Joissakin hommissa hyvin tehdystä työstä jopa rangaistaan

Kuka haluaa ostaa huonosti tai puolittaisesti tehtyä työtä? Ei kukaan! Vaikuttaa kuitenkin olevan niin, että on töitä, joissa oikein toiminnasta koituu tekijälleen harmia.

Eduskunnasta jää pois useita kokeneita kansanedustajia tämän kauden jälkeen. Heistä neljää haastateltiin maaliskuun 2019 Hesarin kuukausiliitteessä. Artikkelissa kerrottiin, kuinka viimeisen 16 vuoden aikana jokaisen hallituksen pääministeri on kokenut seuraavissa vaaleissa tappion tai murskatappion. Nykyinen hallitus sai yli 60% kannatuksen neljä vuotta sitten, jolloin kansa kuulemma oli kyllästynyt poliittiseen saamattomuuteen ja halusi toimia lässytyksen sijaan. Nyt nämä vastuunkantajat saavat tuta kannatuksen laskun, kun loogisesti ajatellen heitä pitäisi palkita rohkeasta uudistushalusta, vaikka kaikki ei ole putkeen mennytkään. Keskeistä ei ole nykyisten hallituspuolueiden kannatus, vaan se, että jos kansa rankaisee aiemmin haluamastaan, on muutos politiikassa mahdoton yhtälö – ainakin ammattipoliitikoille.

Kehitystyön järki on tekemisen tai sen osan uudistamisessa. Tämä on ihmisille tuskaista silloin, kun omaa motivaatiota ei ole. Motivaatio tuo halun uudistua, mutta jos sitä ei ole, koetaan uudistuminen vastenmieliseksi siitäkin huolimatta, että se olisi ihmisille pidemmällä aikavälillä hyödyksi. Ihminen näyttää haluavan lyhyellä aikavälillä eri asioita kuin pitkällä. Kukapa haluaa lihoa, mutta herkut vain maistuvat monessa suussa niin hyvältä ja laiskottelu on liikuntaa helpompaa. Eikä kovin moni halua ehdoin tahdoin urautua työhönsä, mutta silti erittäin moni kokee halun tehdä niin kuin aina ennenkin. Menehän toteamaan ulkopuolisen kriittinen näkökulma ylipainoiselle tai urautuneelle ihmiselle ja saatat havaita olevasi ikävä tyyppi, jonka kanssa ei haluta leikkiä. Ongelmaksi muodostuu se, että kaikki haluavat rehellistä palautetta, jota eivät läheskään aina siedä. Tämä tietysti kostetaan palautteen antajalle haukkumalla hänet ja pyrkimällä yhteistyön välttämiseen.

Samoihin asioihin jumittaminen ei ole pitkällä aikavälillä kenenkään etu. Maailma muuttuu eikä se ole meidän vallassamme. Vaikuttaa kuitenkin vahvasti siltä, että suuri enemmistö ihmisistä tarvitsee kyvykkäiden ja rohkeiden lajitovereiden vetoapua kehittymisessä – oman etunsa riskeeraten. Nikolai Kopernikuksen oppi julistettiin aikoinaan pannaan katolisen kirkon toimesta, sillä Kopernikus kertoi maan kiertävän aurinkoa eikä päinvastoin. Olisiko hirveää liioittelua todeta, että Kopernikuksen ajatukset ovat olleet kovasti hyödyksi ihmiskunnalle, vaikka vastustus oli aluksi melkoista. Ei tietokoneen kehittäminenkään ollut perushemmojen hommaa. Tietokoneen alkuperäisenä isänä kai pidetään englantilaista Alan Turingia, joka päätyi melko nuorena itsemurhaan kylläkin siviilielämään liittyvien vainojen johdosta. Turingin kehittämän salauksenpurkutekniikan sanotaan lyhentäneen toista maailmansotaa Euroopassa kahdesta neljään vuotta. Vuonna 2009 brittien silloinen pääministeri Gordon Brown pyysi anteeksi Turingin aikanaan saamaa kohtelua, sillä Turingiakin hyljeksittiin.

Kiittämättömyyden sanotaan olevan maailman palkka. Ei ehkä ihan huonosti sanottu. Mielestäni on selvää, että sellaiset työt, jotka järisyttävät ihmisten mukavuusaluetta, eivät läheskään aina saa ansaitsemaansa arvoa. Silti juuri ne työt saattavat muuttaa tekemistä ja olla hyödyksi. Uudistajan asema ei ole helppo. Enemmistö ihmisistä haluaa kehittymistä ilman omaa vaivannäköä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Voisiko luottamus olla rahan arvoista?

Adam Smith, jota kai pidetään nykyaikaisen taloustieteen isänä, puhui aikoinaan näkymättömästä kädestä, jolla tarkoitettiin omaa etuaan tavoittelevan ihmisen tuottavan hyvää lopulta koko yhteisölleen. Markkinatalouden kannattajana olen taipuvainen pitämään ajatusta hyvänä, mutta en kuitenkaan absoluuttisena totuutena.

Koko markkinatalous perustuu käsitykseni mukaan siihen, että joku tuottaa toiselle sen verran hyötyä, että tämä toinen on hyödystä valmis maksamaan. Kukapa meistä ei maksa hyödystä. Mutta tässä asian dilemma piileekin. Kovin moni vaikuttaa tarjoavan jotain sellaista, jonka hyödyttää lähinnä tarjoajaa itseään. Hyödyn tuottaminen on siis kauppamiesten toimesta raiskattu. Kun tapaamme esimerkiksi ruokakaupassa tuote-esittelijän, on esitelty tuote yleensä kallis verrokkiryhmässään – eihän halpaa kannata ihmistyöllä esitelläkään. Kun teemme autokauppaa, pelkäämme vähintään maksavamme liikoja tai tulevamme peräti huijatuksi. Kun ostamme asuntoa, pelkäämme home- tai muita ongelmia. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkäksi.

