Miesten ja naisten heikkouksista palautetilanteissa

Palaute on tärkeää kehittymisen kannalta. On edelleen hyvin yleistä, että taustahaastatteluissa organisaatioiden henkilöstö kertoo työpaikkansa heikkoutena palautteen vähäisyyden tai peräti puuttumisen. Esimiehet kokevat palautteen antamisen turhana tai sitten pelkäävät jostain syystä antaa palautetta. Pelko ei ehkä kuitenkaan ole täysin aiheeton, sillä palautteeseen tottumattomat ihmiset eivät ole parhaimmillaan saadessaan kritiikkiä osakseen. Kritiikin antaja joutuu helposti itse turhautuneen ryöpyttäjän kohteeksi eikä sellaisen käytöksen sietäminen ole helppoa. Kaikesta huolimatta palautekulttuuri kuuluu nykyaikaiseen johtamiseen ja on erinomainen johtamisen työkalu.

Olen omakohtaisesti saanut tuta sen, miltä tuntuu, kun palautteen saaja on tyytymätön palautteeseensa. Tämän johdosta en malta pysyä kiinteällä alustalla, vaan tunnen tarvetta lähteä heikoille jäille. Aion nimittäin tarkastella erikseen näkemyksiäni miesten ja naisten käytösheikkouksista palautetilanteissa.

Miesten perushaaste on keskusteluhalun ja joskus kyvynkin puute. Annetaan asian olla silloinkin, kun toinen osapuoli selvästi haluaisi keskustella asiasta. Miehiltä luontuu sekin, ettei saatua palautetta oteta tosissaan, mikäli palaute poikkeaa omasta näkemyksestä. On nähty myös ja vielä aika useinkin, että mies kokee kaiken itseään kohtaan kriittisen mittelytilanteena, jossa on vastustaja ja joka on voitettava. Tämän päälle on loogista, että mies saattaa alkaa käyttäytyä jyräävästi tai peräti uhkaavasti. Ei taida mennä palaute silloin perille. Ja sitten vielä yksi miehille tyypillinen käytösheikkous, nimittäin liiallinen yhden tyylin käyttö palautteen antamisessa. Miehet saattavat palautteen antajana ajatella, että on syytä käyttää sitä tyyliä, joka itselle sopii sen sijaan, että huomioisi palautteen saajan tyylin suhtautua asioihin. Jos suorasukaiselle kiertelee tai diplomaatille sanoo suoraan, ei palaute toimi. Miehet eivät siis välitä huomioida ihmisten temperamenttieroja.

Naisten heikkouksiin luen sen, etteivät naiset tahdo sietää selkeitä, voimakkaita mielipiteitä. Naisten palautetilanteissa ilmapiirin rooli ylikorostuu eli vaikka palaute olisi muuten oikein ja perusteltu, uhkaa korvat mennä kiinni tyyliseikkojen vuoksi. Elän illuusiossa, että naisten asema on työelämässä edelleen miehiä heikompi. Naiset eivät ehkä saa ansaitsemaansa arvostusta tai huomioita tekemästään työstä ja ehkäpä tästä syystä joidenkin naisten kritiikinsietokyky on laskenut. Seurauksena on, että kritiikin edessä saatetaan alkaa pyöritellä silmiä ja dramatisoida pikkuasioita. Naiset saattavat myös alkaa esittää marttyyria ja ilmaista vastalauseita tehden selväksi, ettei sanojan kritiikki ole mitään työpanokseen verrattuna. Tästä ei enää ole pitkä matka tunnereaktioihin eli että aletaan itkeä tai suututaan draamakuningattaren elkein. Myös naisilla on mielestäni eräs heille tyypillinen käytösheikkous, jota esiintyy kritiikkiin liittyen: takana päin puhuminen. Sitä toki tekevät myös miehet, mutta naiset erityisesti tapaavat välttää suoria yhteenottoja ja osoittaa valtaa epäsuoremmin keinoin. Tämä saattaa olla huonoimmillaan aika raastavaa eikä kovin reilua asiallisen kritiikin antajaa kohtaan.

Kaikilla on heikkoutensa ja se kuuluu ihmisyyteen. Siihen kuuluu mielestäni myös se, että kaikissa asioista voi asiallisesti keskustella – näistäkin. Tätä myötä kynnys saada palautetta laskisi eikä kritiikki olisi nykytyylinen mörkö ja pelon aihe työpaikoilla. Koen itse riskiksi puhua näistä asioista työpaikoilla, sillä pelkään, että erityisesti naiset hermostuvat sukupuolittuneesta tavasta käsitellä asioita. Onhan kuitenkin esimerkiksi parisuhteessa selvästi miehille ja naisille tyypillisiä käytösheikkouksia ja niistä voidaan puhua. Kai nyt sitten näistäkin. Toivottavasti asiassa voidaan edetä rakentavasti, muuten jäämme niihin syviin uriin, joissa olemme vuosikymmeniä laahanneet.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Self Help -kirjojen suosio

Hesarin pääkirjoitussivulla ihmeteltiin jokin aika sitten, kuinka Helsingin kirjamessuilla pöydät notkuvat erilaisia elämäntaito-oppaita, joita kirjoittavat ties millaiset ”gurut”. Vähänkään itseä kunnioittavat ihmiset pitävät moista hömppänä, mitä teokset mielestäni ovat. Silti kauppa käy. Filosofian tohtori Timo Airaksisen mukaan kirjat tarjoavat helpotusta vastuuntuntoiselle, koulutetulle keskiluokalle. Näin voi hyvin olla enkä väitä vastaan. Koen kuitenkin kyynistä tarvetta tuoda inhorealismia pinnallisen jippoilun yhä vain jatkuvalle suosiolle.

