjaaminen ihmisistä itsestään käsin. Ilman tätä ei ole itseohjautuvuuttakaan. Tällöin ylittämättömiä asioita ovat alaisten kanssa yhteistyössä asetetut mittarit työn seurantaan, niistä keskustelu onnistumisten ja epäonnistumisten suhteen ja työntekijöiden kannustaminen eteenpäin työssään. Ongelmana on, etteivät esimiehet anna tarpeeksi palautetta, alaiset eivät keskimäärin kestä kritiikkiä eikä esimiehet keskimäärin osaa motivoida alaisiaan. Aikamoisia puutteita esimiesten ja alaisten välisessä yhteistyössä sanoisin.

Esimiehiä on koulutettu kovin monessa organisaatiossa. Käsitykseni on, ettei palaute- ja motivointitaitoja voi erillisissä koulutuksissa opettaa, vaan ne on opittava osana arkea konkreettisessa esimiestyössä. On liikaa vaadittu keskimääräiseltä, lievästi sosiaalisesti kömpelöltä suomalaisesimieheltä ryhtyä omin päin opettamaan alaisiaan sietämään kritiikkiä. Lisäksi ihmisten motivoimisen kehittäminen vaatii ymmärryksen itse kunkin alaisen perusteista työssäkäynnille ja myös ymmärryksen siitä, ketä on realistista motivoida ja ketä ei. Onko ihme, ettei oppi ole johtanut suurempiin muutoksiin kentällä.

Itseohjautuvuutta tuetaan usein vain järjestämällä työntekijälle resursseja. Se on aivan liian vähän, sillä työnantaja on historiansa ajan ollut velvollinen järjestämään työn tekemisen edellytykset työntekijöilleen. Nyt tunnistetaan jo, että varsinkin nuoremmat ikäluokat haluavat jatkuvaa palautetta työstään kehittyäkseen. Tämä edellyttää kykyä keskustella ja kuunnella toista arvostavasti. Jos henkilöt haluavat kehittyä, on astuttava ulos mukavuusalueelta ja se edellyttää kritiikinsietoa. Nämä ovat henkistä kypsyyttä vaativia asioita, joita on keskimäärin opeteltava, mutta ilman sitä jää merkittävä osa esimiestyöstä ja kehittymisestä tekemättä. Tärkeä, mutta kuitenkin helpommin sovellettava taito on ihmisten kannustaminen. Moni perää kehuilta totuuspohjaa eli turha mielistely ei pitkälle auta. Jos ihminen esimerkiksi haluaa kehittyä asiantuntijana, ei rahasta puhuminen ole kovin tehokasta, kun taas tulosnälkäiselle suorittajalle ei mene jakeluun työn sisällön kehittyminen. Tästä pääsemme siihen, että itse kukin motivoituu tavallaan ja sitä on kannustamisessa kunnioitettava.

Palautetaidoissa kehittyminen vaatii alaisten kehittymistä esimiesten kehittymisen lisäksi. Motivointitaitojen, jotka ovat todella tärkeitä, kehittymisessä on päästävä kiinni kunkin jossain määrin yksilölliseen tapaan motivoitua. Palaute- ja motivointitaitojen kehittymisen eteen on nähtävä vaivaa ja siedettävä myös epämiellyttäviä tunteita. Ilman tätä esimiestyön kehittäminen jauhaa paikallaan tietotason lisäämistä ilman sovelluskyvyn parantumista.

 

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Henkilökohtaisuuksista ei saisi keskustella

Henkilökohtaiset asiat ovat ihmiselle herkkiä. Jokainen saa tykätä mistä haluaa lain sallimissa rajoissa. Lisäksi jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on. En näe tässä mitään ihmeellistä. Sen sijaan näen kyllä jokseenkin kauaskantoisia merkityksiä sillä, miten näistä henkilökohtaisista asioista on lupa keskustella. On sanottu, että uskonnosta ja politiikasta ei tule keskustella. Miksi? Siksi, kun ovat aiheina hyvin henkilökohtaisia ja keskustelun uskotaan johtavan riitaan. Oletus siis on, ettei herkemmistä ja henkilökohtaisista asioista osata keskustella positiivisesti.