Oman edun tavoittelu näyttää johtavan selvään luottamuspulaan ostajan ja myyjän välillä. Sama asia näkyy ihmissuhteita muodostettaessa. Parisuhdeasioista näkee kirjoituksia, joissa taivaalliselta vaikuttanut kumppani paljastuikin huijariksi. Epäluottamuksen johdosta joudumme käyttämään valtavasti energiaa luottamuksen rakentamiseksi ja tähän kuluu aikaa. Epäilen Suomessa olevan jopa sellaisia alueita, joiden ihmisillä on kulttuurista nihkeyttä muodostaa toimivaa yhteyttä vieraiden ihmisten kanssa muuten kuin pitkän ajan kuluessa.

Ihmisten välinen kanssakäyminen tarvitsee luottamusta. Nykyisin sitä haetaan juridisilla sopimuksilla, mutta eihän mikään sopimus takaa luotettavuutta ilman ihmisten omaa halua toimia luotettavasti. Olen ymmärtänyt, että jenkit sitoutuvat ainoastaan erittäin monimutkaisiin sopimuksiin, koska lähtökohtana jo on oman edun tavoittelun synnyttämä epäluottamus. Maailma on tätä myötä juridisoitunut ja se hankaloittaa ihmisten välistä kanssakäymistä sekä maksaa. Sopimukset ja epäilyt ovat varotoimia vastapuolen ketkuiluhalujen kitkemiseksi. Entäpä jos osa ihmisistä ja organisaatioista toimisikin luotettavasti – niin kuin totta vieköön toimiikin? Otaksun, että ainakin kotimaan markkinoilla tieto luotettavuudesta leviää. Jos kerran ihmisiin ei lähtökohtaisesti luoteta, on luotettavuus positiivisesti erottava tekijä luotettavalle toimijalle. Ja jos toimija saa aikaan hyviä tuloksia eli osaaminen ja tekemisen motivaatio ovat kohdallaan, on tällainen toimija markkinasuosikki, mikäli hintataso on kilpailukykyinen.

Eihän mikään ongelmanratkaisu ole helpompaa kuin kyvykkään luottotoimijan käyttäminen ongelmanratkaisuun. Jos toimija tekee niin kuin lupaa, on kiinnostunut asiakkaasta, osaa asiansa ja saa tuloksia aikaan järkevällä hinnalla tuotoksiinsa nähden, on asiakkaiden kiinnostus taattu. Oletan, että kovin moni haluaisi nähdä olevansa ym. luottotoimija. Luotettavuus täytyy kuitenkin kyetä osoittamaan uskottavalla tavalla ja sitä myötä toiminnan tulee olla läpinäkyvää. Miksi ihmeessä kovin moni organisaatio vetoaa salassapitoon aikaansaannoksia perättäessä tai miksi työpaikan ongelmista tulee vaieta? Ettei vain siksi, koska todellisuus on vähemmän mairitteleva?

Luotettavuus ei tarkoita virheettömyyttä. Luotettava toimija seisoo sanojensa takana ja korjaa virheensä. Oma käsitykseni on, että esimerkiksi rakennusalalla virheiden korjauksista saa liian usein tapella rakentajien kanssa ihan vaan ahneuden vuoksi. Tunnen rakennusalalta muutamia luotettavia toimijoita. Ovat muuten olleet huonoinakin aikoina täystyöllistettyjä. Onko mielestänne naivia ajatella, että aito luotettavuus toimisikin kilpailukyvyn luojana?

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Muodollisuus tulosten edelle?

Moni meistä suhtautuu muodollisuuksiin varauksellisesti. Muodollisuus viittaa siihen, että aletaan pönöttää ja että oleminen menee kankeaksi, ehkä jopa teeskentelyksi. Mutta eihän se ihan näin mene tosi elämässä. Kuka meistä katsoo, että rekrytointitilanteessa tulisi palvelukseen ottaa henkilö, jonka tosiasiallinen kyky suoriutua työstään olisi hakijajoukon kehnommasta päästä? Ei varmaan kovin moni, mutta silti julkisissa rekrytoinneissa puhutaan edelleen muodollisesta pätevyydestä. Tämä tarkoittaa ensisijaisesti koulutusta ja toissijaisesti aiempaa työkokemusta vastaavista tehtävistä. Jos koulutus takaisi kyvykkyyden, kannattaisi kaikki vastuuhenkilöt rekrytoida suoraan koulunpenkiltä. Miksi näin ei kuitenkaan tehdä? Siksi, koska koulunpenkiltä saa muodollista tietoa, mutta ei todellista osaamista, johon vaaditaan työkokemusta. Siispä arvioimaan ihmisen työhistoriaa.

Mutta takaavatko aiemmat saavutukset menestyksen myös jatkossa? Ei tietenkään, vaikka hyviä tuloksia tehneet ihmiset haluaisivat havaintojeni mukaan niin ajatella. Tämän vuoksi kaikissa rekrytoinneissa tulisi pystyä määrittämään kyvykkyys juuri kyseisessä tehtävissä ja keskittyä tämän selvittämiseen. Onhan niin, että oma esimies, työpaikan resurssit ja muiden ihmisten toiminta vaikuttavat oleellisesti mahdollisuuksiin toimia työssä. Vahvuus yhtäällä ei siis ole automaattisesti vahvuus toisaalla. Tänä päivänäkin jotkut valittavat virallisesti oikeuteen julkisen puolen johtajavalinnoista, koska ovat mielestään valittua pätevämpiä – hyvinpä ihminen osaa tuollaisenkin oman etunsa nimissä päätellä. Siirryttäisiinkö siis muodollisesta pätevyydestä oikeaan pätevyyteen.