Aloittaessa työuraani puhui tunnettu tilintarkastaja mediassa, että kaikista yrityksen toiminnoista myynti ja markkinointi osataan Suomessa heikoiten. Näin asia varmaan oli – ja valitettavasti taitaa olla vieläkin. Kolmisenkymmentä vuotta ei ole riittänyt asian saattamiseksi kuntoon, vaikka vika on ollut yleisesti tiedossa. Parannusta on toki tullut, mutta ei laajasti.

Sama homma johtamisen parissa. Autoritaarisesta johtamisesta on edetty fiksumpaan, ihmistä paremmin huomioivaan suuntaan ja yksittäisiä huippusuorituksiakin näkyy ajoittain, mutta todellista läpimurtoa ei ole saatu aikaan. Kehitystyötä on tehty todella paljon, mutta mielestäni tulokset eivät vastaa panostusta. Eihän pomot oikeasti halua nähdä kehittymisen tuskaa, vaan tyytyvät pieniin muutoksiin, joka muistuttaa kosmeettista ehostusta; näyttää paremmalta, mutta lopulta vanha totuus paljastuu.

THL:n tutkija Tiina Ristikarin mukaan Suomessa on puhuttu 30 vuotta perheiden tukemisen tärkeydestä, mutta mitään ei tapahdu. Meillä olisi yhteiskunnassamme todella paljon kehitettävää, mutta kun emme halua nähdä todellista vaivaa kehittyäksemme. Arvelen tämän vaikuttavan self help -kirjojen suosioon, sillä kirjoista ihmiset saavat balsamia kehittymättä jättämisen haavoihin ja voivat korvata vaivalloisen tosielämän kuvitelmilla kauniista asioista.

Tekisi mieli naureskella typeryydelle, mutta se on turhaa. Saahan sitä nauraa, mutta se ei poista faktaa, että keskimäärin ihmiset haluavat tyytyä samaan vanhaan, kunhan vain palkka ilmestyy tilille. Silti, vaikka ovat sinänsä fiksuja ja koulutettuja. Onko niin, että vain pakko saa ihmiset muuttumaan?

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Johtajan rooli organisaatiossa?

Luin juuri Risto Siilasmaan kirjan Paranoidi optimisti, joka kertoo Nokian matkapuhelinliiketoiminnan romahduksesta, myynnistä ja uuden Nokian noususta. Siilasmaa esittää näkemyksensä hallituksen jäsenen ja myöhemmin puheenjohtajan näkökulmasta. Kukaan ei tietysti kerro absoluuttisia totuuksia ja jokainen voi itse päättää, uskooko Siilasmaan kertomusta vai ei. Itse uskon, sillä Siilasmaan kuvaus hallitustyön ja johtamisen vinoutumisesta vastaa omia näkemyksiäni johtamisesta suomalaisissa yrityksissä.

Kirjassa kerrotaan, kuinka edeltäjänsä Ollila oli luonut ympärilleen sädekehän, johon ei tahroja mahtunut. Ollila oli käsitykseni mukaan pääarkkitehti konkurssikypsän Nokian nostamisesta maailmansuuruuteen 1990-luvulla ja tätä suoritusta ei saada häneltä pois. Nokian nousu 1990-luvun laman jälkeisissä tunnelmissa toi maahan valtavasti työtä ja uskoa parempaan huomiseen. Nokia näytti, että metsäläiskansa voi onnistuessaan nousta maailman suurteen joukkoon, jonne Nokia totta vie nousi. Kävi vain niin, kuten inhimillisesti usein käy, että ennennäkemätön menestys nousi johdolle päähän ja siitä alkoi alamäki tälläkin kertaa.

Jos ei itse ole nähnyt, ei ehkä usko, kuinka välinpitämättömästi yrityksen johto voi suhtautua johtamiseen. Tuloksia kyllä seurataan, mutta tekemistä ei johdeta. Tyydytään suurin piirtein samaan kuin ennenkin eikä todellista tulevaisuuden hahmottamista juuri tehdä. Kuinka yritys voi menestyä, jos sen korkein johto ei ole kiinnostunut maailman muuttumisesta ja reagoi tähän? Strategisen suunnittelun merkitys korostuu muutoksissa. Silloin kun menee hyvin, kuuluu ansio menestyksestä pääosin operatiiviselle henkilöstölle hyvin tehdyn työn muodossa. Johtoa kuitenkin palkitaan vuositulosten ja osakekurssien kehityksen pohjalta. Johtoa tulisi mielestäni palkita johtamisen laadun pohjalta, jossa tulos ja kurssikehitys ovat vahvoina elementteinä mukana. Korkeimman johdon rooli ei hyvinä aikoina ole niin suuri kuin silloin, kun muutoksen merkit alkavat näkyä ilmassa.

