Ihmiskeskeisyys johtamisessa ei tarkoita pelkkää hyssyttelyä

Johtamisen arvomaailman muuttumisesta nähdään mediassa esimerkkejä kaiken aikaa. Jopa suoraviivaisena pidetyt valmentajat alkavat pikkuhiljaa pehmetä ja puhuvat avoimesti ihmiskeskeisestä valmentamisesta. Tämä siksi, kun ihmiskeskeisellä ohjaamisella tuetaan ihmisen sisäisen motivaation kehittymistä ja saadaan näin ollen parempia tuloksia aikaan. Mikä on sen parempi, kuin osaava ja innostunut tekijä.

Koen kuitenkin, että asiassa mennään helposti liian pitkälle. Siis siten, että ihmiskeskeinen johtaminen mielletään niin, että hankalia asioita ei saa sanoa eikä työntekijää ylipäänsä torua. Tätä ihmiskeskeinen johtaminen ei tarkoita. Johtaminen ei ole itseisarvo, vaan väline lauman parempaan toimintaan ja suoriutumiseen. Koska ihmiset ovat erilaisia, on heitä johdettava myös hieman eri tavalla. Kyvykäs ja motivoitunut ihminen ei juuri johtamista tarvitse, kun taas epävarma vasta-alkaja tarvitsee jatkuvaa ohjausta ja huolenpitoa. Ei asia tämän vaikeampi ole.

Käytännössä vaikuttaa alkaneen levitä ajattelu, jonka mukaan ihmisiä ei saa loukata tai suututtaa. Koen, että melko moni pitää sellaista tökerönä käytöksenä niin sanotusti normaalia ihmistä kohtaan. Tämän johdosta esimiehet arkailevat hankalien asioiden käsittelyä eivätkä silloin alaisetkaan sellaiseen kouliinnu. Lopputuloksia tällaisesta näkee melko monessa organisaatiossa.

Ihmisten erilaisuus tarkoittaa mm. sitä, että joidenkin henkilöiden omien heikkouksien käsittelykyky on huono. Tämän johdosta muiden neuvot vaikuttavat oman työn sörkkimiseltä, joka aiheuttaa uhkan tunteen ja sitä myötä vastareagoinnin tarpeen. On siis turha kuvitella, että kaikki ihmiset suhtautuvat positiivisesti muiden näkemyksiin omasta työstä ja varsinkaan sen kehityksestä. Pikemminkin päinvastoin, kuten mainitsin, yllättävän monessa organisaatiossa on ihmisiä, jotka mielellään vastustavat työnsä kehittämistä. Tulisiko heille siis antaa periksi silloin, kun tilanne lämpenee? Ei tietenkään, sillä silloinhan häntä alkaa heiluttaa koiraa. En todellakaan tarkoita, etteikö vaikeissa tilanteissa ihmistä tulisi kohdella ymmärtävästi ja sallia myös äänekkäitä vastustuksia, mutta sellaisen edessä taipuminen olisi teinikäyttäytymisen edessä antautumista. Ei voi olla oikein, että yhden tai kahden ihmisen ei tarvitse taipua saamaan kuin muut.

Ihmiskeskeisyys johtamisessa tarkoittaa johtamista ihmisestä ja hänen tilanteestaan käsin. Eteen siis tulee ihmisiä ja tilanteita, joita ei voida ratkaista pelkästään positiivisessa hengessä. Esimiehen tulee kyetä sanomaan alaiselleen esimerkiksi sääntöjen jatkuvaluonteisesta noudattamattomuudesta, laiskasta työnteosta, kehnoista tuloksista tai osaamisen riittämättömyydestä. Esimiehet saavat sietää mm. kaksinaamaisuutta, jolloin alainen sanoo esimiehelle yhtä, mutta tekee toista. On melko yleistä, että kasvokkain keskustelussa alainen on samaa mieltä, mutta arvostelee kollegoilleen päätöstä ja esimiehen johtamista. Tällaista esiintyy Suomessa laajasti eikä sitä kannata yrittäkään kitkeä, mutta toiminta kertoo siitä, että erityisesti kehitystä ajava esimies törmää melko usein negaatioihin työssään.