Ymmärrän ajatuksen ja vältän itsekin em. aiheista keskustelua, mutta koen, että ohje on kenties sittenkin puutteellinen, ellei peräti väärä. Katsoin juuri Areenasta sarjaa, jossa nuoret naiset kertoivat paineistaan ja sen aiheuttamasta ahdistuksesta. Yksi juoni hankaluuksien muodostumisessa oli lapsena kohdattu kritiikki ja sitä myötä paine olla kriteerien mukainen, joiden pohjalta useat olivat leimanneet itsensä kehnoksi ja joutuneet mm. ahdistuksen ja ylisuorittamisen valtaan. Tällainen on kovaa leikkiä kenelle tahansa ja kertoo, ettei toisia saa loukata henkilökohtaisilla asioilla. Tästä huolimatta en voi täysin yhtyä keskustelun välttämiseen henkilökohtaisista asioista.

Jos esimerkiksi uskonnosta tai politiikasta ei saa puhua, opetetaan ihmisille, että henkilökohtaisista arvovalinnoista ei tarvitse koskaan esittää minkäänlaisia perusteluja ja että niitä kysyttäessä voi loukkaantua. Kuinka ihmeessä tavallinen, kohtuullisessa tasapainossa elävä ihminen saa syyn loukkaantua siitä, että hänelle tärkeistä asioista kysytään kohteliaasti? Jos ihminen ei halua niistä keskustella, sitten tyydytään siihen. Mutta ei kai sekään ihan kymppiä ole, että keskeisistä, ihmisen elämässä jatkuvasti läsnä olevista asioista ei ole soveliasta edes kysyä. Eikö silloin taustalla ole ajatus, että kaikenlainen keskustelu henkilökohtaisuuksista on pahasta ja vain vaikeneminen hyvästä? Eikö sentään välissä ole mahdollisuus kunnioittaville kysymyksille ja sitä kautta mahdolliselle keskustelulle – osapuolten niin halutessa?

Meille on käsitykseni mukaan syntynyt joukko aiheita, joita ei saisi nostaa keskusteluun: esimerkiksi uskonto, politiikka, ulkonäkö, raha-asiat ja vaikkapa seksuaalinen suuntautuminen. Lisäksi jatkuvasti kuulee tarinoita siitä, kuinka nuorena koettu tökerö kommentointi oli aiheuttanut jopa vuosikymmenien traumoja ihmiselle. Toistan vielä, että olen henkilökohtaisten asioiden loukkaavaa kommentointia vastaan, mutta ellemme etene asiassa lainkaan, paljastuu tavastamme toimia mielestäni ainakin seuraavia kehnouksia: keskustelukulttuurin halutaan pysyvän pinnallisena, tätä myötä emme kehity keskustelijoina vaan vaikenemme tai töksäytämme näkemyksiämme, emme saa tilaisuutta kasvaa henkisesti kyvykkääksi kuuntelemaan tekemiemme asioiden ja valintojen heikkouksia, vaikenemme ihmisjoukossa mokaamisen pelon vuoksi.

Asiasta on surkuhupaisa esimerkki: ylipainosta puhuminen. Lihavuustutkija Hannele Harjunen kertoo, että painopuhe on saanut puolet suomalaisista laihduttamaan jatkuvasti, mutta keskipaino nousee silti. Puhe ylipainosta lienee syyllistänyt monia, mutta ei ole auttanut painon pudotuksessa maan mittakaavassa. Näen myös niin, että terve keskustelukulttuuri auttaisi ihmisiä käymään omia heikkouksia nykyistä paremmin läpi. Vaikka traumautuminen on todella surullista, ei voi olla niin, ettei esimerkiksi lapsuudessa lihavaksi haukkumisesta pääse koskaan eroon. Keskustelu ja asian peilaaminen saattaisi auttaa omien tunteiden läpikäynnissä ja ainakin joistakin tunnelukoista irti pääsemisessä.

Koen, että henkilökohtaisista asioistakin keskusteleminen toisi meille henkistä joustavuutta ja tämä edesauttaisi henkistä kypsymistä. Jos lähes kaikista henkilökohtaisemmista aiheista tehdään tabuja, kuten nyt taitaa asianlaita olla, pysyy apina olkapäällä aina vain. Vaikenemisella asiat hautautuvat, mutta harvoin häipyvät. Jos ihminen kokee huonommuutta ja menee asian vuoksi terapiaan, asioista pyritään varovasti keskustelemaan – ei siis vaikenemaan. Kyse kai on paljolti siitä, että fiksu keskustelu on arvovapaata eikä syyllistä keskustelijoita.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