Ihminen on ahne ja siihen yritystoimintakin paljolti perustuu. Massamme on kuitenkin vanha sanonta ahneudesta ja sen lopusta. Enemmistö yritysjohdosta painottaa lähiajan tuloksia tulevaisuuden kustannuksella. Pienet yritykset, joista monet tuottavat arkisia palveluita ja suoriutuvat hyvin nousukaudella, kärsivät selvästi laskukaudella tilausten vähenemisestä. Varsinaista strategista suunnittelua tai markkinoiden kehittymisen tarkastelua ei pk-kentässä juuri tehdä, vaan väkeä lisätään tai vähennetään työtarpeen pohjalta. Johdon rooli on lopulta hyvin reaktiivinen ja niinpä johto keskittyykin resursseihin, työn sujuvuuteen ja tuloksellisuuteen. Ilman voimakasta operatiivista roolia ei kaikille pk-toimitusjohtajille olisi kokopäivätyötä tuolla tavalla toimittaessa. Onko siis ihme, että pk-yritykset eivät näe strategian roolia toiminnassaan?

Se oli kyllä uutinen, että oman alansa markkinajohtaja maailmassa sortuu samaan virheeseen ja hukkaa 100-200 miljardia omistajiensa rahoja. Johtamisen suunnittelun pitäisi olla jatkuvaa analysointia markkinakehityksestä ja siihen pohjautuvista muutoksesta. Ilman tätä päädytään reaktiiviseen tapaan eikä se kerro kovin hyvää johtamisen suunnittelun tasosta. En voi ymmärtää, kuinka sellaisesta kannattaa maksaa jopa miljoonia johtajille, kun varsinaisen vastuun kantavat muut. Jos johto toimii operatiivisesti reagoiden, ei excel-taulukkoanalyysien jälkeenkään jää juuri muita toimintamahdollisuuksia, kuin piiskata henkilöstö lisäämään vauhtia tai karsimaan kuluja. Tämä siksi, kun analyysiä päätöksenteon pohjalle ei ole eikä näin ollen kykyä strategian muutokseen. Operatiivisen johdon rooli muistuttaa työnjohdon roolia. Riittäkö se vai tulisiko jonkun kantaa huolta muutoksesta, asiakkaiden vaatimuksista ja toiminnan kehittymisestäkin?

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Onko sananvapaus itsestäänselvyys?

Sananvapaus on kansalaisen perusoikeuksiin kuuluva oikeus ilmaista itseään. Pohjoismainen yhteiskuntamme lienee yksi parhaita maita sananvapauden kannalta. Pidän sananvapautta sielussani itsestään selvänä, mutta onko se sitä?

Maailmassa riittää maita, jossa valtapitävien kritisointi tietää vaikeuksia ja jopa hengen menettämisen. Sano nyt esimerkiksi Turkissa tai Venäjällä presidentistä julkisesti kriittistä, niin eipä taida kovin hyvin käydä. Kyseiset maat sijaitsevat Euroopassa ja käsitykseni mukaan sananvapaus heikkenee läntisten maiden ulkopuolella.

Miksi? Siksi, koska valtaapitävät ovat jo todella kauan pyrkineet ehkäisemään omien valtapyrkimystensä heikkenemisen eli tekemistensä heikkouksien julkisen esittämisen. OTT Riku Neuvonen kertoo kirjassaan ”Sananvapauden historia Suomessa” (Gaudeamus), kuinka Suomessakin on eletty alituisen sensuurin ikeessä vuosisatoja. Ruotsin vallan aikana puhuttiin julkaisuvapaudesta, joka tarkoitti käytännössä sananvapautta. Julkaisuun vaadittiin tuolloin hallitsijan lupa. Miksi ihmeessä? Siksi, ettei kansan pariin leviä hallitsijan etujen vastaisia asioita. Tämä nimenomainen asia on varmaan rajannut sananvapautta myöhemminkin. Suomalaisen lehdistön kirjoituksia Neuvostoliitosta tarkkailtiin ja tämä johti ns. hiljennysvaikutukseen eli kirjoittajat alkoivat pelätä kriittisen kirjoittelun seurauksia ja itsesensuroivat kirjoituksiaan. Lisäksi esimerkiksi elokuvien ja musiikin siveellisyyttä seurattiin ja sensuuri iski melko vähäpätöisistäkin asioista vielä muutama vuosikymmen sitten.

