Työnantajat ja työntekijät tyytyvät usein kykyjään vähempään

Suomessa on käyty keskustelua irtisanomisten helpottamisesta pienissä yrityksissä. Ay-liike tietenkin vastustaa ajatusta ja julkaisi suhteellisen provosoivan mainoskampanjan aiheeseen liittyen, jonka kylläkin pian perui. Työntekijöiden asemaan puuttuminen johtaa lähes aina melkoiseen vastatuuleen. Hallituksen ajatuksen mukaan työntekijän voisi irtisanoa pienyrityksestä, jos työntekijä ei noudata työaikoja, ei tee töitään asianmukaisesti tai tekee niitä ohjeiden vastaisesti. Kuka tolkullinen vastustaa sellaisen ihmisen irtisanomista, joka ei tee töitään tai ei tee niitä kunnolla? Olen kohdannut kehitysasioissa ihmisiä, joilla oli käsitykseni mukaan mennyt oma asema päähän. Tämä näkyi voimakkaana ylimielisyytenä perusteltuja kehitysideoita kohtaan. Ei kai työntekijä saa ihan kaikesta päättää työssään?

Työntekijän irtisanominen ei olisi jatkossakaan läpihuutojuttu eikä saa ollakaan. Tästä esimerkkinä on KO:n ratkaisu, jossa yritys irtisanoi laittomasti myyjän alhaisen myyntikatteen vuoksi. Tämä käy järkeeni, sillä yrityksen tuotteiden markkinahinta voi olla kannattamaton esimerkiksi tuotannon tehottomuuden vuoksi eikä se ole myyjän vika. Mutta toimintatapojen kehitykseen tulee työntekijöiden taipua, muutenhan direktio-oikeudella voidaan pyyhkiä pöytää.

Vaan on sitä sanottavaa työnantajapuolellekin. Vastikään Danske Bankin julkistama suomalaisille yrittäjille tehty selvitys kertoo, että vain neljännes yrittäjistä tavoittelee kasvua. Muissa pohjoismaissa on selvästi enemmän kasvuhaluja ja uskallusta riskinottoon. Ymmärrän sinänsä yritystoiminnan varovaisuuden, mutta laajassa kuvassa se johtaa talouselämän nihkeyteen. Yrityselämä kehittyy hitaasti, koska resursseja omaavat eivät halua laajentua. Tämä näkyy myös käytännön kehitystyössä. Suomessa on runsaasti pomoja, jotka eivät ota kehitysasioita tosissaan, koska vanhallakin tyylillä pärjätään. Yrityksen hallituksessa ja johdossa nähty kehitystarve todetaan usein keskijohdossa käytännön työtä ymmärtämättömien puuhasteluksi, josta tulisi päästä mahdollisimman vähin äänin jatkamaan työtä vanhaan malliin. Eikä yritysten johtokaan ole erityisen kiimainen muuttamaan johtamiskäytäntöjään. Tuotekehitykseen vaaditaan kyllä yhteiskunnan tukea, joka ei kuitenkaan tilastojen valossa johda kummoisiin tuloksiin.

Itse koen, että todellisen muutoksen aikaansaaminen on vaikeaa kaikkialla yhteiskunnassamme. Yritykset karttavat riskejä ja toimivat vanhaan malliin, työntekijöiden oikeuksiin puuttuminen johtaa yleensä riitaan ay-liikkeen kanssa, sote menee aina politikoinniksi, tilastojen mukaan usein työttömäksi johtavaan koulutukseen puuttuminen nähdään hyvinvointiyhteiskunnan alasajona ja sitä rataa edespäin. Tuskin kukaan ajattelee maailman pysyvän paikoillaan, mutta aivan liian harva hyväksyy tämän omassa työssään. Ja kun tehdään kuten ennenkin, kilpailukyky rapautuu ja siitä syytetään usein muita. Uskon kalliin länsimaan pärjäävän työn jalostusarvoa nostamalla. Se onnistuu huonosti, jos ylivoimainen enemmistö työelämän ihmisistä haluaa toimia vanhaan malliin.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Miksi johtamisesta valitetaan niin usein?

 

Johtamisesta ja johtajista kuulee valitettavan aika usein. Sanoisin subjektiivisesti, että selvästi enemmän valitetaan kuin kehutaan. Miksi näin? Yhtä syytä tuskin lienee, mutta oma arvaukseni on, ettei johtamista koeta hyväksi. Selvästi suurin ongelma suomalaisessa yritysjohtamisessa on se, etteivät johtajat johda. Harkintatyö ja analysointi on johtamisen suunnittelua ja tärkeää, mutta johtaminen tapahtuu aina ihmiskontaktissa. Johtamiseen kuuluu edellyttävä ja palveleva osa, joten johtamisen kuuluu hyödyttää tekijöitä, mutta johtamisen ei tarvitse tuntua aina mukavalta.