Esimiehen ja alaisen suhde on ihmissuhde sekin, tosin työkontekstissa. Toisen aikuisen muuttaminen ei onnistu, kuten hyvin tiedätte. Koska elämä on haastavaa, joutuu ihmisten sietokyky koetukselle. Tästä johtuen meille kaikille tulee tilanteita, jossa vastaanottokyky heikentyy hetkellisesti. Arkikielellä sanottuna pinna katkeaa normaalia herkemmin. Tämä on inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta eihän esimies voi olla toisten sylkykuppina. Jos tulee sanottua kipakasti, ei se ole vaarallista, mutta silloin täytyy hyväksyä myös asian myöhempi käsittely pois päiväjärjestyksestä – esimerkiksi pyytämällä anteeksi. Esimies on ihminen ja saa suojautua hyökkäyksiltä. Arkitodellisuus on työpaikoilla ihan jotain muuta, kuin pelkkää positiivisuutta. Johtaminen tulee järjestää realistiselta pohjalta eli siis niistä lähtökohdista, jotka oikeasti vallitsevat. On hyvä ymmärtää, että nyt hyvä ei välttämättä ole sitä 10 vuoden päästä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Alaisetkin voivat syyllistyä vallan väärinkäyttöön

Johtamisen arvomaailma on muuttunut selvästi parinkymmenen vuoden aikana. Ennen esimiesten huutaminen ja jonkinasteinen huono käytös oli sen verran yleistä, että sitä siedettiin. Ikävästä johtamisesta ei toki silloinkaan pidetty, mutta ei sellaisesta yleensä suurempaa meteliä noussut.

Tänään on toisin ja hyvä niin. Johtajilta odotetaan asiallisia, hyviä käytöstapoja eikä sellaiseen kuuluu huutaminen, alaisten uhkailu tai fyysinen koskettelu. Olen itse ollut kehnon johtamisen kohteena joskus ja voin omakohtaisesti kertoa, että sellainen tuntuu pahalta. Mutta tärkeintä on ymmärtää, että fiksummalla, ihmiset huomioivalla johtamisella pääsee parempiin tuloksiin ja luo myös työhyvinvointia, joka sekin lienee rahanarvoista työyhteisössä. Asiattomuudet ovat huonoa käytöstä eivätkä johtamista lainkaan.

Mutta ihminen on laumaeläin ja perso omille etuisuuksille taustaan katsomatta. Laumassa valta tahtoo siirtyä niille, jotka ovat sen valmiita ottamaan. On siis selvää, että ns. alaisetkin saattavat syyllistyä sellaiseen, joka ei täytä hyvän työkäytöksen merkkejä. Aikoinaan maailma oli siinä mielessä helpompi, että työssä oli keskimäärin vähemmän kiirettä ja painetta yleensäkin. Kilpailu on sittemmin kiristynyt ja vaatimustaso noussut. Ennen ihmisillä oli aikaa mm. pitkiin lounaisiin, jotka eivät nykyisin juuri ketään kiinnosta. 1980-luvulla ja vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin oli mahdollista, että asiakaspalvelutyötä tekevät istuivat iltaa asiakkaiden kanssa ja saattoivat tulla aamulla töihin krapulassa. Nyt ei sellaista enää suvaita. Myös sellaista esiintyi, että jollakulla työntekijällä saattoi jäädä ryyppy päälle ja hän oli tämän vuoksi poissa töistä. Aika vaikea kuvitella, että nykyisen työpaineen alla työkaverin juopottelun vuoksi haluttaisiin tehdä hänen työnsä kerta toisensa jälkeen.

Ei siis voida poissulkea sellaista, että ryhmällä on ollut esimiehenä vanhan ajan henkilö, joka on suvainnut aiempien vuosikymmenien joustoja vielä 2000-luvulla. Lisäksi on mahdollista, että ylipäänsä henkilö ei ole ollut vallankäytön ja pomoilun perään eli on tullut aikoinaan nimitettyä pomoksi jonkun muun, kuin esimiestaitonsa vuoksi. Ennen esimieheksi saatettiin nimetä toimialan osaamisessa pätevä henkilö. Tällöin alaiset ovat saattaneet saada tietyissä rajoissa toimia parhaan näkemyksensä mukaan kuitenkin sillä edellytyksellä, että työt tulevat hoidettua. Alaiset kasvavat silloin siihen, että he saavat itse päättää tekemisistään ja että pomo ei heidän päätöksiinsä juuri puutu. Entäpä jos tällaisen kulttuurin tuotokset eivät pystykään vastamaan työnsä muuttuneisiin vaatimuksiin? Eikö silloin ole itsestään selvää, että johdon on puututtava asiaan?

Näin ainakin minusta, mutta eipä välttämättä liialliseen itsenäisyyteen tottuneiden alaisten mielestä. Jos alaiset ovat oppineet liian hyvälle, näkyy tämä jo ensi alkuun muutoksesta keskusteltaessa. Puolivallattomat alaiset alkavat nopeasti epäillä muutoksen tuovan sellaisia asioita, joiden vuoksi tekemisen taiteellinen vapaus kärsii. tämän johdosta taitaa käydä niin, että aletaan etsiä perusteita sille, kuinka muualla toimivat käytänteet eivät sovikaan heille. Ja toiminnan mittaaminen onkin jo kauhistus, joka viimeistään ei käy. Perusteena saatetaan ilmoittaa, että jokainen työpäivä on erilainen eikä silloin heidän työhön liittyviä tavoitteita voida asettaa. Tällaisen käytöksen takaa onkin paljastunut leväperäistä työntekoa, omien asioiden hoitoa työajalla ilman esimiehen lupaa ja jopa työnantajan omaisuuden varastelua. Suurimpana haittana pidän itse sitä, että porukkaan on saattanut pesiytyä käpykaartilainen asenne, jolloin esimiehen uusia, perusteltuja vaatimuksia ei haluta tehdä. Ollaan siis tilanteessa, jossa häntä heiluttaa koiraa.