Kuinka yleistä on, että jokin taho alkaa rettelöimään silloin, kun kyseistä tahoa on julkisesti kehuttu? Ei kovin usein eikä silloinkaan, kun tahoa kehutaan reilusti yläkanttiin. Kaikki sananvapauteen liittyvä rettelöinti kumpuaa julkisesti esitetystä kritiikistä. Sitä kritisoitu taho tai paremminkin tahoa edustavat ihmiset eivät siedä. Perusteeton kritiikki, vihapuhe ja valehtelu ovat ilman muuta sopimatonta käytöstä eivätkä edusta sananvapautta, mutta jos asiasta ei saa sanoa, ehkäistään epäkohtien kehittäminen ja markkinoiden toiminta. Eihän sellaisesta ole kansakunnalle hyvää koitunut – päinvastoin.

Somen yleistymisen kynnyksellä kirjoitettiin, että jatkossa yritykset joutuvat piinapenkkiin somessa leviävien asioiden edessä – asiakaskokemukset leviävät ja jopa työntekijöiden huono kohtelu joutuu nopeasti tarkasteluun. Menehän julkisesti arvostelemaan somessa jonkun yrityksen toimintaa ja otat riskin kunnianloukkauksesta. Jos kirjoitat somessa työnantajastasi jotain kriittistä, syyllistyt mitä todennäköisimmin laittomuuteen. Nyt käydään jo keskustelua siitä, voiko lapsista puhua tyttöinä ja poikina, kun on muitakin sukupuolia. Jopa teknologiaa testaavien tv-ohjelmien aiemmin esittämä testikritiikki on tylsistynyt – siksikö, etteivät vain testattujen tuotteiden edustajat suutu? Että eipä sanavapaus olekaan ihan niin selvä asia ainakaan minusta.

Mutta ei sananvapauden rajoittaminenkaan ole ongelmatonta. Neuvostoliittoa ei saanut kritisoida ja nyt ei ole koko maata. Kirkon sanomaa ei aikoinaan sopinut moittia ja mikä on kirkon suosio tänään? Autoritaaristen maiden johto ei hyväksy kritiikkiä, mutta menettää usein lopulta päänsä – jopa kirjaimellisesti. Sananvapauden tuomaa kritiikkiä ei ole otettu riemumielin vastaan esimerkiksi urheilujärjestöissä ja yhdistyksissä eikä niidenkään tuloskunto vaikuta erityisen hohdokkaalta tällä hetkellä. Sananvapaus mahdollistaa epäkohtien järkevän käsittelyn ja kehittymisen. Jos siltä tieltä poiketaan, on edessä hankaluuksia – kaikille. On silti hyvä muistaa, että sananvapaus on kaksisuuntaista – voi sanoa, mutta sananvapauden hedelmiä on myös vastaanotettava.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Työnantajat ja työntekijät tyytyvät usein kykyjään vähempään

Suomessa on käyty keskustelua irtisanomisten helpottamisesta pienissä yrityksissä. Ay-liike tietenkin vastustaa ajatusta ja julkaisi suhteellisen provosoivan mainoskampanjan aiheeseen liittyen, jonka kylläkin pian perui. Työntekijöiden asemaan puuttuminen johtaa lähes aina melkoiseen vastatuuleen. Hallituksen ajatuksen mukaan työntekijän voisi irtisanoa pienyrityksestä, jos työntekijä ei noudata työaikoja, ei tee töitään asianmukaisesti tai tekee niitä ohjeiden vastaisesti. Kuka tolkullinen vastustaa sellaisen ihmisen irtisanomista, joka ei tee töitään tai ei tee niitä kunnolla? Olen kohdannut kehitysasioissa ihmisiä, joilla oli käsitykseni mukaan mennyt oma asema päähän. Tämä näkyi voimakkaana ylimielisyytenä perusteltuja kehitysideoita kohtaan. Ei kai työntekijä saa ihan kaikesta päättää työssään?

Työntekijän irtisanominen ei olisi jatkossakaan läpihuutojuttu eikä saa ollakaan. Tästä esimerkkinä on KO:n ratkaisu, jossa yritys irtisanoi laittomasti myyjän alhaisen myyntikatteen vuoksi. Tämä käy järkeeni, sillä yrityksen tuotteiden markkinahinta voi olla kannattamaton esimerkiksi tuotannon tehottomuuden vuoksi eikä se ole myyjän vika. Mutta toimintatapojen kehitykseen tulee työntekijöiden taipua, muutenhan direktio-oikeudella voidaan pyyhkiä pöytää.

Vaan on sitä sanottavaa työnantajapuolellekin. Vastikään Danske Bankin julkistama suomalaisille yrittäjille tehty selvitys kertoo, että vain neljännes yrittäjistä tavoittelee kasvua. Muissa pohjoismaissa on selvästi enemmän kasvuhaluja ja uskallusta riskinottoon. Ymmärrän sinänsä yritystoiminnan varovaisuuden, mutta laajassa kuvassa se johtaa talouselämän nihkeyteen. Yrityselämä kehittyy hitaasti, koska resursseja omaavat eivät halua laajentua. Tämä näkyy myös käytännön kehitystyössä. Suomessa on runsaasti pomoja, jotka eivät ota kehitysasioita tosissaan, koska vanhallakin tyylillä pärjätään. Yrityksen hallituksessa ja johdossa nähty kehitystarve todetaan usein keskijohdossa käytännön työtä ymmärtämättömien puuhasteluksi, josta tulisi päästä mahdollisimman vähin äänin jatkamaan työtä vanhaan malliin. Eikä yritysten johtokaan ole erityisen kiimainen muuttamaan johtamiskäytäntöjään. Tuotekehitykseen vaaditaan kyllä yhteiskunnan tukea, joka ei kuitenkaan tilastojen valossa johda kummoisiin tuloksiin.