Palkkajohtamisen tausta on siinä, että omistajilla ei ole halua tai kykyä organisaationsa johtamiseen, jolloin johtamiseen tarvitaan ulkopuolinen henkilö. Ylimmän johtajan palkkaa yrityksissä omistajan edustaja eli hallitus. Omistaja on ensisijaisesti kiinnostunut varallisuutensa arvon kehityksestä. Jos varallisuus kehittyy suotuisasti, saa johtaja johtaa tyylillänsä. Jos taas varallisuuden arvo alkaa laskea, käydään toimitusjohtajan johtamiseen kiinni. Omistaja tapaa palkata sellaisia toimitusjohtajia, jotka ovat fiksuja ja jotka omaavat hyvät valmiudet saada organisaatio toimimaan kannattavasti. Ihmisten parissa tapahtuva varsinainen johtamistyö ei ole useinkaan ollut luupissa johtajavalintoja tehtäessä.

On tärkeää, että johtajalla on älliä. Mutta älliä se on sosiaalinen ällikin ja sitä todellakin tarvitaan johtamisessa. Jos ylin pomo on asiakeskeinen, tulisi hänen palkata johtoryhmään ihmisosaajia ja antaa heille vastuuta. Aika usein ihminen kuitenkin näyttää toimivan niin, että haalii ympärilleen arvomaailmaltaan itsensä kaltaisia. Yllättävän usein johtaminen siis typistyy numeropornoksi ilman todellista panosta strategian johtamisesta arkeen. Jos tämä toimii tuloksekkaasti, niin mikäpä siinä, mutta johtamisessa em. polku alkaa joka tapauksessa näkyä. Jos omistaja ei kiinnitä arkijohtamiseen huomiota ja palkkaa asiajohtajan, joka puolestaan palkkaa lisää fiksuja asiakeskeisiä johtoryhmän jäseniä, niin jäljelle jäävät lähiesimiehet. On toki mahdollista, että lähiesimiehet keskittyvät johtamiseen, mutta ylempi johto ei em. tapauksessa useinkaan tue ihmisten johtamista, kun ovat korostuneen kiinnostuneita numeroista.

Kauppalehdessä oli viikolla 36/2018 artikkeli, jonka mukaan suomalaiset toimitusjohtajat pitivät itseään enemmän ihmisjohtajina, kuin hallitus ja henkilöstö asian näkivät. Samaa on kirjoiteltu alan kirjoissa ihan viime aikoinakin. Moni johtaja käyttää aikansa ihan muuhun kuin johtamiseen, jolloin siihen ei enää jää aikaa – sitä kun on saman verran kaikilla. Tällöin johtajat lähinnä kertovat asioita, eivätkä ihmiset saa aikaa sulatella muutosta. Siihen sitoutumattomat ihmiset päätyvät tekemään kuten ennenkin, joten jäljelle jää vain vauhdin lisääminen. Kuinka kauan vauhtia voidaan lisätä? Ihmisiä kuullaan vaan ei kuunnella. Hankala homma, koska jokaisessa organisaatiossa on kyvykkäitä ja motivoituneita ihmisiä, joiden yli ei kannattaisi kävellä. Ja lisäksi kovin moni arvostaa sitä, että häntä kuunnellaan ennen päätösten tekemistä.

Johtaminen on vaativaa hommaa. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että johtajien ja tekijöiden välillä on juopa. Ketä auttaa, että eri tason ihmiset vetävät paattia eri suuntiin? On fakta, että eri ihmiset ymmärtävät samoja asioita eri tavalla. Tähän yhteisen ymmärryksen luomiseen ja siihen, mitä se kunkin ihmisen arkityössä tarkoittaa, tarvitaan johtamista. En ikinä usko, että lauma menestyy ilman johtamista, jota kuitenkin on liian vähän. Paras tulos saavutetaan, kun vastuuhenkilöissä on sekä asia- että ihmiskeskeisiä pomoja. Suomalaisessa johtamisessa on vielä tosi paljon parannettavaa. Suurin osa kohtaamistani pomoista olisi kykenevä kehittymään johtamisessa, kunhan vain halua riittäisi. En yhtään ihmettele, että johtamisesta valitetaan niin paljon, vaikka joskus myös turhaan.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Millaista on kova kuri?

Luin jokin aika sitten YLE:n sivuilta Suomen armeijan johtamista ja kuria käsittelevän artikkelin. Artikkelissa kerrottiin, kuinka entisajan ”kyykyttämisellä” haettu auktoriteetti on korvattu positiivisuudella. Esimerkkinä käytettiin perinteistä päiväpeiton sijaamisen pakkoharjoittelun eli pinkan räjäyttämisen poistamista. Olen täysin armeijan keinojen kehittämisen kannalla. Yhteiskunta muuttuu ja niin on keinojenkin muututtava.

Kyseissä artikkelissa vanhemmat ikäluokat arvelivat armeijan kurin höltyneen vuosikymmenien aikana, mutta haastateltu upseeri ei allekirjoittanut väitettä. Ymmärrän upseeria täysin ja uskon hänen olevan oikeassa. Vuosikymmeniä sitten kuri tarkoitti autoritaarista johtamistapaa ja vieläpä aika usein huutamisella ryyditettynä. Ei ollut siviilissäkään ainutkertaista kuulla johtajan huutavan alaisilleen pelkoa herättäen. Tänä päivänä sellaiseen ei juuri törmää. Miksi?