Kuinka moni ihminen tunnustautuu julkisesti muodolliseksi, jäykäksi ja kehitysvastaiseksi? Haastattelujeni pohjalta ei juuri kukaan. Haluamme ajatella olevamme joustavia. Mutta eihän tämäkään ihan noin mene tosi elämässä. Kaipaamme puheissamme esimerkiksi uusia tuoteinnovaatioita, koulujen toiminnan kehittämistä, poliittisen päättämisen tehoa ja järkevyyttä sekä tasa-arvoa miesten ja naisten välille. Uusi ei synny ajattelemalla ja tekemällä entiseen malliin, vaan tarvitaan erilaisia ajatuksia ja toimia.

T&K-satsauksemme ovat laskeneet viime vuosina puheista huolimatta ja työhön vaaditaan julkista tukea – kun ei oma-aloitteisesti kiinnosta. Meillä on kuulemma maailman parhaat opettajat, mutta koulu se vaan toimii noin sata vuotta vanhalla mallilla. Yritysjohtajataustaisten poliitikkojen uudet tavat toimia on tyrmätty liian suoraviivaisina ja tasa-arvokeskustelu on lähinnä keskustelua naisten asemasta – aina vaan. Olemme muodollisesti fiksuja ja joustavia, mutta menehän tekemään uudistamista käytännön elämään, niin saat kyllä tuta, ettei se käy. Kaikkialla on muotoutuneet tavat toimia ja uudet tuulet koetaan kerettiläisyydeksi.

Tapaan haastatella organisaation kehitystyön aluksi mukana olevaa henkilöstöä. Lähes aina työntekijät kaipaavat keskustelun lisäämistä pomojen kanssa. Siitä huolimatta sitäkin esiintyy, että kun keskustelua sitten lisätään, koetaankin keskustelun syövän työaikaa ”turhina” palavereina. Lisäksi saatetaan valittaa, että työntekijöiltä kysytään työnantajalle kuuluvia asioita. Toimintaa pitäisi kehittää, mutta minun toimintaan ei saa puuttua! Tämä tarkoittaa implisiittisesti mahdotonta yhtälöä.

Vaikuttaa siltä, että vetoamme muotoseikkoihin omien lähiajan etujemme vuoksi. Muoto tuo turvaa ja helppoutta, tosin aika usein tuloksekkuuden kustannuksella. Tämä ei ole aivan vähäinen ongelma, sillä kärsimme tästä arjessa yksittäisissä työtehtävissä, työpaikkojen samojen asioiden toistamisena sekä esimerkiksi maanosatasolla EU:n onnettomasta yhteistyöstä, joka näkyy mm. kauppapolitiikassa, maahanmuutossa ja puolustusasioissa. Elinaikanani ihmisten tietotaso ja sivistys ovat lisääntyneet valtavasti, mutta toiminta on kehittynyt lähinnä teknologian muuttamana. Taidamme lopulta olla muodollisuuksiemme vankeja.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kivat asiat sopivat, ikävät eivät

Me ihmiset olemme merkillisen itsekkäitä otuksia. Koen, että todella monelle meistä itseni mukaan lukien tulisi kansalaistaitona opettaa palautteen antamista ja vastaanottamista sekä sitä myötä realistisen omakuvan muodostamista. Tarve tälle näkyy elämässä kovin monessa asiassa.

Törmään useita kertoja vuodessa tilanteeseen, jossa tavallinen suomalainen työntekijä kertoo omasta alastaan ja ikään kuin arvostelee asiaa tuntemattomien ihmisten ymmärryksen puutetta. Tämä on toki totta, mutta en ole voinut välttyä tunteelta, että sanoja saa tilaisuuden nousta julkisesti muiden yläpuolelle melko hentoisin perustein. Onhan niin, ettei kukaan meistä tunne kuin oman alansa ja asiat, joiden kanssa on tekemisissä. Mutta jos kerrankin pääsee loistamaan toisten kustannuksella, onhan tilaisuus käytettävä – hölmöksi leimautumisen uhallakin. Arvostelemme muita näkemättä vastaavia heikkouksia itsessämme toisaalla.

Olemme myös aika hyviä selittämään vallan ja vastuun suhteita. Kun esimerkiksi nuori menestyy opiskeluissa ja saa erinomaiset arvosanat, ovat vanhemmat tästä ylpeitä – syystäkin. Mutta jos sattuukin käymään niin, että samainen nuori kohtaa normaaleja vastoinkäymisiä myöhemmin elämässä eikä menestyminen ole koulutodistusten luokkaa, ollaankin hiljaisempia, ellei peräti hiljaa. Tämä sama näkyy koko lailla kaikessa, missä mitataan tekemistä – koulussa, työuralla, urheilussa, järjestötyössä jne. Menestyneenä hymyillään ja ollaan muka vaatimattomia, mutta vastoinkäymisissä kuoriutuu hieman erilaiset reaktiot näkyviin. Harmi, ettei saavutuksilla yhtäällä voi taata menestystä toisaalla.