Itse koen, että todellisen muutoksen aikaansaaminen on vaikeaa kaikkialla yhteiskunnassamme. Yritykset karttavat riskejä ja toimivat vanhaan malliin, työntekijöiden oikeuksiin puuttuminen johtaa yleensä riitaan ay-liikkeen kanssa, sote menee aina politikoinniksi, tilastojen mukaan usein työttömäksi johtavaan koulutukseen puuttuminen nähdään hyvinvointiyhteiskunnan alasajona ja sitä rataa edespäin. Tuskin kukaan ajattelee maailman pysyvän paikoillaan, mutta aivan liian harva hyväksyy tämän omassa työssään. Ja kun tehdään kuten ennenkin, kilpailukyky rapautuu ja siitä syytetään usein muita. Uskon kalliin länsimaan pärjäävän työn jalostusarvoa nostamalla. Se onnistuu huonosti, jos ylivoimainen enemmistö työelämän ihmisistä haluaa toimia vanhaan malliin.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Miksi johtamisesta valitetaan niin usein?

 

Johtamisesta ja johtajista kuulee valitettavan aika usein. Sanoisin subjektiivisesti, että selvästi enemmän valitetaan kuin kehutaan. Miksi näin? Yhtä syytä tuskin lienee, mutta oma arvaukseni on, ettei johtamista koeta hyväksi. Selvästi suurin ongelma suomalaisessa yritysjohtamisessa on se, etteivät johtajat johda. Harkintatyö ja analysointi on johtamisen suunnittelua ja tärkeää, mutta johtaminen tapahtuu aina ihmiskontaktissa. Johtamiseen kuuluu edellyttävä ja palveleva osa, joten johtamisen kuuluu hyödyttää tekijöitä, mutta johtamisen ei tarvitse tuntua aina mukavalta.

Palkkajohtamisen tausta on siinä, että omistajilla ei ole halua tai kykyä organisaationsa johtamiseen, jolloin johtamiseen tarvitaan ulkopuolinen henkilö. Ylimmän johtajan palkkaa yrityksissä omistajan edustaja eli hallitus. Omistaja on ensisijaisesti kiinnostunut varallisuutensa arvon kehityksestä. Jos varallisuus kehittyy suotuisasti, saa johtaja johtaa tyylillänsä. Jos taas varallisuuden arvo alkaa laskea, käydään toimitusjohtajan johtamiseen kiinni. Omistaja tapaa palkata sellaisia toimitusjohtajia, jotka ovat fiksuja ja jotka omaavat hyvät valmiudet saada organisaatio toimimaan kannattavasti. Ihmisten parissa tapahtuva varsinainen johtamistyö ei ole useinkaan ollut luupissa johtajavalintoja tehtäessä.

On tärkeää, että johtajalla on älliä. Mutta älliä se on sosiaalinen ällikin ja sitä todellakin tarvitaan johtamisessa. Jos ylin pomo on asiakeskeinen, tulisi hänen palkata johtoryhmään ihmisosaajia ja antaa heille vastuuta. Aika usein ihminen kuitenkin näyttää toimivan niin, että haalii ympärilleen arvomaailmaltaan itsensä kaltaisia. Yllättävän usein johtaminen siis typistyy numeropornoksi ilman todellista panosta strategian johtamisesta arkeen. Jos tämä toimii tuloksekkaasti, niin mikäpä siinä, mutta johtamisessa em. polku alkaa joka tapauksessa näkyä. Jos omistaja ei kiinnitä arkijohtamiseen huomiota ja palkkaa asiajohtajan, joka puolestaan palkkaa lisää fiksuja asiakeskeisiä johtoryhmän jäseniä, niin jäljelle jäävät lähiesimiehet. On toki mahdollista, että lähiesimiehet keskittyvät johtamiseen, mutta ylempi johto ei em. tapauksessa useinkaan tue ihmisten johtamista, kun ovat korostuneen kiinnostuneita numeroista.

Kauppalehdessä oli viikolla 36/2018 artikkeli, jonka mukaan suomalaiset toimitusjohtajat pitivät itseään enemmän ihmisjohtajina, kuin hallitus ja henkilöstö asian näkivät. Samaa on kirjoiteltu alan kirjoissa ihan viime aikoinakin. Moni johtaja käyttää aikansa ihan muuhun kuin johtamiseen, jolloin siihen ei enää jää aikaa – sitä kun on saman verran kaikilla. Tällöin johtajat lähinnä kertovat asioita, eivätkä ihmiset saa aikaa sulatella muutosta. Siihen sitoutumattomat ihmiset päätyvät tekemään kuten ennenkin, joten jäljelle jää vain vauhdin lisääminen. Kuinka kauan vauhtia voidaan lisätä? Ihmisiä kuullaan vaan ei kuunnella. Hankala homma, koska jokaisessa organisaatiossa on kyvykkäitä ja motivoituneita ihmisiä, joiden yli ei kannattaisi kävellä. Ja lisäksi kovin moni arvostaa sitä, että häntä kuunnellaan ennen päätösten tekemistä.