Tällaisessakin tilanteessa johdon tulee käyttäytyä hyvin, mutta alaisille on kuitenkin tehtävä selväksi, että ulkoa tulevan muutospaineen johdosta myös heidän tekemisensä on muututtava. Huutaminen ei auta, mutta kurinpalautusta tarvitaan. Eihän sekään ole oikein, että työntekijät päättävät kaikesta työhönsä liittyen. Sellaisen porukan johtaminen on haastavaa aluksi, mutta valta on palautettava sinne, minne se kuuluu.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Spekulointi jatkosta jättää jalkoihinsa analyysin menneestä

Vaalit olivat ja menivät. Kuten aina, kuulimme ehdokkailta lupauksia, joiden toteuttaminen ei ole realistista. Jostain syystä kansalle tarjotaan tyhjiä lupauksia, jota kyllä normaalissa työelämässä pidettäisiin valehteluna. Vaalitaistelussa se on kuitenkin arkea.

Minua ihmetyttää se, kuinka silmiin ei juuri osu tolkullista keskustelua maamme asioiden hoitamisen kehittämisestä. Poliitikkojen saamattomuudesta, jota varmaan liioitellaan, on keskusteltu vuosikaudet. Kokeneet kansanedustajat kertovat keskustelun eduskunnassa koventuneen ja pirstaloituneen. Yksittäiset edustajat ovat kuulemma liian kiinnostuneita mediahuomiosta ja siitä, miten asiat näyttävät eduskunnasta ulospäin. Arkisia asioita hoidetaan rutiinilla eteenpäin, mutta todellista kehitystä ei saada aikaan. Euroopan rooli on maailmassa laskenut siksi, että kehittyvien maiden rooli on noussut ja Eurooppa junnaa vanhoissa kuopissaan eikä saa yhtenäistä linjaa aikaiseksi.

Pienen pieni ja kustannuksiltaan kallis länsimaa ei voi pärjätä kustannuskilpailussa. Eikö silloin ole aivan selvää, että tekemisen jalostusarvo on meille se juttu? Meillä on osattava joitakin asioita nokkelammin kuin muualla. Tästä johtuen koulutuksen hyötysuhde on keskeinen tukijalka Suomessa ja siksi kaipaisin koulutuksen kehittämistä suorituskeskeisestä sisältökeskeisemmäksi. Se, että maisteri valmistuu ennätysajassa, ei takaa nuoren maisterin pätevyyttä, joka sentään on se lisäarvon perusta. Voi olla, että asiaa työstetään taustalla koko ajan, mutta silmiini osuu sangen vähän keskustelua koulutuksen kehittämisestä.

Meillä on myös maan huoltosuhteen muuttumiseen ja väestön vanhenemiseen liittyviä ongelmia, jotka vaativat kehittymistä. Kuitenkin vaalien jälkeen voittajia hehkutetaan ja siirrytään välittömästi spekuloimaan hallituksen muodostamista, hallitusohjelmaa ja mahdollisia ministereitä. Tämä sama ilmiö näkyy urheilussa ja erityisesti formuloiden parissa. Kautta ei saada kunnolla käyntiin, kun alkaa spekulointi seuraavan kauden kuljettajaratkaisuista. Nykyhetken ongelmat hautautuvat sensaatiouutisten alle, jotka ilmeisesti kiinnostavat ihmisiä. Vai onko niin, että ne kiinnostavat, kun ei muutakaan tarjota?

Sanotaan, että kansa saa sellaiset johtajat kuin ansaitsee. Ei ehkä ihan huonosti sanottu politiikan osalta, sillä kansa äänestää lähes aina edelliset vastuunkantajat vallasta. Kansakunnan haasteet eivät vaihdu neljän vuoden välein, joten samoja keskeisiä haasteita joutuu ratkomaan usea eri hallitus. Tämä on kovin hankalaa, jos linjaa jatkuvasti muutetaan ja tämän johdosta näkisin, että demokratian näkymät ovat aiempaa haasteellisemmat. Kenen demokratiaa ajetaan, jos maailman kehittymiseen ei kyetä vastaamaan ja asema maailmassa alkaa heiketä?