Siksi, koska kurin taso noussut! Mikä on kurin korkein olomuoto? Itsekuri. Sivistyksen lisääntyessä töiden jalostusaste kasvaa ja tekijöiden sitoutuminen työhönsä kasvaa niin ikään. Tekijöille kehittyy siis omakohtainen halu menestyä ja olla työssään hyvä. Tällöin ihmiset hoitavat pääosin itse oman kurinpitonsa. Kyvykäs ja motivoitunut ihminen ei aktiivista arkityönjohtamista tarvitse. Autoritaarisen, valvontaa painottavan toimintatavan väheneminen ei siis välttämättä kerro kurin löystymisestä, vaan tilanne voi olla päinvastoin. Kaikki ihmiset eivät tietenkään ole samalla tavalla motivoituneita, joten eri ihmiset tarvitsevat hieman erilaista johtamista.

Pelkoon perustuvassa kurissa on sekin heikkous, että kuri löystyy välittömästi valvonnan tason laskiessa. Silloin tarvitaan jatkuva kontrolli ja tämä johtaa käytännössä sisäisen motivaation laskuun. Miksi kantaa vastuuta, kun kurinpitäjä selän takana seuraa kaikkea? On vähän kankea ja kallis malli. Jokainen ihmisiä ohjannut tietää, kuinka raskasta on yrittää johtaa haluttomia ihmisiä. Johdettavien omaan motivaatioon kannattaa satsata aina, kun se vain on mahdollista. Kuri on siis kovimmillaan silloin, kun kyky ja motivaatio tehtävään on kohdallaan. Vanhanajan huutaminen on vain huonoa käytöstä ja kertoo enemmänkin johtamisen pinnallisuudesta, kuin todellisesta kurista.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Pienen kaupungin vetovoimatekijät

Demokratian on ehkäpä leikillisesti sanottu olevan huono järjestelmä, mutta kun parempaakaan ei ole saatu aikaiseksi. Viime vuosina on puhuttu demokratian kriisistä. Minusta tämä ei ole aivan tuulesta temmattu väite. Maailmannäyttämöllä juhlivat maat, kuten Kiina ja Venäjä, joiden demokratiasta ei voida puhua. Vapaan maailman puolustajaksi aikoinaan tituleeratun USA:n kansalaisista moni kyllästyi poliittisen eliitin saamattomuuteen ja äänesti presidentiksi herran, joka puuhaa nyt kauppasotaa ja asevarustelua. Perinteinen demokratia näyttää jääneen taustalle sielläkin.

EU on saanut viime vuosina koko joukon haasteita ratkottavakseen. Esimerkiksi pakolaisongelma paljasti, ettei EU pysty yhtenäiseen demokraattiseen päätöksentekoon. Osa entisistä itäblokin maista on tehnyt irtiottoja mm. kieltäytymällä noudattamasta EU-linjaa esimerkiksi juuri pakolaisasioissa. Puolassa on jopa erotettu tuomareita ja on suunnattu selvästi kohti vanhaa yksinvaltaista hallintotapaa. Demokratia ei näytä täälläkään parasta puoltaan, sillä EU on kohtuullisen kykenemätön saamaan todellista yhteistä voimaa aikaiseksi.

Suomessa sama tarina jatkuu. Maan tasolla on toki aikaansaannoksia, mutta todelliset suuremmat ongelmat eivät näytä ratkeavan. Suomi esimerkiksi velkaantuu edelleen miljardeja vuodessa, ymmärtääkseni myös vuonna 2019. Demokraattinen päätöksenteko ei vain saa aikaan vaikeita ratkaisuja. Jos valtion tasolla on näin, niin kuinka ihmeessä se olisi kuntien tasolla toisin? Maailma kaupungistuu ja ihan ymmärrettävistä syistä. Nuorille on eri tavalla mahdollisuuksia suurissa kasvikeskuksissa maaseututaajamiin verrattuna. Tämä ei mielestäni silti tarkoita, etteivätkö maaseutukaupungitkin voisi menestyä, mutta itsestään se ei tapahdu.

Suomessa on reilu 300 kuntaa. Lasken nopeasti kymmenkunta kaupunkia, jotka menestyvät hyvin. Jos tähän lisää toiset 10 kaupunkia, ollaan varmaan jo lähellä sitä määrää, joilla on todelliset edellytykset aitoon menestykseen Suomessa. Täällä on siis varovaisesti laskien noin 250 kuntaa, joilla ei ole tosiasiallisia kehittymisen edellytyksiä lähimmän parinkymmenen vuoden aikana. Kuitenkin taitaa olla niin, että lähes jokaisessa noista 250:stä kunnasta suunnitellaan keinoja väkimäärän ja työpaikkojen kasvattamiseksi. Vaan toisin käy ja kunnat ajetaan maakuntakeskusten yhteyteen sillä seurauksella, että periferia autioituu. Tämä johtuu pääosin normaalista, globaalista kehityksestä eikä kuntien surkeasta toiminnasta.