Johtaminen on vaativaa hommaa. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että johtajien ja tekijöiden välillä on juopa. Ketä auttaa, että eri tason ihmiset vetävät paattia eri suuntiin? On fakta, että eri ihmiset ymmärtävät samoja asioita eri tavalla. Tähän yhteisen ymmärryksen luomiseen ja siihen, mitä se kunkin ihmisen arkityössä tarkoittaa, tarvitaan johtamista. En ikinä usko, että lauma menestyy ilman johtamista, jota kuitenkin on liian vähän. Paras tulos saavutetaan, kun vastuuhenkilöissä on sekä asia- että ihmiskeskeisiä pomoja. Suomalaisessa johtamisessa on vielä tosi paljon parannettavaa. Suurin osa kohtaamistani pomoista olisi kykenevä kehittymään johtamisessa, kunhan vain halua riittäisi. En yhtään ihmettele, että johtamisesta valitetaan niin paljon, vaikka joskus myös turhaan.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Millaista on kova kuri?

Luin jokin aika sitten YLE:n sivuilta Suomen armeijan johtamista ja kuria käsittelevän artikkelin. Artikkelissa kerrottiin, kuinka entisajan ”kyykyttämisellä” haettu auktoriteetti on korvattu positiivisuudella. Esimerkkinä käytettiin perinteistä päiväpeiton sijaamisen pakkoharjoittelun eli pinkan räjäyttämisen poistamista. Olen täysin armeijan keinojen kehittämisen kannalla. Yhteiskunta muuttuu ja niin on keinojenkin muututtava.

Kyseissä artikkelissa vanhemmat ikäluokat arvelivat armeijan kurin höltyneen vuosikymmenien aikana, mutta haastateltu upseeri ei allekirjoittanut väitettä. Ymmärrän upseeria täysin ja uskon hänen olevan oikeassa. Vuosikymmeniä sitten kuri tarkoitti autoritaarista johtamistapaa ja vieläpä aika usein huutamisella ryyditettynä. Ei ollut siviilissäkään ainutkertaista kuulla johtajan huutavan alaisilleen pelkoa herättäen. Tänä päivänä sellaiseen ei juuri törmää. Miksi?

Siksi, koska kurin taso noussut! Mikä on kurin korkein olomuoto? Itsekuri. Sivistyksen lisääntyessä töiden jalostusaste kasvaa ja tekijöiden sitoutuminen työhönsä kasvaa niin ikään. Tekijöille kehittyy siis omakohtainen halu menestyä ja olla työssään hyvä. Tällöin ihmiset hoitavat pääosin itse oman kurinpitonsa. Kyvykäs ja motivoitunut ihminen ei aktiivista arkityönjohtamista tarvitse. Autoritaarisen, valvontaa painottavan toimintatavan väheneminen ei siis välttämättä kerro kurin löystymisestä, vaan tilanne voi olla päinvastoin. Kaikki ihmiset eivät tietenkään ole samalla tavalla motivoituneita, joten eri ihmiset tarvitsevat hieman erilaista johtamista.

Pelkoon perustuvassa kurissa on sekin heikkous, että kuri löystyy välittömästi valvonnan tason laskiessa. Silloin tarvitaan jatkuva kontrolli ja tämä johtaa käytännössä sisäisen motivaation laskuun. Miksi kantaa vastuuta, kun kurinpitäjä selän takana seuraa kaikkea? On vähän kankea ja kallis malli. Jokainen ihmisiä ohjannut tietää, kuinka raskasta on yrittää johtaa haluttomia ihmisiä. Johdettavien omaan motivaatioon kannattaa satsata aina, kun se vain on mahdollista. Kuri on siis kovimmillaan silloin, kun kyky ja motivaatio tehtävään on kohdallaan. Vanhanajan huutaminen on vain huonoa käytöstä ja kertoo enemmänkin johtamisen pinnallisuudesta, kuin todellisesta kurista.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Pienen kaupungin vetovoimatekijät

Demokratian on ehkäpä leikillisesti sanottu olevan huono järjestelmä, mutta kun parempaakaan ei ole saatu aikaiseksi. Viime vuosina on puhuttu demokratian kriisistä. Minusta tämä ei ole aivan tuulesta temmattu väite. Maailmannäyttämöllä juhlivat maat, kuten Kiina ja Venäjä, joiden demokratiasta ei voida puhua. Vapaan maailman puolustajaksi aikoinaan tituleeratun USA:n kansalaisista moni kyllästyi poliittisen eliitin saamattomuuteen ja äänesti presidentiksi herran, joka puuhaa nyt kauppasotaa ja asevarustelua. Perinteinen demokratia näyttää jääneen taustalle sielläkin.