Uutiset maailman menosta ovat kiinnostavia. Mutta kun tarkastelee kulunutta neljää vuotta, ei lopputulosten kannalta olisi ollut erityisen tärkeää seurata uutisointia aktiivisesti. Keskeiset kriisit ovat vailla ratkaisua ehkä ISISin murskaamista lukuun ottamatta. Suomessa ei saatu sotea ratkaistua eikä velkaantumista lopetettua. Suhteet USA:n ja Pohjois-Korean välillä taitaa jäädä mediapeliksi. Mitä hyötyä 24/7-uutisoinnilla saavutetaan, jos muutosta ei isossa kuvassa juuri tapahdu? Olisiko kuitenkin kansakunnalle hyödyllisempää palata taustoittavaan uutisointiin ja ryhtyä käymään keskustelua todellisten ongelmien ratkaisuista. Ja kukapa maailmassa ratkoo ongelmia yksin, joten yhteistyötä tarvitaan. Monipuoluekenttäämme kritisoidaan eroavuuksien vähäisyydestä. Eikö juuri se edesauta yhteistyön tekemistä ja samaan maaliin tähtäämistä? Päättäjiltä vaaditaan nyt enemmän kuin aiemmin.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Sisältöongelmat vaativat sisällön kehittämistä

Takavuosikymmeninä Suomessa äänestettiin vilkkaasti. Äänestysprosentti oli 1980-luvulla 80% eduskuntavaaleissa. Neljä vuotta sitten 70% kansasta käytti äänioikeuttaan ja ulkosuomalaiset mukaan lukien 67% eli siis kolmannes. Äänestysinnon lasku on puhuttanut suomalaisia jo pitkään ja keinoiksi on esitetty mm. äänestysoikeusiän laskemista 16 ikävuoteen.

Kauppalehden pääkirjoituksessa 4.4.19 kerrottiin muutamista keinoista äänestysinnon kasvattamiseksi. Yksi keino oli sähköisen äänestyksen mahdollistaminen, toinen keino oli eduskunta- ja EU-vaalien yhdistäminen. Kirjoituksessa kerrottiin ihan oikein, että matala äänestysprosentti nakertaa demokratiaa. Mitä merkitystä on vaaleilla, joissa alle puolet äänioikeutetuista äänestää, kuten EU-vaaleissa? Useassa Euroopan maassa asiaa on ratkaistu äänestyspakolla ja tämä mainittiin KL:n kirjoituksessa yhdeksi keinoksi lisätä äänestämistä ja siis parantaa demokratian toimivuutta. Ei oikein meikäläisen logiikkaan sovi, että äänioikeudesta tehdään äänipakko. Ainakin Suomessa kansa näyttää äänestävän aiemmin haluamaansa vastaan neljän vuoden välein, jolloin vastuupoliitikot menettävät usein asemansa. Kuinka näin ollen on mahdollista, että poliitikot kykenevät tekemään kansan aiemmin äänestämiä vaikeita ratkaisuja, jos kansa rankaisee niistä myöhemmin? Suomessa ei saada sellaisia vaikeita päätöksiä aikaan, joita esimerkiksi Ruotsissa on jo aikoja sitten tehty. Onko siis ihme, jos poliittinen toiminta ei hirveästi kiinnosta, sillä politiikka on kuivunut arkisten asioiden hoidoksi. Todellista kehitystä ei vain näytä tulevan. Ei todellakaan ole oikein ratkaista tekemisen sisältöongelmaa pakottamalla ihmiset nielemään melko vetelää asioiden hoitoa. Lähtisin kyllä uudistamaan poliittista päättämistä ennen pakkokeinoja.

Sisältöön liittyviä haasteita esiintyy yhteiskunnassamme yllättävän laajasti. Tämä tarkoittaa suomen kielellä, että menettely on monessa asiassa vanha eikä vastaa nykyisiin vaatimuksiin parhaalla tavalla. Suomessa esimiesvastuuta kantavat tunnistavat laajasti sen, että ihmiset ovat erilaisia ja että eri ihmisiä tulisi johtaa eri tavalla. Kuitenkin JTO:n tietokannan mukaan 60% esimiehistä käyttää asiajohtamista pääkeinonaan. Toisin sanoen suunnitelmien tekeminen on se juttu ja työntekijöille kerrotaan asioita tiedoksi ja asetetaan tavoitteita. Lisäksi kokonaiskuvassa tuotekehitys on liian vähäistä, joten onko ihme, ettei yrityselämän kilpailukyky kehity parhaalla tavalla. Silti aika usein keskustellaan hintakilpailukyvystä, joka on kuitenkin vain yksi osa kilpailukykyä ja usein merkittävä silloin, kun ollaan massamarkkinoilla. Riittääkö se, että elämme perusteollisuuden keinoilla?