Olen tullut haastatelleeksi varovasti arvioiden satoja suomalaisia esimiestyön kehittämiseen liittyen. Lähes aina ihmiset työpaikoilla toivoisivat saavansa enemmän palautetta. Liian usein tämä kuitenkin tarkoittaa positiivista palautetta, jonka määrän soisinkin olevan negatiivista suuremman. Mutta ilman kriittistä osaa palaute jää kehuksi eikä sellainen kehitä. Yllättävän moni kuuntelee kehut ilman minkäänlaista ongelmaa, mutta kritiikki onkin eri juttu. Kritiikki suututtaa monen meistä ja arvaan maallikkona, etteivät ihmiset kykene sietämään kritiikin herättämiä ikäviä tunteita. Siis suhde omaan tunne-elämään on sen verran kehittymätön, että se ehkäisee huonompien suoritusten käsittelyn rakentavalla tavalla. Heikoimpana pidän sellaista, että perusteltu kritiikki yritetään tyrmätä sanomistyylin alle toteamalla, ettei kyseisellä tavalla ilmaisua kritiikkiä tarvitse ottaa tosissaan.

Sitten on vielä omakuvaan liittyvät asiat. Suomalaiset inhoavat kerskujia ja siitä syystä yritämme esittää vaatimatonta. Todellisuus paljastuu usein ensimmäisten hankaluuksien kohdalla, kun ”vaatimaton” alkaakin puolustaa itseään. Me tavalliset ihmiset näemme pidemmällä aikavälillä asioita ja luonteenpiirteitä toisissa ihmisissä. Osaathan sinäkin nimetä mukavia, ahkeria, laiskoja tai itsekkäitä ihmisiä. Mutta kerropas näitä kyseisille ihmisille ja huomaat, etteivät kaikki pysty ottamaan asiaa vastaan. On ymmärtääkseni niinkin, että omakuva voi olla ylinegatiivinen eli esimerkiksi ihminen kokee itsensä huonoksi, rumaksi tai lihavaksi, vaikkei sitä muiden mielestä ole. Koen, että ainakin julkisesti maan tapana on pitää itseä ennemmin hyvänä kuin huonona. Tämä paljastuu, kun pitäisi luottaa toisten tekemisiin – tuntemattomien tekemiset epäilyttävät. Ihmiset osaavat kyllä valittaa toisten tekemisestä ja palvelusta, mutta missä ihmeessä nämä arvostelijat itse työskentelevät, kun heidän huippusuorituksiinsa törmää niin harvoin elämässä – niihin keskinkertaisiin kylläkin.

Meillä on inhimillinen halu noukkia rusinat pullasta eikä sellainen kestä kriittistä tarkastelua. Yritämme sievistellä itseämme. Olisi käsitykseni mukaan taloudellisestikin tuottavampaa, jos ihmiset pystyisivät kohtamaan itsensä vahvuuksineen ja heikkouksineen – ja kehittyä. Mahdotontako? Ei todellakaan, jos vain kokisimme asian tärkeäksi ja alkaisimme harjoitella palautteen kanssa toimintaa jo nuoresta pitäen, kuten esimerkiksi soittamista opettelevat muusikonalut tekevät. Sitä odotellessa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Onko ikääntyminen vaikeaa?

Ihmiset eläköityvät työstään 60-70 ikävuoden välillä maassamme. Miksi? Kansaneläkkeestä käytetään myös nimeä vanhuuseläke, joten olisiko väärin ajatella, että eläköityminen johtuu vanhenemisesta? Ja jos ei johdu, niin eikö silloin ihmisen kannattaisi jatkaa työelämässä normaalisti koko elinikänsä?

Teen töitä yhteistyössä käyttäytymistieteilijän kanssa. Häneltä olen kuullut, että terveen ihmisen aivot alkavat vanhentua keskimäärin noin 65 ikävuoden kohdalla. Maallikkona ymmärrän vanhentumisen näkyvän niin, että muisti alkaa heiketä, havainnointikyky huonontua, fyysinen jaksaminen heiketä ja niin edelleen. Olen lisäksi ymmärtänyt, että fyysistä työtä ei kerta kaikkiaan jaksa kaikki tehdä entiseen malliin eläkeiän kynnyksellä. Eläköityminen perustuu siis iän tuomaan suorituskyvyn heikkenemiseen enkä ole koskaan pitänyt tätä erikoisena asiana. Näinhän käy kaikille vanhuusiän saavuttaville.

Epäilen, että kaikille vanheneminen ei ole ihan helppo juttu. Saan olla jonkin verran tekemisissä 65-75 vuotiaiden kanssa. He ovat kokemukseni mukaan hyvässä kunnossa ja henkisesti vireitä. Ei puhettakaan vanhuuden höperöitymisestä tai kyvyttömyydestä tehdä normielämän asioita. Olen kuitenkin hämmästynyt siitä, että jopa 70-vuotta täyttäneet kertovat julkisesti ja tosissaan kokevansa olevan nuoria. Korostan vielä, että koen sanojien olevan hyvässä ja ikäänsä nähden erinomaisessa kunnossa, mutta ei enää nuoria. Onko vanheneminen osalle senioreista niin hankala asia, että se on yritetettävä kieltää?

Viisikymppiset ovat usein ulkona sosiaalisen median todellisesta olemuksesta. Seitsenkymppiset ovat usein samassa tilanteessa tietotekniikan suhteen. Lisäksi meille ihmisille näkyy olevan luontaista viljellä sen ajan arvomaailmaa, jolloin itse oli voimissaan. Mitä siitä, jos arvot tulevat monen vuosikymmenen takaa. Voin hyvin kuvitella, millaiselta kolmekymppisten kokemukset vaikuttavat isoisän ikäluokasta. Eihän kukaan halua aktiivisesti elää isoisän metodien ja arvojen mukaan, mutta jos seniori kokee olevansa nuori, ei hän koe tarvetta päivittää arvojaan ja toimintaansa.