Ymmärrän huolen oman seutukunnan menestyksestä ja itse asiassa jaan sen oman pikkukaupunkini osalta. Mutta sitä en ymmärrä, että vuosikymmenestä toiseen puuhataan seminaareja ja strategiaprosesseja, joiden avulla tähdätään väkimäärän kasvattamiseen, sillä se ei kerta kaikkiaan ole realistista. Tästä on vuosikymmenten näyttö. Ja lisäksi demokraattinen päätöksentekokoneisto on käytännössä kykenemätön saamaan aikaan sellaisia ratkaisuja ja resursseja, joiden avulla vetovoimatekijöitä voitaisiin kehittää.

Pienenkin kaupungin päätehtävä on huolehtia kuntapalveluiden järjestämisestä ja parhaimmillaan siten, että painopistealueet ovat selvillä. Laskevan väkimäärän ja talouden markkinoilla menot on suhteutettava tuloihin. Tällä rintamalla olisi huomattavasti varmemmin saatavana aikaan tuloksia, kuin tekemällä näyttäviä, mutta tosiasiassa merkityksettömiä yrityksiä kaupungin kasvattamiseksi. Talouden tasapainottamiseksi olisi julkisella puolella selvästi tehostamistarvetta, vaikka julkinen organisaatio ei ole yritys eikä julkista organisaatiota voi johtaa täysin kuin yritystä. Jos pienten kaupunkien resurssit suunnattaisiin painopistealueiden määrittämiseen, toiminnan tehostamiseen ja sitä myötä talouden tasapainotukseen, saataisiin selvää jälkeä aikaan. Siinä sivussa sopii tehdä kokeiluja kaupungin kasvattamiseksi, jonka varassa ei kuitenkaan voida elää.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Voisiko aito totisuus voittaa epäaidon ilon?

Ihmisistä halutaan näyttää hymyileviä kuvia. Hymyilevää ihmistä on toki mukavampi katsella, kuin totista. Televisiossa näkee sangen usein tekohymyä. Silloin ihminen hymyilee ohjeen saatuaan, vaikka oikeasti ei hymyilytä. En ole koskaan ymmärtänyt tällaista. Asiantuntijat sanovat, että jopa narsistit ja psykopaatit kykenevät lukemaan toisten tunteita. Jos näin on, lieneekö pahasta arvata, että ainakin yhdeksän ihmistä kymmenestä pystyy tunnistamaan tekonaurun oikeasta. Eihän tekohymyllä ole näin ollen mahdollisuuksia.

Olen kysynyt todella monelta, että mitkä parikolme luonteenpiirrettä ovat tärkeimmät ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Vastauksissa on käytännössä aina mukana luotettavuus. Se, että ihminen on iloinen, on miellyttävää, mutta tekoiloisuudella ihminen kertoo vastaansanomattomasti yrittävänsä huijata muita esittämällä siis iloisempaa kuin onkaan. Teennäisen iloisuuden alttarille uhrataan luotettavuutta, joka on kuitenkin tärkeämpi ominaisuus. Eihän tekohymyssä vaikuta näin ajatellen olevan mitään logiikkaa.

Kun tapaat ihmisen palvelutilanteessa, myyntityössä, juhlissa tai peräti pyytämässä sinulta jotakin, on tapana hymyillä. Toistan, että iloinen ihminen on iloinen asia – mutta siis oikeasti iloinen. Lienee kuitenkin tosiasia, että kovin usein sosiaalisessa kanssakäymisessä toisilleen vieraat ihmiset ovat enemmänkin jännittyneitä kuin iloisia. Ja silti yritetään hymyillä kuin se kuuluisa Naantalin aurinko. Jos joku on totinen, leimataan hänet helposti mörökölliksi. Tosiasiassa ei hymyilevä ihminen saattaa olla rehellisempi, mutta sitä ei vain haluta huomata.

Tekoiloinen ihminen ilmeisesti pelkää olevansa normaalisti jotenkin kehno ja tuntee polttavaa tarvetta yrittää olla parempi kuin onkaan. Mielestäni täysin turhaan, sillä luottamukselle on paljon helpompi rakentaa sosiaalista kanssakäymistä – ellei sitten halua tarkoituksellisesti huijata toisia. Kukapa meistä ei olisi ollut tekemisissä aina niin iloisten jenkkien kanssa. Heillä jos kellä on tapana sokeroida sosiaalisia tilanteita. Normioloissa hekin ovat kutensakin suomalaisten kaltaisia, tosin aika paljon puheliaampia. Jopa jenkit ymmärtävät – totta kai – oman käytöksensä pinnallisuuden ja kokemukseni mukaan myöntävät tämän, mutta eivät mahda maansa sosiaaliselle koodistolle mitään.

Me suomalaiset sen sijaan mahdamme. Täällä ei tarvita imelää iloisuutta eikä small talkia ja hyvä niin. En todellaankaan ole junttityylisen murahtelun kannattaja, peräänkuulutan vain luontaista käytöstä. Osaamme arvostaa ihmisen luotettavuutta ja myös tavallisuutta, johon luonteva totisuus sopii teennäisyyttä paremmin. Olisiko aivan kerettiläistä junttiutta toivoa ihmisiltä sosiaalista, mutta teeskentelemätöntä käytöstä? Siten käyttäytyvän seurassa on helppo hengittää.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kesäblogi

Kesä on Suomessa ja kaikki hyvin. Tässä tulee valitettua vuosien varrella siihen mittaan, että itseäkin välillä risoo. Lieneekö siinä mitään järkeä, sillä maailma jatkaa tavallaan ilman yksittäisen ihmisen vuodatustakin. On niin, että meillä on paljon parannettavaa, mutta onhan meillä asiat kuitenkin hyvin.