Sairaanhoitomme on korkeatasoista, mutta terveyskeskuksesta eteneminen tutkimuksiin ja erikoislääkärin vastaanotolle kestää helposti kuukausia. Lisäksi sote-menomme kehittyvät nykytrendillä todella suuriksi reilussa vuosikymmenessä ja siksi toiminnan järkeistämiselle olisi tarve. Asiaa on yritetty kehittää yli kymmenen vuotta ja se on mennyt aina politikoinniksi. Asiantuntijoiden järjen ääni jää jalkoihin ja kun kerran politikoidaan, saavat vastustajat luvan olla huolella täysin eri mieltä. Eihän sellaisesta valmista tule eikä ole tullut. Toivottavasti erinomainen terveydenhuoltomme ei ala rapautua.

Koulutuksemme pitäisi senkin olla huippulaatua. Hyvällä tasolla se lienee vieläkin, mutta tosi asia on, että esimerkiksi peruskoulu toimii koko lailla niin, kuin se toimi 1980-luvulla. Ja lukio painottaa entiseen malliin yo-kirjoituksia todellisen oppimisen kustannuksella. Yliopistoista tulisi valmistua aiempaa nopeammin kustannussyistä eli taas joku muu kuin sisällön kehittäminen toimii ajurina. Yli 30% nuorista miehistä ei saa sotilaskoulutusta ja maanpuolustuksen arvostus on laskenut. Koulutusta on muutettu pehmeämmän alun suuntaan, mutta voisiko tätäkin asiaa tarkastella todellisen sisältökehityksen vinkkelistä? Maanpuolustus on liian tärkeä asia jätettäväksi heitteille.

Jos emme kykene puuttumaan haasteiden juurisyihin, säädämme väärää asiaa. Sitä ei hyvä heilu.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ylimitoitettu oman agendan ajaminen uskottavuuden heikentäjänä

Luotettavuus ja uskottavuus ovat selvästi lempiaiheitani. Ovathan molemmat asiat tärkeitä, mutta asian ongelmallisuutta kuvaa, että koen aina jonkinasteisen naiiviuden pelon sielussani juuri näiden aiheiden ympärillä. En ole koskaan kunnolla ymmärtänyt logiikka siinä, että pyritään viestimään monessa kanavassa, mutta liian selvästi omaa etua ajavilla kommenteilla. Tällöin kertoja päätyy uskottavuusongelmaan enkä voi mitenkään ymmärtää viestintää, jossa häpeilemättä lobataan omaa agendaa – mainontaahan sellainen on.

Puolustusvoimien ympärillä on keskustelu usein sävyttynyttä. Joitakin aikoja sitten keskusteltiin siitä, että maanpuolustustahto on laskenut – jo kolmannes nuorista miehistä ei saa sotilaskoulutusta. Erityisesti aktiiviset reserviläiset vaikuttivat olevan uskossaan vahvoja ja selittivät syytä epäonnistuneella viestinnällä. Samaa muistutti aikoinaan me too -kampanjan myrskynsilmään joutunut Aku Louhimies, joka pyysi tv-lähetyksessä moneen kertaan anteeksi sitä, ettei ollut kuullut näyttelijän viestiä kuvauksissa – ei siis pyytänyt anteeksi sopimatonta käytöstään. Tällaisella varsinaisen asianytimen välttämisellä selitellään ties mitä ongelmia ilmeisesti siinä toivossa, ettei varsinaista ongelmaa tarvitsisi tunnustaa julkisesti. Somessa olen joskus törmännyt upseeriin, joka katsoi ymmärtävänsä sotilasjohtamisen lisäksi siviilijohtamisenkin, koska puolustusvoimien palveluksessa on niin paljon siviilejä. Niin sitä vain ollaan hyviä omasta mielestä.

Tähän samaan viestinnän ansaan mennään johtajien eroamisten yhteydessä. Niissä ei koskaan ole dramatiikka, vaan aina erotaan yhteisymmärryksessä. Ne ihmiset, jotka ovat edes kuulleet erotilanteista jotakin, tietävät, että niihin vasta draamaa liittyykin. Mutta silti erotilanteet selitetään järjestään yksittäistapauksiksi eikä epäiltyä ongelmaa sanota olevan. Ongelman tunnustaminen tuntuu olevan ylivoimaista median edessä. En kyllä ymmärrä miksi, sillä kaikilla ja kaikkiallahan on ongelmansa. Tokko kukaan uskoo joutavia selityksiä, joten miksi ihmeessä uskottavuus uhrataan kerta toisensa jälkeen virheettömän julkikuvan alttarille?

Markkinoiden voimaan uskoo moni ja taidanpa laskea itsenikin siihen joukkoon. Sitä jaksan ihmetellä, että joidenkin markkinavoimien äänenkannattajien mukaan ihmisten tulisi pärjätä omillaan ja kannustinloukkuja tulisi purkaa. Kuitenkin samat äänet vaativat yhteisöverojen laskemista ja suulaammat muistuttavat tämän tästä, kuinka yritystoiminta tarvitsee tukensa, sillä muuten kiinnostus yritystoimintaan Suomessa saattaa laskea. On totta, että esimerkiksi verotuksella on melkoinen merkitys yritystoiminnan kannattavuuteen. Mutta niin luulisi olevan vakaalla yhteiskunnallakin, jota taas verotus tukee. Enkä oikein ymmärrä sellaista ajatusta, että karsitaan muilta tuet, jotta ne voidaan siirtää itselle. Jos kerta markkinoiden voimaan uskoo, tulisi myös itse toimia siitä käsin.