EU-markkinoiden toiminnasta

Koronakriisi on kurittanut suurinta osaa yrityksistä jotenkin ja kansantalouksia laajasti. Tämän johdosta yrityksiä on alettu tukea valtioiden toimesta. Suomessa on puhuttu 20-30 miljardin lisävelasta tilanteesta johtuen. Eikä tässä vielä kaikki. Nyt suunnitellaan EU:n kriisiapua 500 miljardin euron arvosta niin, että kyse olisi ilmaisesta tuesta sitä eniten tarvitseville. Käytännössä siten, että eniten koronasta kärsineet Etelä-Euroopan maat saisivat ja muut maksaisivat. Asian nielemistä ei helpota se, että kyseiset saajat ovat hoitaneet talouttaan muutenkin laiskasti ja ovat valmiiksi ylivelkaisia. Kaikesta huolimatta on kuulemma Suomen etu tukea Euroopan lämpimiä maita, sillä samalla autamme itseämme. Olisiko siis niin, että auttamalla em. maita autamme heidän yritystoimintaansa virkoamaan, jotta myös oma yritystoimintamme elpyisi? Ymmärrän hyvin, että heikoilla jaloilla kävelevää on tuettava ja että hiljalleen palautuva velkainen, mutta toimiva talous on parempi kuin velaton rauniokasa, mutta eikö tässä meidän järjestelmässämme ole jokin pielessä, kun yksityisiä yrityksiä on jatkuvasti tuettava yhteisillä varoilla?

Olette varmaan matkustelleet Euroopassa. Ei tarvitse mennä kuin Puolaan ja huomaa eroavuuksia Suomeen nähden. Vanhoissa sosialistimaissa ei peli ole reilua ja valtaapitävät pyrkivät enemmän tai vähemmän itsevaltiuteen eli kaappaamaan maan resurssit omiin tarkoitusperiin. Näitä entisiä itäblokin maita on EU:ssa useita. Ranska taas on tavoiltaan ja kulttuuriltaan jo selvästi erilainen kuin Suomi ja pitänee itseään jonkinlaisena suurmaana edelleen. Eteläinen osa Eurooppaa eroaa merkittävästi pohjoisesta kovin monessa asiassa ja siellä esimerkiksi keskiansiot ovat huomattavasti meikäläistä pienemmät Italiaa lukuun ottamatta, jossa kuitenkin on sanottu palkkojen olevan pienehköt ja veronkierron yleistä. Etelän ja pohjoisen välillä on selvät kulttuurierot, erot tavoissa hoitaa raha-asioita ja kielierot. Kaikista vaatimuksista huolimatta eroja ei ole kunnolla pystytty tasoittamaan EU:n toimesta ja sallikaa arvata, ettei se tule onnistumaan jatkossakaan. Onko siis ihme, ettei EU saa yhteistyötä sujumaan ja jos ei saa, niin onko tässä lopulta järkeä?

Olen aina kuulunut EU:n kannattajiin enkä kannata Suomen eristäytymistä. Mutta mikäli emme saa noin 500 miljoonan ihmisen alueelle todellista yhteistyötä, olisiko parempi toimia pienemmässä porukassa tiiviimmällä yhteistyöllä? Pohjoismaat, Baltia, Hollanti, Belgia ja Itävalta muodostavat 150 miljoonan ihmisen alueen. Jos tähän saataisiin Iso-Britannia mukaan, ollaan 210 miljoonassa. Ei enää merkityksetön alue sanoisin ja kaikki maita, jotka ovat tottuneet hoitamaan asiansa itse. Viemme eteläisen Euroopan maihin miljardien arvosta tuotteita vuosittain, mutta mikäli joudumme maksamaan tukea etelän maihin jatkuvaluonteisesti, päädymme jälleen veronmaksajien tuella tehtävään kauppaan. Eikö kaupan tulisi tuottaa tuloja niin, että pärjää omillaan? Jälleenkö olemme sen äärellä, että kaupankäynnistä ja toiminnasta vetelän etelän kanssa on maksettava? Matka Neuvostoliiton varjosta EU-maaksi on kannattanut Suomelle. Mutta itälaajennus ja etelän selvästi erilainen toimintakulttuuri näyttää muodostuvan kompastuskiveksi EU:n toiminnalle. Vajaan 200 miljoonan ihmisen alueella ei kunnioiteta EU:n perusarvoja riittävästi. Se on 500 miljoonan porukassa aika paljon, melkein 40%.