Meillä on turvallista asua ja elää. Olen ymmärtänyt, ettei kovin monessa maassa lapset kulje yksin kouluun. Suomessa tämä onnistuu.

Maamme lienee kohtuullisen tasa-arvoinen. Naisten asema ei liene vieläkään miesten tasolla, mutta nykyisin naisten ei tarvitse mennä kimppaan miehen kanssa elääkseen. Pärjäävät tarvittaessa omillaan ja saavat rauhassa valita kumppaninsa.

Meillä on myös jokamiehenoikeus. Kuka hyvänsä saa kulkea metsässä ja poimia sieniä sekä marjoja, kunhan ei tunge itseään asumusten lähelle. Lisäksi Suomessa on runsaasti valtion maita, joilla metsästys ja kalastus onnistuu luvan ostettuaan.

Kesällä meillä on kohtuullisen hyvä sääkin – jos on. Mutta kaunista Suomessa on kesäisin. Jos sattuu sateinen kesä, niin viis siitä, sillä ei se pään sisälle sada. Kesäloman hauskuus on myös asennekysymys. Sateella voi nauttia ruoasta ja juomasta aivan yhtä hyvin kuin aurinkoisella säällä. Sitä paitsi sateella ei tarvitse kiirehtiä ulkoaskareisiin, vaan voi huoletta nautiskella sisällä.

Nautiskelua ja rentoutumista varten kai lomaa vietetään. Käsitykseni mukaan ei ole niin väliä sillä missä olet ja mitä teet. Kunhan vain saat ajatukset vaihtumaan ja pääset irti arkiaskareista. Itselläni se onnistuu takapihan terassilla mainiosti.

Viettäkää itsenne näköinen loma ja antakaa intuition viedä. Älkää nyt vain sortuko lomasuorittamiseen, vaan antakaa pääpolon levätä. Sitä kautta elämisen keveys palautuu ja köykäisempää touhuta jatkossa.

Hyvää kesäaikaa kaikille. Palataan elokuussa taas asiaan.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Suomalaiset eivät ole häävejä uudistujia

Epäilijöitä ja pahanilmanlintuja maailmassa riittää. Maailma jatkaa menoaan päivittelystä huolimatta. Jostain syystä ajaudun kaikesta huolimatta taivastelemaan maamme kehnouksia, vaikka hyviä puoliakin on rutkasti – selvä enemmistö.  Ehkä juuri siitä syystä heikkouksiemme sietäminen ottaa voimille.

On sanottu, että perustaloudenpito ja asioiden järjestäminen järkeväksi toiminnaksi onnistuu suomalaisilta hyvin, mutta uudistuminen ottaa voimille. Näin asia mielestäni on eikä sen todistelu tarvitse enempää, kuin arkielämän seuraamista. Suomalaiset hoitavat perusasiat kunnialla työssä, harrastuksissa, parisuhteissa ja opiskelussa, mutta todellinen asioihin paneutuminen ja sitä myötä kehittyminen jää vähäiseksi. Lähden liikkeelle koulutuksestamme. Olemme siitä ylpeitä ja perustellustikin, mutta tuijotamme hullunkiilto silmissä tutkintoja, kun meidän pitäisi kiinnittää huomio oppimiseen ja osaamiseen. Ei kai koulutus ole itseisarvo, vaan väline parempaan osaamiseen?

Tästä pääsemme sujuvasti työelämään. Koska olemme yksi maailman koulutetuimmista kansoista, luulisi osaamisemme ja henkisen kyvykkyytemme olevan maailmanluokkaa. Oma kokemukseni on, että niin opiskelussa kuin työelämässä toimimme yllättävässä määrin vanhojen mallien pohjalta. Laatuun luottaa oikeasti harva, koska historiamme on määrässä. Raivaamisessa tunnin lisäys tuottaa enemmän tuloksia, mutta uuden kehittelyssä ja henkisessä kypsymisessä määrä on vain apusuure todelliseen tulokseen pääsemisessä. Puhumme työmäärästä, kun pitäisi puhua aikaansaannoksista.

Oletteko koskaan kuulleet vaimosta, joka nalkuttaa miehelleen siitä, kun tämä keskittyy omiin asioihinsa, ei huomioi vaimoaan eikä varsinkaan keskustele? Aika kliseinen toteamus, joka on käsitykseni mukaan hyvissä voimissa edelleen. Oletteko edellisen lisäksi kuulleet naisista, jotka juoruavat työpaikoilla ja arvostelevat ihmisiä sangen kriittiseen sävyyn? Jos eivät miehet kasva aikuisiksi parisuhdeasioissa, tuntuvat naiset opettelevan hyökkäävyyttä ja muita miesten huonoja tapoja ennemmin kuin pyrkivät eroon helmasynneistään. Kovin on maltillista kehitys näissäkin asioissa.