Nykyiset seniorit ovat nousseet agraari-Suomesta, kouluttautuneet ja järjestäneet Suomen teolliseksi toimijaksi sivistyskansojen joukkoon. Suoritusta ei voi kuin ihailla ja kiittää siitä. Olisi kuitenkin suotavaa ymmärtää, että suomalaisten miesten keski-ikä on hieman alle 80 vuotta. Jos yli 70-vuotias kokee olevansa nuori, niin milloin alkaa vanhuus? On aika erikoista yrittää koota kaikenikäisiä käsittävää joukkuetta, kun seniorit kuvittelevat lastenlasten viihtyvän samoissa karkeloissa kuin itse. Toivoisin seniorikansalaisilta kykyä luopua ja sallia uusien toimintatapojen esiinmarssin elämässä. Uutta ei saa, ellei pysty luopumaan vanhasta. Olen hieman yllättynyt joidenkin senioreiden halusta tarrautua nuoruuteen. Ei nuoruudesta luopuminen päätä elämää, vaan tuo siihen uutta – ehkäpä juuri seniori-ikään sopivaa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Miesten ja naisten heikkouksista palautetilanteissa

Palaute on tärkeää kehittymisen kannalta. On edelleen hyvin yleistä, että taustahaastatteluissa organisaatioiden henkilöstö kertoo työpaikkansa heikkoutena palautteen vähäisyyden tai peräti puuttumisen. Esimiehet kokevat palautteen antamisen turhana tai sitten pelkäävät jostain syystä antaa palautetta. Pelko ei ehkä kuitenkaan ole täysin aiheeton, sillä palautteeseen tottumattomat ihmiset eivät ole parhaimmillaan saadessaan kritiikkiä osakseen. Kritiikin antaja joutuu helposti itse turhautuneen ryöpyttäjän kohteeksi eikä sellaisen käytöksen sietäminen ole helppoa. Kaikesta huolimatta palautekulttuuri kuuluu nykyaikaiseen johtamiseen ja on erinomainen johtamisen työkalu.

Olen omakohtaisesti saanut tuta sen, miltä tuntuu, kun palautteen saaja on tyytymätön palautteeseensa. Tämän johdosta en malta pysyä kiinteällä alustalla, vaan tunnen tarvetta lähteä heikoille jäille. Aion nimittäin tarkastella erikseen näkemyksiäni miesten ja naisten käytösheikkouksista palautetilanteissa.

Miesten perushaaste on keskusteluhalun ja joskus kyvynkin puute. Annetaan asian olla silloinkin, kun toinen osapuoli selvästi haluaisi keskustella asiasta. Miehiltä luontuu sekin, ettei saatua palautetta oteta tosissaan, mikäli palaute poikkeaa omasta näkemyksestä. On nähty myös ja vielä aika useinkin, että mies kokee kaiken itseään kohtaan kriittisen mittelytilanteena, jossa on vastustaja ja joka on voitettava. Tämän päälle on loogista, että mies saattaa alkaa käyttäytyä jyräävästi tai peräti uhkaavasti. Ei taida mennä palaute silloin perille. Ja sitten vielä yksi miehille tyypillinen käytösheikkous, nimittäin liiallinen yhden tyylin käyttö palautteen antamisessa. Miehet saattavat palautteen antajana ajatella, että on syytä käyttää sitä tyyliä, joka itselle sopii sen sijaan, että huomioisi palautteen saajan tyylin suhtautua asioihin. Jos suorasukaiselle kiertelee tai diplomaatille sanoo suoraan, ei palaute toimi. Miehet eivät siis välitä huomioida ihmisten temperamenttieroja.

Naisten heikkouksiin luen sen, etteivät naiset tahdo sietää selkeitä, voimakkaita mielipiteitä. Naisten palautetilanteissa ilmapiirin rooli ylikorostuu eli vaikka palaute olisi muuten oikein ja perusteltu, uhkaa korvat mennä kiinni tyyliseikkojen vuoksi. Elän illuusiossa, että naisten asema on työelämässä edelleen miehiä heikompi. Naiset eivät ehkä saa ansaitsemaansa arvostusta tai huomioita tekemästään työstä ja ehkäpä tästä syystä joidenkin naisten kritiikinsietokyky on laskenut. Seurauksena on, että kritiikin edessä saatetaan alkaa pyöritellä silmiä ja dramatisoida pikkuasioita. Naiset saattavat myös alkaa esittää marttyyria ja ilmaista vastalauseita tehden selväksi, ettei sanojan kritiikki ole mitään työpanokseen verrattuna. Tästä ei enää ole pitkä matka tunnereaktioihin eli että aletaan itkeä tai suututaan draamakuningattaren elkein. Myös naisilla on mielestäni eräs heille tyypillinen käytösheikkous, jota esiintyy kritiikkiin liittyen: takana päin puhuminen. Sitä toki tekevät myös miehet, mutta naiset erityisesti tapaavat välttää suoria yhteenottoja ja osoittaa valtaa epäsuoremmin keinoin. Tämä saattaa olla huonoimmillaan aika raastavaa eikä kovin reilua asiallisen kritiikin antajaa kohtaan.