EU:n yhteisestä puolustuksesta ei tule mitään, sillä melkein kaikki jäsenmaat kuuluvat jo Natoon, jolla silläkään ei ole omia joukkoja – tukeudutaan kansallisiin armeijoihin. Liittovaltio ei etene nykykokoonpanolla, joten mielestäni ainoa todella merkittävä yhteistyön muoto on talous, josta etelä ja pohjoinen kiistelevät koko ajan. Voiko tällainen kehitys päättyä pienten ja vakaiden maiden kannalta suotuisasti?

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Ihmettelyä mediassa havaitusta

Ihmisten hyvinvointiin on alettu kiinnittää huomiota ja hyvä niin. Saamme seurata esimerkiksi tiededokumentteja, joissa kerrotaan mm. ravinnon, unen ja liikunnan merkityksestä. Lisäksi korostetaan laumaeläimen sosiaalisten suhteiden merkitystä ja oman pääkopan tasapainoisuutta. Mediassa esiintyy myös runsaasti hyvinvointivalmentajia ja -vaikuttajia, joista ainakin osa muistuttaa ulkoisesti some-teiniä. Eräskin uutisoi koronan seurauksena jättäneensä puolen vuoden naimisissaolon ja kuukauden uusperheen yhteiselon jälkeen erohakemuksen. Siis teiniltä näyttävä +30-vuotias nainen, jolla on lapsia, oli eroamassa toistamiseen ja siis melkein heti häiden ja varsinkin yhdessä asumisen aloituksen jälkeen. Kuinka uskottavaa on tällaisen ihmisen hyvinvointivalmennus?

Jos ihmisiltä kysyttäisiin, haluavatko he elää avoimessa vai suljetussa yhteiskunnassa, veikkaan vahvasti edeltävää. Ihmiset pyrkivät esimerkiksi sangen laajasti kertomaan netissä itsestään kuvien kera. Tietoverkkovierailut tallentuvat ja kertovat meistä kaikenlaista, mutta yksityisyyden suojan vuoksi ihmisistä ei saa julkaista kuvia julkisista tilaisuuksista kuin luvan kanssa – hieman ristiriitaista minusta. Kukapa meistä haluaa tietoa pihdattavan, kun on kyse toisten tekemisistä, mutta kun julkisuuspäätös osuu omalle kohdalle, muuttuu ääni kellossa. Esimerkiksi osakeyhtiöt eivät enää julkaise entiseen malliin tilinpäätöstietojaan, vaikka niin laki edellyttää. Viimeisimpänä esimerkkinä on koronan torjuntaan liittyvien analyysitietojen pimittäminen, johon törmäsi Vesa Vihriälän johtama työryhmä. Sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö oli ohjeistanut alaisiaan, että tiedot ovat keskeneräisiä eikä niitä sen vuoksi luovuteta. Ihmiset suhtautuvat avoimuuteen samalla tavalla kuin muutokseen: ehdottoman tarpeellinen, mutta se koskee muita.

Terveydenhuoltoamme korostetaan aina kun puhutaan suomalaisen hyvinvointivaltion vahvuuksista. Ymmärrän asian niin, että terveydenhoidon taso on korkea ja hintalaatu-suhde hyvä. Oletan itseni lisäksi monen ajattelevan, että Suomessa ihmiset hoidetaan. Niin varmaan hoidetaankin, mutta korona on paljastanut tilanteen, jossa mm. hoitajilla ei ole riittävästi suojavarusteita ja osa hoitohenkilöstöstä painaa töitä äärirajoilla. Luulisi, että tällaisessa tilanteessa hoitajien palkkatoiveita kuunneltaisiin, mutta ilmeisesti näin ei ole. Kuntatyönantaja näyttää kertovan mediassa, että näinä taloudellisen katastrofin aikoina, jos milloinkaan, korotuksiin ei ole varaa ja yritysihmisenä ymmärrän ajatuksen. Mutta milloin sitten on sopiva ajankohta? Onko kuitenkin niin, että juuri nyt olemme kaikki velkaa ihmisille, jotka painavat eturintamassa yhteiskunnan eli siis meidän kaikkien hyväksi – ehkä joskus jopa oman terveytensä uhalla? Ainakin yritysmaailmassa sellainen toiminta palkittaisiin. Onko oikeasti mahdollista, että vuosikymmenestä toiseen palkitaan osaa yhteiskuntamme keskeisen resurssin tekijöitä laihanlaisesti? Kovin reilulta ja loogiselta tämä ei vaikuta.