EU on saanut viime vuosina koko joukon haasteita ratkottavakseen. Esimerkiksi pakolaisongelma paljasti, ettei EU pysty yhtenäiseen demokraattiseen päätöksentekoon. Osa entisistä itäblokin maista on tehnyt irtiottoja mm. kieltäytymällä noudattamasta EU-linjaa esimerkiksi juuri pakolaisasioissa. Puolassa on jopa erotettu tuomareita ja on suunnattu selvästi kohti vanhaa yksinvaltaista hallintotapaa. Demokratia ei näytä täälläkään parasta puoltaan, sillä EU on kohtuullisen kykenemätön saamaan todellista yhteistä voimaa aikaiseksi.

Suomessa sama tarina jatkuu. Maan tasolla on toki aikaansaannoksia, mutta todelliset suuremmat ongelmat eivät näytä ratkeavan. Suomi esimerkiksi velkaantuu edelleen miljardeja vuodessa, ymmärtääkseni myös vuonna 2019. Demokraattinen päätöksenteko ei vain saa aikaan vaikeita ratkaisuja. Jos valtion tasolla on näin, niin kuinka ihmeessä se olisi kuntien tasolla toisin? Maailma kaupungistuu ja ihan ymmärrettävistä syistä. Nuorille on eri tavalla mahdollisuuksia suurissa kasvikeskuksissa maaseututaajamiin verrattuna. Tämä ei mielestäni silti tarkoita, etteivätkö maaseutukaupungitkin voisi menestyä, mutta itsestään se ei tapahdu.

Suomessa on reilu 300 kuntaa. Lasken nopeasti kymmenkunta kaupunkia, jotka menestyvät hyvin. Jos tähän lisää toiset 10 kaupunkia, ollaan varmaan jo lähellä sitä määrää, joilla on todelliset edellytykset aitoon menestykseen Suomessa. Täällä on siis varovaisesti laskien noin 250 kuntaa, joilla ei ole tosiasiallisia kehittymisen edellytyksiä lähimmän parinkymmenen vuoden aikana. Kuitenkin taitaa olla niin, että lähes jokaisessa noista 250:stä kunnasta suunnitellaan keinoja väkimäärän ja työpaikkojen kasvattamiseksi. Vaan toisin käy ja kunnat ajetaan maakuntakeskusten yhteyteen sillä seurauksella, että periferia autioituu. Tämä johtuu pääosin normaalista, globaalista kehityksestä eikä kuntien surkeasta toiminnasta.

Ymmärrän huolen oman seutukunnan menestyksestä ja itse asiassa jaan sen oman pikkukaupunkini osalta. Mutta sitä en ymmärrä, että vuosikymmenestä toiseen puuhataan seminaareja ja strategiaprosesseja, joiden avulla tähdätään väkimäärän kasvattamiseen, sillä se ei kerta kaikkiaan ole realistista. Tästä on vuosikymmenten näyttö. Ja lisäksi demokraattinen päätöksentekokoneisto on käytännössä kykenemätön saamaan aikaan sellaisia ratkaisuja ja resursseja, joiden avulla vetovoimatekijöitä voitaisiin kehittää.

Pienenkin kaupungin päätehtävä on huolehtia kuntapalveluiden järjestämisestä ja parhaimmillaan siten, että painopistealueet ovat selvillä. Laskevan väkimäärän ja talouden markkinoilla menot on suhteutettava tuloihin. Tällä rintamalla olisi huomattavasti varmemmin saatavana aikaan tuloksia, kuin tekemällä näyttäviä, mutta tosiasiassa merkityksettömiä yrityksiä kaupungin kasvattamiseksi. Talouden tasapainottamiseksi olisi julkisella puolella selvästi tehostamistarvetta, vaikka julkinen organisaatio ei ole yritys eikä julkista organisaatiota voi johtaa täysin kuin yritystä. Jos pienten kaupunkien resurssit suunnattaisiin painopistealueiden määrittämiseen, toiminnan tehostamiseen ja sitä myötä talouden tasapainotukseen, saataisiin selvää jälkeä aikaan. Siinä sivussa sopii tehdä kokeiluja kaupungin kasvattamiseksi, jonka varassa ei kuitenkaan voida elää.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Voisiko aito totisuus voittaa epäaidon ilon?

Ihmisistä halutaan näyttää hymyileviä kuvia. Hymyilevää ihmistä on toki mukavampi katsella, kuin totista. Televisiossa näkee sangen usein tekohymyä. Silloin ihminen hymyilee ohjeen saatuaan, vaikka oikeasti ei hymyilytä. En ole koskaan ymmärtänyt tällaista. Asiantuntijat sanovat, että jopa narsistit ja psykopaatit kykenevät lukemaan toisten tunteita. Jos näin on, lieneekö pahasta arvata, että ainakin yhdeksän ihmistä kymmenestä pystyy tunnistamaan tekonaurun oikeasta. Eihän tekohymyllä ole näin ollen mahdollisuuksia.