Osa yhteiskuntamme merkkihenkilöistä näyttää viestivän siltä pohjalta, että omaa agendaa tuupataan maksimaalisesti eteenpäin. Keskustelu ei siis ole todellista keskustelua, vaan omien asioiden viemistä eteenpäin. Vastapuolen täysin perustellusti esittämä kritiikki muuttuukin kapeaksi näkökulmaksi ja ylipäänsä asiaa kunnolla ymmärtämättömäksi. Asiat saattavat olla joskus erittäin monimutkaisia, mutta toisaalta asioiden perusteet saattavat olla yllättävän yksinkertaisia, kunhan niitä ei turhaan mystifioida. Tätä käytetään tarkoitushakuisesti omien virheiden peittelyyn ja kuten sanoin, uskottavuuden kustannuksella. Kannattaako todella?

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Joissakin hommissa hyvin tehdystä työstä jopa rangaistaan

Kuka haluaa ostaa huonosti tai puolittaisesti tehtyä työtä? Ei kukaan! Vaikuttaa kuitenkin olevan niin, että on töitä, joissa oikein toiminnasta koituu tekijälleen harmia.

Eduskunnasta jää pois useita kokeneita kansanedustajia tämän kauden jälkeen. Heistä neljää haastateltiin maaliskuun 2019 Hesarin kuukausiliitteessä. Artikkelissa kerrottiin, kuinka viimeisen 16 vuoden aikana jokaisen hallituksen pääministeri on kokenut seuraavissa vaaleissa tappion tai murskatappion. Nykyinen hallitus sai yli 60% kannatuksen neljä vuotta sitten, jolloin kansa kuulemma oli kyllästynyt poliittiseen saamattomuuteen ja halusi toimia lässytyksen sijaan. Nyt nämä vastuunkantajat saavat tuta kannatuksen laskun, kun loogisesti ajatellen heitä pitäisi palkita rohkeasta uudistushalusta, vaikka kaikki ei ole putkeen mennytkään. Keskeistä ei ole nykyisten hallituspuolueiden kannatus, vaan se, että jos kansa rankaisee aiemmin haluamastaan, on muutos politiikassa mahdoton yhtälö – ainakin ammattipoliitikoille.

Kehitystyön järki on tekemisen tai sen osan uudistamisessa. Tämä on ihmisille tuskaista silloin, kun omaa motivaatiota ei ole. Motivaatio tuo halun uudistua, mutta jos sitä ei ole, koetaan uudistuminen vastenmieliseksi siitäkin huolimatta, että se olisi ihmisille pidemmällä aikavälillä hyödyksi. Ihminen näyttää haluavan lyhyellä aikavälillä eri asioita kuin pitkällä. Kukapa haluaa lihoa, mutta herkut vain maistuvat monessa suussa niin hyvältä ja laiskottelu on liikuntaa helpompaa. Eikä kovin moni halua ehdoin tahdoin urautua työhönsä, mutta silti erittäin moni kokee halun tehdä niin kuin aina ennenkin. Menehän toteamaan ulkopuolisen kriittinen näkökulma ylipainoiselle tai urautuneelle ihmiselle ja saatat havaita olevasi ikävä tyyppi, jonka kanssa ei haluta leikkiä. Ongelmaksi muodostuu se, että kaikki haluavat rehellistä palautetta, jota eivät läheskään aina siedä. Tämä tietysti kostetaan palautteen antajalle haukkumalla hänet ja pyrkimällä yhteistyön välttämiseen.

Samoihin asioihin jumittaminen ei ole pitkällä aikavälillä kenenkään etu. Maailma muuttuu eikä se ole meidän vallassamme. Vaikuttaa kuitenkin vahvasti siltä, että suuri enemmistö ihmisistä tarvitsee kyvykkäiden ja rohkeiden lajitovereiden vetoapua kehittymisessä – oman etunsa riskeeraten. Nikolai Kopernikuksen oppi julistettiin aikoinaan pannaan katolisen kirkon toimesta, sillä Kopernikus kertoi maan kiertävän aurinkoa eikä päinvastoin. Olisiko hirveää liioittelua todeta, että Kopernikuksen ajatukset ovat olleet kovasti hyödyksi ihmiskunnalle, vaikka vastustus oli aluksi melkoista. Ei tietokoneen kehittäminenkään ollut perushemmojen hommaa. Tietokoneen alkuperäisenä isänä kai pidetään englantilaista Alan Turingia, joka päätyi melko nuorena itsemurhaan kylläkin siviilielämään liittyvien vainojen johdosta. Turingin kehittämän salauksenpurkutekniikan sanotaan lyhentäneen toista maailmansotaa Euroopassa kahdesta neljään vuotta. Vuonna 2009 brittien silloinen pääministeri Gordon Brown pyysi anteeksi Turingin aikanaan saamaa kohtelua, sillä Turingiakin hyljeksittiin.