Koronaan liittyviä yritystukia kritisoidaan. Ymmärrän, sillä tutkimus kertoo, että tukien hyöty on pieni. Tämän johdosta yritystuilla saatetaan tukea mm. kannattamatonta yritystoimintaa. Näin onkin normioloissa, mutta nyt on mahdollista, että hyvin kannattava yritystoimintakin alkaa yksiä, koska heidän asiakkaat yskivät. Toisin sanoen globaali ongelma hidastaa kaikkea yritystoimintaa, jolloin todella moni on vaarassa ajautua vaikeuksiin. On kuitenkin niin, että yhteiskunnat toipuvat ja alkavat taas tarvita aiemmin kaipaamiaan tuotteita. Hetki sitten vaikeuksissa olleille yrityksille alkaa tulla tilauksia edellyttäen, että ovat pystyssä. Elleivät ole, seuraa joukkotyöttömyys ja julkisten kulujen nousu sosiaali- ja muiden tukien muodossa. Tätä välttääksemme lienee kuitenkin pehmeämpi tie tukea yrityksiä. Lisäksi yhteiskunnan toipuminen kestää selvästi kauemmin, jos ihmisillä ei ole työpaikkoja, jonne palata, joten yritysten olemassaolon tukemisella mahdollistetaan huomattavasti nopeampi nousu aikanaan. Suurin osa vastuusta jää kuitenkin yrityksille itselleen kannettavaksi, kuten kuuluukin.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Toimiiko itseohjautuvuus koronaepidemian hoidossa?

Näin juuri artikkelin, jossa viitattiin itseohjautuvuuden ja yrityksen kasvun suhteeseen. Taisipa olla niin, että itseohjautuvuus nähtiin kasvun ja kehityksen osana. Olen itse tehnyt etätyötä ainakin 15 vuotta ja olen vankkumaton etätyön kannattaja. Etätyö, kumma kyllä, nähdään yllättävän monessa organisaatiossa epäilyttäväksi eikä etätyötä suosita. Etätyö ei sovi kaikkiin töihin eikä kaikille ihmisille, kuten ei itseohjautuvuuskaan, mutta oikeassa paikassa etätyö ja itseohjautuvuus ovat ehdottoman kannatettava juttuja.

Ymmärrän itseohjautuvuuden sielun niin, että työntekijä on hyvin vapaa tekemään arkiaskareitaan ja päättämään itse osan työajastaan ja -panoksestaan. Tällainen edellyttää kykyä ja halua toimia oikein sekä vastuullisesti. Jos näin ei toimi, tekee virheitä osaamattomuuttaan tai jättää töitä tekemättä. Itseohjautuvuus tarvitsee itsekuria, joka on mielestäni kurin korkein olomuoto. Kuinka hyvin itseohjautuvuus on toiminut koronaepidemian hoidossa? Ruotsissa hallituksen esittämät toiveet ovat kaikuneet koko lailla kuuroille korville. Voidaan sanoa ilman suurta liioittelua, että esitetyt toiveet eivät Suomessakaan riittäneet, vaan ihmiset ovat esimerkiksi matkustaneet mökeille vetoomuksista huolimatta. Suurin osa ihmisistä toimi oikein, mutta ei kaikki.

Kuinka sairaanhoitopiirit olivat valmistautuneet epidemiaan? Kirjavasti niin, että osassa piirejä valmistautuminen oli lyöty laimin. Itseohjautuvuus ei ollut toiminut, vaikka kyse ei ollut vapaaehtoisesta asiasta. Kuinka ihmiset noudattivat Uudenmaan eristyspäätöstä? Erinomaisesti, mutta silti joukko ihmisiä muilutti itsensä läpi rajoitusten vastaisesti pikkuteitä pitkin. Kuinka Business Finlandin tuen hakijat pitivät kiinni todellisesta tarpeesta suoralle rahalliselle tuelle? Ei ainakaan parhaalla mahdollisella tavalla, sillä tuen saajissa oli mm. blogin kirjoittaja ja joukko julkkiksia, joiden yritystoiminta ei ole samalla tavalla katkolla, kuin esimerkiksi ravintoloiden. Tuskinpa verkossa julkaistavan blogin ylläpito muuttuu virusepidemian myötä samalla tasolla kuin palveluliiketoiminta keskimäärin. Kuinka Huoltovarmuuskeskuksen toiminta näyttäytyy varautumisen ja suojatarvikekauppojen osalta?