Järjestö- ja yhdistystoiminta on vaikeuksissa, sillä eivät tahdo löytää uusia, nuoria jäseniä. Olen itse ollut mukana voivottelemassa nuorten puutetta eräässä järjestössä, jonka toimintaa kuvaa harmaiden eminenssien historiasta kumpuavat tavat toimia. Silmäätekevät haluavat kyseisessä järjestössä pitää tiukasti kiinni perinteistä ja sillä seurauksella, etteivät mukaan saadut nuoret halua osallistua käytännön toimintaan. On se vaan kumma, ettei kokeneempi ihmispolo suostu antamaan tilaa nuorille, vaan haluaa nuorten toimivan itsensä lailla. Niin se uudistuminen taas jää ja, yhdistystoiminnan ollessa kyseessä, vuosikymmenen päästä lopullisesti. Jos uudistumiseen olisi ryhdytty aikoinaan, voitaisiin nyt olla hyvissä voimissa. Mutta kun ei, niin peli on käytännössä menetetty. Harmi sinänsä fiksua toimintaa kohtaan.

Tapaamme haukkua poliitikkoja saamattomuudesta. Osin turhaan, sillä olemme itse samanlaisia – mehän ne poliitikot valtaan äänestämme. On tietysti väärin sanoa, etteivät poliitikot saa mitään aikaan. Mutta maamme velkaantuu edelleen, koska päätöstä rahan jakamisen vähentämisestä ei vain ole saatu aikaan – nousukaudesta huolimatta. Soten toteutuminen näyttää todella epävarmalta. Jos ei toteudu, on epäonnistuminen jo ties monesko kerta. Sote-toimintaa tulisi järkeistää, sillä muuten kulut nousevat miljardeja tulevina vuosikymmeninä. Siitä huolimatta poliittinen peli voittaa aina järjen ja palaamme asiassa lähtöruutuun.

Pienet kaupungin yrittävät väkisin löytää vahvuutensa houkutellakseen ihmisiä ja työpaikkoja, vaikka tosiasiassa ihmiset ovat äänestäneet jaloillaan jo vuosikymmeniä. Järki ei vain koskaan voita, sillä aina todellinen uudistuminen on joidenkin etua vastaan ja eihän se sellainen käy. Sitten vain kärvistellään ja tekemällä entiseen malliin katsotaan, että kuinka meidän käy. Todellista koulutetun kansan fiksuutta, eikö?

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kommentointien kommentointia

Taksiala vapautuu 1.7.2018. Muutos on melkoinen, sillä nyt periaatteessa kuka tahansa saa aloittaa taksitoiminnan. Luvanvaraisuus poistuu alalta. Tämä on siinä mielessä tervetullut uudistus, että nyt sitäkin alaa kohtaa kilpailu, jota ei ennen ollut. Miksi ihmeessä taksiautoilu tulisi olla suojattu ala? Huoli kilpailusta on johtanut alan toimijat kommentoimaan mahdollista harmaan talouden lisääntymistä. Olisikohan kuitenkin niin, että alan yrittäjät ovat enemmän huolissaan omasta taloudestaan? Harmaata taloutta käytetään kilpenä ajaa omaa asiaa. Olisi reilumpaa sanoa asia ääneen.

NHL on maailman kovin kiekkoliiga. Luulisi, että liigassa työskentelevät ihmiset ovat maailman parhaimmistoa alallaan ja ehdottomia ammattilaisia. Tämä on tietysti määrittelykysymys, mutta itselleni ei olisi tullut mieleenkään epäillä joukkueiden muodostajien kykyä tunnistaa parhaat osaajat. Näin ei kuitenkin näytä olevan, sillä liigan 2018 voitosta kamppailee Vegas Golden Knights, joka on koottu muiden joukkueiden hylkäämistä pelaajista. Tämä ei tietysti tarkoita, että VGK:n pelaajien lähtötaso olisi ollut huono, mutta rankkaajien mielestä selvästi huonompi kuin muiden. Tästä kertoo sekin, että VGK:n voittoa alkukaudesta veikanneet ovat saamassa vetonsa takaisin 500 kertaisena eli porukan mahdollisuuksiin ei uskottu. Ei tämä kovin hyvää kuvaa anna joukkueiden muodostamisen ammattitaidoista – mutta virheitä meille kaikille sattuu.

Sote-uudistus näyttää melkoiselta sopalta. Uudistusta yritetään ties monennenko kerran eikä erityisen varmalta näytä. Touhu menee joka kerta poliittiseksi peliksi, joka lopulta on kaatanut aiemmin uudistuksen. Suhmuroinnilla yritetään rakentaa mallia, joka ei perustu parhaaseen järkeen ja sitä myötä järjestelmän toimivuutta aletaan viime hetkessä epäillä laajasti. Näin vaikuttaa käyvän nytkin, mutta melskeessä unohtuu helposti, että sote-kulumme ovat voimakkaassa kasvussa ja että tarve uudistukselle lähti siitä. Kansataloutemme ei kestä kulujen lineaarista kasvua, joten toiminnan järkeistämiselle olisi todella tilaus. Nyt vaikuttaa todella epävarmalta, saadaanko uudistus aikaan ja onko se itse asiassa järkevä.