Kaikilla on heikkoutensa ja se kuuluu ihmisyyteen. Siihen kuuluu mielestäni myös se, että kaikissa asioista voi asiallisesti keskustella – näistäkin. Tätä myötä kynnys saada palautetta laskisi eikä kritiikki olisi nykytyylinen mörkö ja pelon aihe työpaikoilla. Koen itse riskiksi puhua näistä asioista työpaikoilla, sillä pelkään, että erityisesti naiset hermostuvat sukupuolittuneesta tavasta käsitellä asioita. Onhan kuitenkin esimerkiksi parisuhteessa selvästi miehille ja naisille tyypillisiä käytösheikkouksia ja niistä voidaan puhua. Kai nyt sitten näistäkin. Toivottavasti asiassa voidaan edetä rakentavasti, muuten jäämme niihin syviin uriin, joissa olemme vuosikymmeniä laahanneet.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Self Help -kirjojen suosio

Hesarin pääkirjoitussivulla ihmeteltiin jokin aika sitten, kuinka Helsingin kirjamessuilla pöydät notkuvat erilaisia elämäntaito-oppaita, joita kirjoittavat ties millaiset ”gurut”. Vähänkään itseä kunnioittavat ihmiset pitävät moista hömppänä, mitä teokset mielestäni ovat. Silti kauppa käy. Filosofian tohtori Timo Airaksisen mukaan kirjat tarjoavat helpotusta vastuuntuntoiselle, koulutetulle keskiluokalle. Näin voi hyvin olla enkä väitä vastaan. Koen kuitenkin kyynistä tarvetta tuoda inhorealismia pinnallisen jippoilun yhä vain jatkuvalle suosiolle.

Aloittaessa työuraani puhui tunnettu tilintarkastaja mediassa, että kaikista yrityksen toiminnoista myynti ja markkinointi osataan Suomessa heikoiten. Näin asia varmaan oli – ja valitettavasti taitaa olla vieläkin. Kolmisenkymmentä vuotta ei ole riittänyt asian saattamiseksi kuntoon, vaikka vika on ollut yleisesti tiedossa. Parannusta on toki tullut, mutta ei laajasti.

Sama homma johtamisen parissa. Autoritaarisesta johtamisesta on edetty fiksumpaan, ihmistä paremmin huomioivaan suuntaan ja yksittäisiä huippusuorituksiakin näkyy ajoittain, mutta todellista läpimurtoa ei ole saatu aikaan. Kehitystyötä on tehty todella paljon, mutta mielestäni tulokset eivät vastaa panostusta. Eihän pomot oikeasti halua nähdä kehittymisen tuskaa, vaan tyytyvät pieniin muutoksiin, joka muistuttaa kosmeettista ehostusta; näyttää paremmalta, mutta lopulta vanha totuus paljastuu.

THL:n tutkija Tiina Ristikarin mukaan Suomessa on puhuttu 30 vuotta perheiden tukemisen tärkeydestä, mutta mitään ei tapahdu. Meillä olisi yhteiskunnassamme todella paljon kehitettävää, mutta kun emme halua nähdä todellista vaivaa kehittyäksemme. Arvelen tämän vaikuttavan self help -kirjojen suosioon, sillä kirjoista ihmiset saavat balsamia kehittymättä jättämisen haavoihin ja voivat korvata vaivalloisen tosielämän kuvitelmilla kauniista asioista.

Tekisi mieli naureskella typeryydelle, mutta se on turhaa. Saahan sitä nauraa, mutta se ei poista faktaa, että keskimäärin ihmiset haluavat tyytyä samaan vanhaan, kunhan vain palkka ilmestyy tilille. Silti, vaikka ovat sinänsä fiksuja ja koulutettuja. Onko niin, että vain pakko saa ihmiset muuttumaan?

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Johtajan rooli organisaatiossa?

Luin juuri Risto Siilasmaan kirjan Paranoidi optimisti, joka kertoo Nokian matkapuhelinliiketoiminnan romahduksesta, myynnistä ja uuden Nokian noususta. Siilasmaa esittää näkemyksensä hallituksen jäsenen ja myöhemmin puheenjohtajan näkökulmasta. Kukaan ei tietysti kerro absoluuttisia totuuksia ja jokainen voi itse päättää, uskooko Siilasmaan kertomusta vai ei. Itse uskon, sillä Siilasmaan kuvaus hallitustyön ja johtamisen vinoutumisesta vastaa omia näkemyksiäni johtamisesta suomalaisissa yrityksissä.

Kirjassa kerrotaan, kuinka edeltäjänsä Ollila oli luonut ympärilleen sädekehän, johon ei tahroja mahtunut. Ollila oli käsitykseni mukaan pääarkkitehti konkurssikypsän Nokian nostamisesta maailmansuuruuteen 1990-luvulla ja tätä suoritusta ei saada häneltä pois. Nokian nousu 1990-luvun laman jälkeisissä tunnelmissa toi maahan valtavasti työtä ja uskoa parempaan huomiseen. Nokia näytti, että metsäläiskansa voi onnistuessaan nousta maailman suurteen joukkoon, jonne Nokia totta vie nousi. Kävi vain niin, kuten inhimillisesti usein käy, että ennennäkemätön menestys nousi johdolle päähän ja siitä alkoi alamäki tälläkin kertaa.

Jos ei itse ole nähnyt, ei ehkä usko, kuinka välinpitämättömästi yrityksen johto voi suhtautua johtamiseen. Tuloksia kyllä seurataan, mutta tekemistä ei johdeta. Tyydytään suurin piirtein samaan kuin ennenkin eikä todellista tulevaisuuden hahmottamista juuri tehdä. Kuinka yritys voi menestyä, jos sen korkein johto ei ole kiinnostunut maailman muuttumisesta ja reagoi tähän? Strategisen suunnittelun merkitys korostuu muutoksissa. Silloin kun menee hyvin, kuuluu ansio menestyksestä pääosin operatiiviselle henkilöstölle hyvin tehdyn työn muodossa. Johtoa kuitenkin palkitaan vuositulosten ja osakekurssien kehityksen pohjalta. Johtoa tulisi mielestäni palkita johtamisen laadun pohjalta, jossa tulos ja kurssikehitys ovat vahvoina elementteinä mukana. Korkeimman johdon rooli ei hyvinä aikoina ole niin suuri kuin silloin, kun muutoksen merkit alkavat näkyä ilmassa.