Olen kysynyt todella monelta, että mitkä parikolme luonteenpiirrettä ovat tärkeimmät ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Vastauksissa on käytännössä aina mukana luotettavuus. Se, että ihminen on iloinen, on miellyttävää, mutta tekoiloisuudella ihminen kertoo vastaansanomattomasti yrittävänsä huijata muita esittämällä siis iloisempaa kuin onkaan. Teennäisen iloisuuden alttarille uhrataan luotettavuutta, joka on kuitenkin tärkeämpi ominaisuus. Eihän tekohymyssä vaikuta näin ajatellen olevan mitään logiikkaa.

Kun tapaat ihmisen palvelutilanteessa, myyntityössä, juhlissa tai peräti pyytämässä sinulta jotakin, on tapana hymyillä. Toistan, että iloinen ihminen on iloinen asia – mutta siis oikeasti iloinen. Lienee kuitenkin tosiasia, että kovin usein sosiaalisessa kanssakäymisessä toisilleen vieraat ihmiset ovat enemmänkin jännittyneitä kuin iloisia. Ja silti yritetään hymyillä kuin se kuuluisa Naantalin aurinko. Jos joku on totinen, leimataan hänet helposti mörökölliksi. Tosiasiassa ei hymyilevä ihminen saattaa olla rehellisempi, mutta sitä ei vain haluta huomata.

Tekoiloinen ihminen ilmeisesti pelkää olevansa normaalisti jotenkin kehno ja tuntee polttavaa tarvetta yrittää olla parempi kuin onkaan. Mielestäni täysin turhaan, sillä luottamukselle on paljon helpompi rakentaa sosiaalista kanssakäymistä – ellei sitten halua tarkoituksellisesti huijata toisia. Kukapa meistä ei olisi ollut tekemisissä aina niin iloisten jenkkien kanssa. Heillä jos kellä on tapana sokeroida sosiaalisia tilanteita. Normioloissa hekin ovat kutensakin suomalaisten kaltaisia, tosin aika paljon puheliaampia. Jopa jenkit ymmärtävät – totta kai – oman käytöksensä pinnallisuuden ja kokemukseni mukaan myöntävät tämän, mutta eivät mahda maansa sosiaaliselle koodistolle mitään.

Me suomalaiset sen sijaan mahdamme. Täällä ei tarvita imelää iloisuutta eikä small talkia ja hyvä niin. En todellaankaan ole junttityylisen murahtelun kannattaja, peräänkuulutan vain luontaista käytöstä. Osaamme arvostaa ihmisen luotettavuutta ja myös tavallisuutta, johon luonteva totisuus sopii teennäisyyttä paremmin. Olisiko aivan kerettiläistä junttiutta toivoa ihmisiltä sosiaalista, mutta teeskentelemätöntä käytöstä? Siten käyttäytyvän seurassa on helppo hengittää.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kesäblogi

Kesä on Suomessa ja kaikki hyvin. Tässä tulee valitettua vuosien varrella siihen mittaan, että itseäkin välillä risoo. Lieneekö siinä mitään järkeä, sillä maailma jatkaa tavallaan ilman yksittäisen ihmisen vuodatustakin. On niin, että meillä on paljon parannettavaa, mutta onhan meillä asiat kuitenkin hyvin.

Meillä on turvallista asua ja elää. Olen ymmärtänyt, ettei kovin monessa maassa lapset kulje yksin kouluun. Suomessa tämä onnistuu.

Maamme lienee kohtuullisen tasa-arvoinen. Naisten asema ei liene vieläkään miesten tasolla, mutta nykyisin naisten ei tarvitse mennä kimppaan miehen kanssa elääkseen. Pärjäävät tarvittaessa omillaan ja saavat rauhassa valita kumppaninsa.

Meillä on myös jokamiehenoikeus. Kuka hyvänsä saa kulkea metsässä ja poimia sieniä sekä marjoja, kunhan ei tunge itseään asumusten lähelle. Lisäksi Suomessa on runsaasti valtion maita, joilla metsästys ja kalastus onnistuu luvan ostettuaan.

Kesällä meillä on kohtuullisen hyvä sääkin – jos on. Mutta kaunista Suomessa on kesäisin. Jos sattuu sateinen kesä, niin viis siitä, sillä ei se pään sisälle sada. Kesäloman hauskuus on myös asennekysymys. Sateella voi nauttia ruoasta ja juomasta aivan yhtä hyvin kuin aurinkoisella säällä. Sitä paitsi sateella ei tarvitse kiirehtiä ulkoaskareisiin, vaan voi huoletta nautiskella sisällä.

Nautiskelua ja rentoutumista varten kai lomaa vietetään. Käsitykseni mukaan ei ole niin väliä sillä missä olet ja mitä teet. Kunhan vain saat ajatukset vaihtumaan ja pääset irti arkiaskareista. Itselläni se onnistuu takapihan terassilla mainiosti.

Viettäkää itsenne näköinen loma ja antakaa intuition viedä. Älkää nyt vain sortuko lomasuorittamiseen, vaan antakaa pääpolon levätä. Sitä kautta elämisen keveys palautuu ja köykäisempää touhuta jatkossa.

Hyvää kesäaikaa kaikille. Palataan elokuussa taas asiaan.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Arkistot

Kiinnostuitko?