Kiittämättömyyden sanotaan olevan maailman palkka. Ei ehkä ihan huonosti sanottu. Mielestäni on selvää, että sellaiset työt, jotka järisyttävät ihmisten mukavuusaluetta, eivät läheskään aina saa ansaitsemaansa arvoa. Silti juuri ne työt saattavat muuttaa tekemistä ja olla hyödyksi. Uudistajan asema ei ole helppo. Enemmistö ihmisistä haluaa kehittymistä ilman omaa vaivannäköä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Voisiko luottamus olla rahan arvoista?

Adam Smith, jota kai pidetään nykyaikaisen taloustieteen isänä, puhui aikoinaan näkymättömästä kädestä, jolla tarkoitettiin omaa etuaan tavoittelevan ihmisen tuottavan hyvää lopulta koko yhteisölleen. Markkinatalouden kannattajana olen taipuvainen pitämään ajatusta hyvänä, mutta en kuitenkaan absoluuttisena totuutena.

Koko markkinatalous perustuu käsitykseni mukaan siihen, että joku tuottaa toiselle sen verran hyötyä, että tämä toinen on hyödystä valmis maksamaan. Kukapa meistä ei maksa hyödystä. Mutta tässä asian dilemma piileekin. Kovin moni vaikuttaa tarjoavan jotain sellaista, jonka hyödyttää lähinnä tarjoajaa itseään. Hyödyn tuottaminen on siis kauppamiesten toimesta raiskattu. Kun tapaamme esimerkiksi ruokakaupassa tuote-esittelijän, on esitelty tuote yleensä kallis verrokkiryhmässään – eihän halpaa kannata ihmistyöllä esitelläkään. Kun teemme autokauppaa, pelkäämme vähintään maksavamme liikoja tai tulevamme peräti huijatuksi. Kun ostamme asuntoa, pelkäämme home- tai muita ongelmia. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkäksi.

Oman edun tavoittelu näyttää johtavan selvään luottamuspulaan ostajan ja myyjän välillä. Sama asia näkyy ihmissuhteita muodostettaessa. Parisuhdeasioista näkee kirjoituksia, joissa taivaalliselta vaikuttanut kumppani paljastuikin huijariksi. Epäluottamuksen johdosta joudumme käyttämään valtavasti energiaa luottamuksen rakentamiseksi ja tähän kuluu aikaa. Epäilen Suomessa olevan jopa sellaisia alueita, joiden ihmisillä on kulttuurista nihkeyttä muodostaa toimivaa yhteyttä vieraiden ihmisten kanssa muuten kuin pitkän ajan kuluessa.

Ihmisten välinen kanssakäyminen tarvitsee luottamusta. Nykyisin sitä haetaan juridisilla sopimuksilla, mutta eihän mikään sopimus takaa luotettavuutta ilman ihmisten omaa halua toimia luotettavasti. Olen ymmärtänyt, että jenkit sitoutuvat ainoastaan erittäin monimutkaisiin sopimuksiin, koska lähtökohtana jo on oman edun tavoittelun synnyttämä epäluottamus. Maailma on tätä myötä juridisoitunut ja se hankaloittaa ihmisten välistä kanssakäymistä sekä maksaa. Sopimukset ja epäilyt ovat varotoimia vastapuolen ketkuiluhalujen kitkemiseksi. Entäpä jos osa ihmisistä ja organisaatioista toimisikin luotettavasti – niin kuin totta vieköön toimiikin? Otaksun, että ainakin kotimaan markkinoilla tieto luotettavuudesta leviää. Jos kerran ihmisiin ei lähtökohtaisesti luoteta, on luotettavuus positiivisesti erottava tekijä luotettavalle toimijalle. Ja jos toimija saa aikaan hyviä tuloksia eli osaaminen ja tekemisen motivaatio ovat kohdallaan, on tällainen toimija markkinasuosikki, mikäli hintataso on kilpailukykyinen.

Eihän mikään ongelmanratkaisu ole helpompaa kuin kyvykkään luottotoimijan käyttäminen ongelmanratkaisuun. Jos toimija tekee niin kuin lupaa, on kiinnostunut asiakkaasta, osaa asiansa ja saa tuloksia aikaan järkevällä hinnalla tuotoksiinsa nähden, on asiakkaiden kiinnostus taattu. Oletan, että kovin moni haluaisi nähdä olevansa ym. luottotoimija. Luotettavuus täytyy kuitenkin kyetä osoittamaan uskottavalla tavalla ja sitä myötä toiminnan tulee olla läpinäkyvää. Miksi ihmeessä kovin moni organisaatio vetoaa salassapitoon aikaansaannoksia perättäessä tai miksi työpaikan ongelmista tulee vaieta? Ettei vain siksi, koska todellisuus on vähemmän mairitteleva?