Kokeneet työntekijät haluavat melko usein katsoa itsensä alan ammattilaisina. Tätä he ydinosaamisessaan ovatkin, mutta eivät kokemukseni mukaan kuitenkaan kaikessa työhönsä liittyvässä. Vuoden liikemieheksi valittu Mika Sutinen kertoo haastattelussa, kuinka ”yrityksissä ei opita virheistä tarpeeksi”. Jaan todellakin tämän näkökulman ja oma kokemukseni sanoo syyksi sen, etteivät suomalaiset halua myöntää omia virheitään. Kukaan ei pidä itseään virheettömänä, mutta virheiden kohtaaminen on silti vaikeaa. Aika erikoinen logiikka eikö? Kokeneet ammattilaiset ovat yllättävän herkkähipiäisiä ja ärsyyntyvät töihinsä puuttumisesta melko helposti. Onko tässä kysymys todellisesta ammattilaisuudesta vaiko sen puutteesta?

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Riitelemisen taito auttaisi meitä kehittymään

Suomessa lienee sangen vähän sellaisia aikuisia, jotka eivät ole koskaan riidelleet. Itse asiassa koen, että riitely on erimieltä olemisen jatke ja oleellinen osa ihmisyyttä. Missäpä sellainen vakavasti otettava ihmissuhde, jossa ei syntyisi lainkaan riitaa? Olen kylläkin kuullut, ettei jonkun ihmisen kanssa saa riitaa aikaiseksi, mutta arvelen sellaisen olevan todella harvinaista.

Muistan joskus nuorempana kuulleeni, että toisesta ihmisestä kriittiseen sävyyn puhumista on syytä välttää. Suomalaiset suuttuvat melko helposti ja mököttävät mielellään pitkiäkin aikoja riitelyn johdosta. Olenpa törmännyt ihmisiin, jotka ovat oman kertomansa mukaan olleet vuosikymmeniä riidoissa lopulta melko pienen asian vuoksi. Ei ihme, että riidoista on varoiteltu.

Ihmiset ovat erilaisia ja kokevat samoja asioita eri tavalla. Yhdelle tilanne voi olla kauhistus, toiselle siedettävää ja kolmas ihmettelee, että eihän tässä ole tapahtunut mitään. On kuitenkin niin, että tuntemukset tilanteista ovat aitoja eikä todellisia tuntoja kannata peitellä. Eihän erilaisuuden aiheuttamilta riidoilta välty mitenkään, mutta on ihan eri asia riidellä asiallisesti, kuin repivästi. Asiallinen riita perustuu mielestäni tekemisiin ja tapahtumiin, repivä riita viedään henkilökohtaisuuksiin tarkoituksena loukata toista.

Kantani on, että normijärkinen ihminen tietää ainakin noin suunnilleen, milloin tulee toimineeksi sopimattomasti. Tällöin sanojalla tai tekijällä on vastuu korjata asia. Lisäksi loukkaantuneella on mielestäni velvollisuus kohtuullisen ajan kuluessa saada tunteensa hallintaan siinä määrin, että kykenee keskustelemaan asiasta ratkaisua hakien. Loppujen lopuksi suurimmassa osassa riidoista ei tarvita muuta. Vaikutelmani kuitenkin on, että näin ei maassamme toimita. Ensiksi on ihan liian yleistä, että sanoja ei ylpeydeltään kykene nöyristymään riitakumppaninsa edessä ja aloittamaan riidan sovittelun. Toiseksi loukattu osapuoli ei halua ajoissa kertoa asiallisesti loukkaajalleen, ettei ko. tapa tunnu hyvältä. Asian annetaan olla ja sitten vain pidetään vihaa takanapäin sekä haukutaan loukkaajaa. Ja loukkaajan lähestymisyrityksiin saatetaan suhtautua valtapelinä ja tahallaan näytellä enemmän loukkaantunutta, kuin tosiasiassa onkaan. Todella aikuismaista eikö?

Nostan esille itselleni varsin kiinnostavan aiheen hullun maineen uhallakin – naisten ja miesten väliset riidat. En osaa olla miehenä puolueeton, joten kerron asian, niin kuin sen itse ymmärrän. Naiset ovat olleet maailmansivu epätasa-arvoisessa asemassa miehiin nähden. Viimeisen sadan vuoden aikana asiaa on hiljalleen korjattu, mutta ei toki valmiiksi saakka. Naiset ovat keskimäärin sosiaalisesti taitavampia kuin miehet ja naiset viestivät koko kehollaan, kun taas yksinkertaisemmat miehet murahtelevat omat kantansa, joihon helposti jumiutuvat. Miehet eivät osaa huomioida naisia tarpeeksi, joka vaikuttaa aiheuttavan turhan usein piikittelyä ja mielenosoituksia miehiä kohtaan. Sillä lailla, näinhän ne asiat saada raiteilleen. Ilmeisesti miesten kunnioitusta hakien naiset ovat alkaneet opetella miesten huonoja tapoja ja yllättävän usein naisporukastakin löytyy päällekäyvä henkilö, joka latoo suoria sanoja silloin, kun ollaan selvästi keskusteluvaiheessa. Lisäksi naisilla vaikuttaa edelleen olevan voimissaan perinteinen takanapäin arvostelu, joka pahimmillaan on henkistä väkivaltaa.