Esimerkeistä voinee päätellä, että reilu enemmistö toimii koronan puitteissa hienosti ja niin kuin pitää. Kaikki eivät kuitenkaan niin tee. Kriisitilanne paljastaa ihmisten todellista karvaa. Jos erikoistilannekaan ei johda itsekuriin, lienee loogista ajatella, että kaikki eivät pysty itsekuriin vastuiden kantamisessa. Tällaiset ihmiset tarvitsevat tukea ja edellyttämistä. Jos työtään vain osittain osaava ihminen itseohjautetaan, syyllistytään mielestäni vastuun välttelyyn työn antajan puolesta. Sama tapahtuu, mikäli ihmisellä ei ole kunnollista motivaatiota työhönsä. Sama asia toisinpäin tarkoittaa, että todellisuudessa osaavat ja motivoituneet ihmiset itseohjautuvat, muut tarvitsevat työssään tukea – toiset vähemmän ja toiset enemmän. Olisiko pahasti sanottu, että me kaikki tarvitsemme joskus kontrollia. Esimerkiksi rahan käyttö on asia, joka karkaa hyvin helposti käsistä, mikäli siihen mahdollisuus ilmenee. Eikä esimerkiksi nopeusrajoitusten ja verojen maksun vapaaehtoisuus taida toimia. Omalta kohdaltani toivon, että itseohjautuvuus nähdään keinona, joka sopii VAIN osalle ihmisistä. Itseohjautuvuudesta on täysin turha tehdä kaikkien ihmisten ohjaamiseen sopivaa menestyskeinoa.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Kertooko koronakriisin johtaminen meille jotakin?

Viime viikot ovat täyttyneet koronavirusepidemiasta. Tämä ja vastaavat tapahtuvat jokseenkin yllättäen, mikä tekee kriisien johtamisesta ja niissä toiminnasta ylipäänsä haastavaa. Itselleni on muodostunut kuva, että poikkeustilanteiden johtaminen menee usein ainakin osittain pieleen – onhan kyse vaativasta haasteesta. Esimerkiksi Norjassa vuonna 2011 tapahtuneessa Utöyan saaren joukkomurhassa poliisin tulo saarelle kesti luvattoman paljon erilaisten virheiden johdosta.

Mediassa on viime päivinä keskusteltu koronaviruksen torjuntatoimien johtamiseen liittyvistä ongelmista. Esimerkiksi HUS’n diagnostiikkajohtaja Lasse Lehtonen kertoi vastikään strategian puutteesta epidemian etenemisen ja potilaiden hoitamisen suhteen. Lehtosen mukaan tulisi olla selkeä johtoajatus toiminnasta sitten, kun virustartunnan saaneita potilaita löydetään – testauskapasiteettia kyllä on. Lisäksi mediassa on kirjoitettu epidemian johtamisen päällekkäisyyksistä, katkoksista tiedonkulussa ja ylipäänsä kokonaisstrategian puutteesta – johto on ollut liian monissa käsissä.

Toiminnan johtamisen peruslogiikka on jokseenkin aina sama, mutta olosuhteet vaihtelevat. Kriisitilanteen johtaminen on käsitykseni mukaan todella vaativaa, sillä silloin on kiire ja pahimmillaan myös hätä. Nämä myös altistavat hätäilylle ja kriisissä viimeistään paljastuu todellinen kyky toimia. Johtamisen tarkoitus on auttaa ryhmää ihmisiä toimimaan järkevästi ja resursseja mielekkäästi hyödyntäen. Tämä ei ole mahdollista, mikäli asiaan ei paneuduta. Tämä tarkoittaa sitä, että ennen varsinaiseen toimintaan ryhtymistä luodaan toiminnalle keinot ja linjaukset, joiden mukaan tullaan toimimaan. Todellisessa hätätapauksessa toimintastrategia täytyy olla ennalta valmiina, sillä hädän hetkellä ei ehdi kauaa miettiä. Koronavirusepidemian johtamiseen oli aikaa valmistautua jopa kuukausia, joten kukaan ei voi vedota kiireeseen.

Oli kyse millaisesta tilanteesta tahansa, ihminen tarvitsee näkemyksen ja osaamisen toiminnalleen. Jos on kyse suuremmasta ihmismäärästä, kasvaa keinojen merkitys kriittiseksi. Ilman niitä sortuu suuri määrä ihmisiä sekoiluun, jolloin osa ihmisten resursseista hukkuu miettimiseen järkevästä tavasta toimia. Ja mikäli ihmiset alkavat kukin tahoillaan määrittämään tätä järkevää tapaa toimia, ajaudutaan väistämättä päällekkäisyyksiin. Lisäksi näyttää olevan niin, että tiedonkulku muodostuu ongelmaksi lähes aina. Tällaisen härdellin seurauksena ihmiset kyselevät ohjeita lähimmiltä esimiehiltään, jotka yrittävät ratkoa tilanteita parhaansa mukaan. Ja kun yksi lähiesimies säätää yhtä ja toinen toista, uhkaa ajautuminen tilanteeseen, ettei kokonaisuus ole kunnolla kenenkään halussa.