Ihminen on ahne ja siihen yritystoimintakin paljolti perustuu. Massamme on kuitenkin vanha sanonta ahneudesta ja sen lopusta. Enemmistö yritysjohdosta painottaa lähiajan tuloksia tulevaisuuden kustannuksella. Pienet yritykset, joista monet tuottavat arkisia palveluita ja suoriutuvat hyvin nousukaudella, kärsivät selvästi laskukaudella tilausten vähenemisestä. Varsinaista strategista suunnittelua tai markkinoiden kehittymisen tarkastelua ei pk-kentässä juuri tehdä, vaan väkeä lisätään tai vähennetään työtarpeen pohjalta. Johdon rooli on lopulta hyvin reaktiivinen ja niinpä johto keskittyykin resursseihin, työn sujuvuuteen ja tuloksellisuuteen. Ilman voimakasta operatiivista roolia ei kaikille pk-toimitusjohtajille olisi kokopäivätyötä tuolla tavalla toimittaessa. Onko siis ihme, että pk-yritykset eivät näe strategian roolia toiminnassaan?

Se oli kyllä uutinen, että oman alansa markkinajohtaja maailmassa sortuu samaan virheeseen ja hukkaa 100-200 miljardia omistajiensa rahoja. Johtamisen suunnittelun pitäisi olla jatkuvaa analysointia markkinakehityksestä ja siihen pohjautuvista muutoksesta. Ilman tätä päädytään reaktiiviseen tapaan eikä se kerro kovin hyvää johtamisen suunnittelun tasosta. En voi ymmärtää, kuinka sellaisesta kannattaa maksaa jopa miljoonia johtajille, kun varsinaisen vastuun kantavat muut. Jos johto toimii operatiivisesti reagoiden, ei excel-taulukkoanalyysien jälkeenkään jää juuri muita toimintamahdollisuuksia, kuin piiskata henkilöstö lisäämään vauhtia tai karsimaan kuluja. Tämä siksi, kun analyysiä päätöksenteon pohjalle ei ole eikä näin ollen kykyä strategian muutokseen. Operatiivisen johdon rooli muistuttaa työnjohdon roolia. Riittäkö se vai tulisiko jonkun kantaa huolta muutoksesta, asiakkaiden vaatimuksista ja toiminnan kehittymisestäkin?

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Onko sananvapaus itsestäänselvyys?

Sananvapaus on kansalaisen perusoikeuksiin kuuluva oikeus ilmaista itseään. Pohjoismainen yhteiskuntamme lienee yksi parhaita maita sananvapauden kannalta. Pidän sananvapautta sielussani itsestään selvänä, mutta onko se sitä?

Maailmassa riittää maita, jossa valtapitävien kritisointi tietää vaikeuksia ja jopa hengen menettämisen. Sano nyt esimerkiksi Turkissa tai Venäjällä presidentistä julkisesti kriittistä, niin eipä taida kovin hyvin käydä. Kyseiset maat sijaitsevat Euroopassa ja käsitykseni mukaan sananvapaus heikkenee läntisten maiden ulkopuolella.

Miksi? Siksi, koska valtaapitävät ovat jo todella kauan pyrkineet ehkäisemään omien valtapyrkimystensä heikkenemisen eli tekemistensä heikkouksien julkisen esittämisen. OTT Riku Neuvonen kertoo kirjassaan ”Sananvapauden historia Suomessa” (Gaudeamus), kuinka Suomessakin on eletty alituisen sensuurin ikeessä vuosisatoja. Ruotsin vallan aikana puhuttiin julkaisuvapaudesta, joka tarkoitti käytännössä sananvapautta. Julkaisuun vaadittiin tuolloin hallitsijan lupa. Miksi ihmeessä? Siksi, ettei kansan pariin leviä hallitsijan etujen vastaisia asioita. Tämä nimenomainen asia on varmaan rajannut sananvapautta myöhemminkin. Suomalaisen lehdistön kirjoituksia Neuvostoliitosta tarkkailtiin ja tämä johti ns. hiljennysvaikutukseen eli kirjoittajat alkoivat pelätä kriittisen kirjoittelun seurauksia ja itsesensuroivat kirjoituksiaan. Lisäksi esimerkiksi elokuvien ja musiikin siveellisyyttä seurattiin ja sensuuri iski melko vähäpätöisistäkin asioista vielä muutama vuosikymmen sitten.

Kuinka yleistä on, että jokin taho alkaa rettelöimään silloin, kun kyseistä tahoa on julkisesti kehuttu? Ei kovin usein eikä silloinkaan, kun tahoa kehutaan reilusti yläkanttiin. Kaikki sananvapauteen liittyvä rettelöinti kumpuaa julkisesti esitetystä kritiikistä. Sitä kritisoitu taho tai paremminkin tahoa edustavat ihmiset eivät siedä. Perusteeton kritiikki, vihapuhe ja valehtelu ovat ilman muuta sopimatonta käytöstä eivätkä edusta sananvapautta, mutta jos asiasta ei saa sanoa, ehkäistään epäkohtien kehittäminen ja markkinoiden toiminta. Eihän sellaisesta ole kansakunnalle hyvää koitunut – päinvastoin.