Koska ihmiset ovat erilaisia ja vieläpä naisten sekä miesten tavat poikkeavat jossain määrin toisistaan, ei törmäyksiltä vältytä. Ei ole kuitenkaan liikaa vaadittu, että aikuinen ihminen pystyy kontrolloimaan käytöstään silloin, kun ei ole tunteen vallassa. Jos on polttava tarve sanoa asia suoraan, niin antaa mennä. Mutta mikäli toinen siitä suuttuu, on sanojan velvollisuus pahoitella asiaa. Tähän samaan vastuuseen kuuluu, että mielensä pahoittaja löytää normaalin ihmisyytensä ja antaa anteeksi. Näin opitaan riitojen ratkaisua eikä riitely näyttäydy peikkona, jonka edessä vaikeiden asioiden läpikäyminen täytyy unohtaa. Taito riidellä on mielestäni keskeinen osa ihmisyyttä ja auttaisi meitä kehittymään.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Miksi hallitusvastuu painaa poliittisessa kannatuksessa?

Muistatteko aikaa kolme vuotta sitten ennen edellisiä eduskuntavaaleja? Suomi oli silloin kyllästynyt politiikan toimimattomuuteen ja kansa janosi muutosta. Haluttiin sellainen hallitus, joka aiemman, Jyrki Kataisen, hallituksen sijaan uskaltaisi vihdoin tarttua maamme ongelmiin, kuten kestävyysvajeeseen. Kataisen hallitusta arvioitiin silloin yhdeksi historian kehnoimmista ja mediassa herkuteltiin yritysjohtajan tarttuessa puikkoihin – jokohan vihdoin päästään sanoista tekoihin.

Kun näin kolmen vuoden päästä katsoo tilannetta, ovat todelliset muutokset lopulta aika vähäisiä tavoitteisiin nähden. Hallitusta haukutaan siitä, että se on pyrkinyt runnomaan asioita ilman asiantuntijoiden kuuntelua ja törmännyt tätä myötä jatkuviin ongelmiin perustuslain kanssa. Ymmärtääkseni kaikkien hallituspuolueiden kannatus on ollut laskussa.

Itselleni politiikka on demokratian pohjalta tehtävää yhteisten asioiden hoitoa. Edustajia ei valita heidän itsensä vuoksi, vaan meidän kaikkien vuoksi. Se tarkoittaa, että äänestystuloksen pohjalta täytyy uskaltaa päätöksiä ja saada kansalaisten enemmistön mielen mukaisia ratkaisuja tehdyksi. Lisäksi nämä päätökset on saatettava toteutukseen. Kolme vuotta sitten puhuttiin mm. valtion kulujen karsinnasta, sote-uudistuksesta ja julkisten palveluiden tehostamistarpeesta. Näiden asioiden eteen on käsitykseni mukaan yritetty tehdä toimia, mutta kovin pitkälle ei kuitenkaan olla päästy. Esimerkiksi vuonna 2018 valtion velkaantuu vielä noin kolme miljardia euroa ja sote on mielestäni aika epävarmalla pohjalla.

Kolme vuotta sitten ihmiset siis tahtoivat muutosta ja toimia puheiden sijaan. Silti vaikuttaa ikiaikaisen selvältä, että hallitusvastuu on laskenut hallituspuolueiden suosiota. Mihin ihmeeseen tällainen perustuu? Sellaisilla hallituksilla, toimivatpa ne missä hyvänsä, ei ole mitään virkaa, elleivät pysty tekemään tilanteen vaatimia ratkaisuja. Jos kuluja on karsittava, eivät kohteeksi joutuneet pidä asiasta. Mutta joskus on vain niin tehtävä. Mitä sellaiset ihmiset ajattelevat, jotka olivat vailla talouskuria, mutta sellaisen orastaessa muuttavat mielipidettään? Ja kenen demokratiaa sellainen on, että tehdään muuttuvasta maailmasta huolimatta niin kuin ennenkin?

Vaatii rohkeutta kertoa julkisesti oma mielipiteensä, sillä se joutuu julkisen arvion kohteeksi. Vielä vaativampaa on panna toimeksi asioita, jotka herättävät vastustusta. Jos tällaiseen joku perustellusti ryhtyy, toimii hän mielestäni rohkeasti eikä todellakaan ole tuuliviiri. Miksi perusteltujen ratkaisujen rohkeita tekijöitä sitten rangaistaan, kun mielestäni heidät pitäisi palkita? Länsimaissa lienee puhuttu demokratian rapautumisesta jo vuosia. Kiinnostus puolueita ja äänestämistä kohtaan on laskenut. Onko ihme, jos peli on tällaista. Ellei poliitikkoihin luoteta, ei demokratiakaan voi kovin hyvin. Kuinka poliitikkoon voi luottaa, ellei hän toimi lupaustensa pohjalta? Minusta kansan tuomio on epälooginen ja palkitsee osattomat. Täytyy vain toivoa, ettei uusi lasku ala pian. Meillä kun ei ole elvytysvaraa juurikaan ja sitä myötä oltaisiin kovempien ratkaisuiden edessä.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Arkistot

Kiinnostuitko?