Suomalaiset ovat kovapäisiä, joille ei tahdo mennä kunnolla kaaliin strategian merkitys. Kyse on niistä keskeisistä keinoista, joilla ryhmä ihmisiä yrittää saada hyvää jälkeä aikaiseksi. Keinothan ovat aina jonkinlaiset, mietti niitä etukäteen tai ei. Mutta on aivan selvää, että parempiin tuloksiin pääsee keskimäärin niin, että miettii ennen toiminnan aloittamista tilannetta, sen asettamia vaatimuksia sekä resursseja ja laatii näiden pohjalta keskeiset keinot toimia. Tämän jälkeen ajatellaan organisoitumista ja vastuiden jakoa. Lopuksi mietitään toiminnan vaatimaa johtamista, jolloin saadaan toiminta mahdollisimman sujuvaksi. Kovapäisyys näkyy siinä, että strategian mietintää pidetään ajanhukkana, mutta aina on aikaa tehdä samoja asioita uudestaan. Tätä virhettä ei voi enää käytännön toiminnassa korjata ja virhe on nimenomaan johtohenkilöiden vastuulla. Kovapäinen suoraviivaisuus johtaa lähes aina ongelmiin toiminnassa. Kannustan johtajia ottamaan strategiatyön asianmukaisesti.

 

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Ilman investointeja ja työllisyyttä ei kovin hyvin käy

Kaksi tutkijaa, Anu Kantola ja Hanna Kuusela, julkaisivat jokin aika sitten kirjan noin 90 rikkaan ajatuksista Suomen tilanteesta. Rikkaimpaan promilleen kuuluu yli 4000 yksilöä, joten 90 ei edusta heistä kaikkia. Toisaalta otos oli valikoitu siten, että edustavuus olisi mahdollisimman validi.

Kirja ei ollut kovin mieltä ylentävää luettavaa. Yhteiskuntamme tarvitsisi uusia asioita ja julkisen puolen tehostamista. Tähän liittyen olisi tärkeää, että rahakkaat suomalaiset investoisivat Suomeen ja saisivat sitä kautta talouskasvua aikaan. Tässä on nyt haasteita ja kun soppaan lisätään se tosi asia, että automaation myötä talouskasvu ei luokaan aiempaan tahtiin työpaikkoja, ollaan uuden edessä. Julkinen puolikaan ei näytä juuri minkäänlaisia merkkejä tehostamishaluistaan. Kuinka ihmeessä voimme menestyä jatkossa tällä tyylillä?

Raha tulee yrityksiltä, joten yritysten hyvinvointi on keskeistä. Oma käsitykseni on, että aivan liian moni yritys satsaa tehokkuuden nostoon uuden kehittämisen sijaan. Moni kokenut ja hyvin menestynyt yrittäjä satsaa yritykseensä, mutta vielä suurempi osa ei satsaa. Jos teho haetaan sillä, että juostaan kovempaa, alkaa tien pää hiljalleen häämöttää.  Emme tule pärjäämään työn kustannuskilpailussa ikinä. Jos haluamme menestyä kolmansien maiden hintapuristuksessa, lienee ainoa keino toimia heitä fiksummin ja nostaa jalostusastetta. Ellei näin tapahdu, näen suurena uhkana yhteiskuntamme näivettymisen. Sepä vasta oiva suoritus maalta, joka nosti itsensä köyhyydestä 50 vuodessa tullen yhdeksi maailman koulutetuimmista kansoista.

Jos Kantolan ja Kuuselan kirjaa on uskominen, kovin moni varakas elää pääomatuloilla ja osa on jopa perinyt varallisuutensa. Siinähän ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta jos tähän lisätään ajatus, että varallisuuden täytyy aina kasvaa, niin eikö silloin periaatteessa kaikki muut arvot unohdu – koska työtä ei enää tehdä itse? Miksi satsata yritystoiminnan  kehittymiseen, kun vyötä tiukentamalla saa tuoton pienemmällä sijoittamisella? Eikö ole loogista ajatella, että rikkaat paasaavat tehosta ja vyön kiristämisestä siksi, koska kyse on muiden vyön kiristämisestä heidän edukseen? Jos on rahaa, kuulu olla ahne, mutta muille se on synti? Kuka uskoo oikeasti, että Suomi voi kilpailla pelkällä työn tehon nostamisella tulevina vuosikymmeninä?