Somen yleistymisen kynnyksellä kirjoitettiin, että jatkossa yritykset joutuvat piinapenkkiin somessa leviävien asioiden edessä – asiakaskokemukset leviävät ja jopa työntekijöiden huono kohtelu joutuu nopeasti tarkasteluun. Menehän julkisesti arvostelemaan somessa jonkun yrityksen toimintaa ja otat riskin kunnianloukkauksesta. Jos kirjoitat somessa työnantajastasi jotain kriittistä, syyllistyt mitä todennäköisimmin laittomuuteen. Nyt käydään jo keskustelua siitä, voiko lapsista puhua tyttöinä ja poikina, kun on muitakin sukupuolia. Jopa teknologiaa testaavien tv-ohjelmien aiemmin esittämä testikritiikki on tylsistynyt – siksikö, etteivät vain testattujen tuotteiden edustajat suutu? Että eipä sanavapaus olekaan ihan niin selvä asia ainakaan minusta.

Mutta ei sananvapauden rajoittaminenkaan ole ongelmatonta. Neuvostoliittoa ei saanut kritisoida ja nyt ei ole koko maata. Kirkon sanomaa ei aikoinaan sopinut moittia ja mikä on kirkon suosio tänään? Autoritaaristen maiden johto ei hyväksy kritiikkiä, mutta menettää usein lopulta päänsä – jopa kirjaimellisesti. Sananvapauden tuomaa kritiikkiä ei ole otettu riemumielin vastaan esimerkiksi urheilujärjestöissä ja yhdistyksissä eikä niidenkään tuloskunto vaikuta erityisen hohdokkaalta tällä hetkellä. Sananvapaus mahdollistaa epäkohtien järkevän käsittelyn ja kehittymisen. Jos siltä tieltä poiketaan, on edessä hankaluuksia – kaikille. On silti hyvä muistaa, että sananvapaus on kaksisuuntaista – voi sanoa, mutta sananvapauden hedelmiä on myös vastaanotettava.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Työnantajat ja työntekijät tyytyvät usein kykyjään vähempään

Suomessa on käyty keskustelua irtisanomisten helpottamisesta pienissä yrityksissä. Ay-liike tietenkin vastustaa ajatusta ja julkaisi suhteellisen provosoivan mainoskampanjan aiheeseen liittyen, jonka kylläkin pian perui. Työntekijöiden asemaan puuttuminen johtaa lähes aina melkoiseen vastatuuleen. Hallituksen ajatuksen mukaan työntekijän voisi irtisanoa pienyrityksestä, jos työntekijä ei noudata työaikoja, ei tee töitään asianmukaisesti tai tekee niitä ohjeiden vastaisesti. Kuka tolkullinen vastustaa sellaisen ihmisen irtisanomista, joka ei tee töitään tai ei tee niitä kunnolla? Olen kohdannut kehitysasioissa ihmisiä, joilla oli käsitykseni mukaan mennyt oma asema päähän. Tämä näkyi voimakkaana ylimielisyytenä perusteltuja kehitysideoita kohtaan. Ei kai työntekijä saa ihan kaikesta päättää työssään?

Työntekijän irtisanominen ei olisi jatkossakaan läpihuutojuttu eikä saa ollakaan. Tästä esimerkkinä on KO:n ratkaisu, jossa yritys irtisanoi laittomasti myyjän alhaisen myyntikatteen vuoksi. Tämä käy järkeeni, sillä yrityksen tuotteiden markkinahinta voi olla kannattamaton esimerkiksi tuotannon tehottomuuden vuoksi eikä se ole myyjän vika. Mutta toimintatapojen kehitykseen tulee työntekijöiden taipua, muutenhan direktio-oikeudella voidaan pyyhkiä pöytää.

Vaan on sitä sanottavaa työnantajapuolellekin. Vastikään Danske Bankin julkistama suomalaisille yrittäjille tehty selvitys kertoo, että vain neljännes yrittäjistä tavoittelee kasvua. Muissa pohjoismaissa on selvästi enemmän kasvuhaluja ja uskallusta riskinottoon. Ymmärrän sinänsä yritystoiminnan varovaisuuden, mutta laajassa kuvassa se johtaa talouselämän nihkeyteen. Yrityselämä kehittyy hitaasti, koska resursseja omaavat eivät halua laajentua. Tämä näkyy myös käytännön kehitystyössä. Suomessa on runsaasti pomoja, jotka eivät ota kehitysasioita tosissaan, koska vanhallakin tyylillä pärjätään. Yrityksen hallituksessa ja johdossa nähty kehitystarve todetaan usein keskijohdossa käytännön työtä ymmärtämättömien puuhasteluksi, josta tulisi päästä mahdollisimman vähin äänin jatkamaan työtä vanhaan malliin. Eikä yritysten johtokaan ole erityisen kiimainen muuttamaan johtamiskäytäntöjään. Tuotekehitykseen vaaditaan kyllä yhteiskunnan tukea, joka ei kuitenkaan tilastojen valossa johda kummoisiin tuloksiin.

Itse koen, että todellisen muutoksen aikaansaaminen on vaikeaa kaikkialla yhteiskunnassamme. Yritykset karttavat riskejä ja toimivat vanhaan malliin, työntekijöiden oikeuksiin puuttuminen johtaa yleensä riitaan ay-liikkeen kanssa, sote menee aina politikoinniksi, tilastojen mukaan usein työttömäksi johtavaan koulutukseen puuttuminen nähdään hyvinvointiyhteiskunnan alasajona ja sitä rataa edespäin. Tuskin kukaan ajattelee maailman pysyvän paikoillaan, mutta aivan liian harva hyväksyy tämän omassa työssään. Ja kun tehdään kuten ennenkin, kilpailukyky rapautuu ja siitä syytetään usein muita. Uskon kalliin länsimaan pärjäävän työn jalostusarvoa nostamalla. Se onnistuu huonosti, jos ylivoimainen enemmistö työelämän ihmisistä haluaa toimia vanhaan malliin.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Arkistot

Kiinnostuitko?