Koska rahat ovat rikkailla ja he sijoittavat kansainvälisesti sellaisiin kohteisiin, jossa raha poikii kohtuullisella riskillä, niin kuka siis sijoittaa riskinottoa vaativaan, uusien asioiden luomiseen Suomessa? Eivät köyhät ainakaan, sillä tyhjästä on paha nyhjästä. Olen ollut kovin pitkään sitä mieltä, että meillä on enemmän pula työpaikoista kuin työntekijöistä. Tämän vuoksi on ollut suotavaa kannustaa työpaikkojen luojia. Mutta jos työtä ei luoda kuin edellytyksellä, että taas rikkaiden olosuhteisiin on saatava parannuksia, alkaa palanut haista. Kannattaako olla hölmö ja luvata toisille vastikkeetta helpotuksia, jotka eivät ole saavuttaneet tavoitteita tähänkään mennessä?

Mielestäni vaikeasta, mutta lopulta aika selkeästä asiasta tehdään ongelma. Talouden vahvoja toimijoita kannattaa tukea, mutta sillä edellytyksellä, että ihmiset hyötyvät siitä laajasti. Muuten ajaudutaan ikiaikaiseen malliin, jossa vauraus kasautuu ja pieni vauras enemmistö korjaa herkut. Kuinka esimerkiksi maanpuolustustahdon käy yhteiskunnan alkaessa näivettyä? Otattehan huomioon, että perinteisissä markkinatalousmaissa on ammattiarmeijat.

Suomessa oli todellinen pula pääomista aikoinaan ja oikeastaan niiden vapautumiseen saakka. Siksi valtion piti investoida teolliseen toimintaan sotien jälkeen. On surkeaa, jos markkinataloudessa joudutaan turvaamaan valtion rooliin, mutta kuinka satsaukset tulevaisuuteen hoidetaan, jos yksityinen raha katsoo, että investoinnit kiinnostavat ainoastaan muiden olosuhteita huonontamalla? Että kun tuli rikastuttua maailman vakaimmassa yhteiskunnassa, niin väliäkö vakaudella enää on, kun kerran itsellä on fyrkkaa runsaasti. Eikö tätä vakautta ja laajaa sivistystä sentään kannattaisi hyödyntää juuri mainitussa jalostusasteen nostamisessa? Se kuitenkin edellyttää, että varakas on valmis riskeeraamaan osan varallisuudestaan – ilman riskisijoittajia uusia juttuja syntyy nihkeästi.

Varallisuus kasautuu maailmassa kaiken aikaa. Työajan pidentäminen, tehokkuuden nosto, tuilla elämisen tiukentaminen ja ihmisten oman vastuun lisääminen ovat täysin hyväksyttäviä asioita, mutta ei niin, että niiden hyödyn korjaavat rikkaat tulevaisuuden kehittymisen kustannuksella. 5,5 miljoonaisen kansan, joka on satsannut koulutukseen ja pään käyttöön, ei kannattane kääntyä ympäri ja alkaa satsata lihaksiin järjen sijaan.

Suomessa on aloja, joilla on viljalti ulkomaista työvoimaa, joka maksaa veronsa kotimaahan – käyvät siis Suomessa vain töissä. Työperäisen maahanmuuton hyöty perustuu ainakin tällä hetkellä matalapalkka-alojen työvoiman saatavuuteen. Koulutettu väki ei ihmeemmin Suomeen haikaile, joten puhuttaessa työperäisen maahanmuuton lisäämisestä puhutaan ensisijaisesti halpatyövoimasta. Halpatyövoima-alat ostavat raaka-aineita ja palveluita ja vievät osaltaan maatamme eteenpäin, mutta tämäkö ratkaisee ongelmamme?

Rahaihmisten standardiratkaisu taloudenhoitoon on tekemisen kulujen lasku. Tuottavuuteen voi vaikuttaa myös myyntihintoja nostamalla. Se tosin vaatii ammattitaitoa ja satsauksia, jota nimenomaan tekevät osaavat ihmiset. Siihen täytyy vain olla omistajien suostumus. Ilman sitä piru meidät nokkii.

 

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail

Arkistot

Kiinnostuitko?