Luotettavuus ei tarkoita virheettömyyttä. Luotettava toimija seisoo sanojensa takana ja korjaa virheensä. Oma käsitykseni on, että esimerkiksi rakennusalalla virheiden korjauksista saa liian usein tapella rakentajien kanssa ihan vaan ahneuden vuoksi. Tunnen rakennusalalta muutamia luotettavia toimijoita. Ovat muuten olleet huonoinakin aikoina täystyöllistettyjä. Onko mielestänne naivia ajatella, että aito luotettavuus toimisikin kilpailukyvyn luojana?

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Muodollisuus tulosten edelle?

Moni meistä suhtautuu muodollisuuksiin varauksellisesti. Muodollisuus viittaa siihen, että aletaan pönöttää ja että oleminen menee kankeaksi, ehkä jopa teeskentelyksi. Mutta eihän se ihan näin mene tosi elämässä. Kuka meistä katsoo, että rekrytointitilanteessa tulisi palvelukseen ottaa henkilö, jonka tosiasiallinen kyky suoriutua työstään olisi hakijajoukon kehnommasta päästä? Ei varmaan kovin moni, mutta silti julkisissa rekrytoinneissa puhutaan edelleen muodollisesta pätevyydestä. Tämä tarkoittaa ensisijaisesti koulutusta ja toissijaisesti aiempaa työkokemusta vastaavista tehtävistä. Jos koulutus takaisi kyvykkyyden, kannattaisi kaikki vastuuhenkilöt rekrytoida suoraan koulunpenkiltä. Miksi näin ei kuitenkaan tehdä? Siksi, koska koulunpenkiltä saa muodollista tietoa, mutta ei todellista osaamista, johon vaaditaan työkokemusta. Siispä arvioimaan ihmisen työhistoriaa.

Mutta takaavatko aiemmat saavutukset menestyksen myös jatkossa? Ei tietenkään, vaikka hyviä tuloksia tehneet ihmiset haluaisivat havaintojeni mukaan niin ajatella. Tämän vuoksi kaikissa rekrytoinneissa tulisi pystyä määrittämään kyvykkyys juuri kyseisessä tehtävissä ja keskittyä tämän selvittämiseen. Onhan niin, että oma esimies, työpaikan resurssit ja muiden ihmisten toiminta vaikuttavat oleellisesti mahdollisuuksiin toimia työssä. Vahvuus yhtäällä ei siis ole automaattisesti vahvuus toisaalla. Tänä päivänäkin jotkut valittavat virallisesti oikeuteen julkisen puolen johtajavalinnoista, koska ovat mielestään valittua pätevämpiä – hyvinpä ihminen osaa tuollaisenkin oman etunsa nimissä päätellä. Siirryttäisiinkö siis muodollisesta pätevyydestä oikeaan pätevyyteen.

Kuinka moni ihminen tunnustautuu julkisesti muodolliseksi, jäykäksi ja kehitysvastaiseksi? Haastattelujeni pohjalta ei juuri kukaan. Haluamme ajatella olevamme joustavia. Mutta eihän tämäkään ihan noin mene tosi elämässä. Kaipaamme puheissamme esimerkiksi uusia tuoteinnovaatioita, koulujen toiminnan kehittämistä, poliittisen päättämisen tehoa ja järkevyyttä sekä tasa-arvoa miesten ja naisten välille. Uusi ei synny ajattelemalla ja tekemällä entiseen malliin, vaan tarvitaan erilaisia ajatuksia ja toimia.

T&K-satsauksemme ovat laskeneet viime vuosina puheista huolimatta ja työhön vaaditaan julkista tukea – kun ei oma-aloitteisesti kiinnosta. Meillä on kuulemma maailman parhaat opettajat, mutta koulu se vaan toimii noin sata vuotta vanhalla mallilla. Yritysjohtajataustaisten poliitikkojen uudet tavat toimia on tyrmätty liian suoraviivaisina ja tasa-arvokeskustelu on lähinnä keskustelua naisten asemasta – aina vaan. Olemme muodollisesti fiksuja ja joustavia, mutta menehän tekemään uudistamista käytännön elämään, niin saat kyllä tuta, ettei se käy. Kaikkialla on muotoutuneet tavat toimia ja uudet tuulet koetaan kerettiläisyydeksi.

Tapaan haastatella organisaation kehitystyön aluksi mukana olevaa henkilöstöä. Lähes aina työntekijät kaipaavat keskustelun lisäämistä pomojen kanssa. Siitä huolimatta sitäkin esiintyy, että kun keskustelua sitten lisätään, koetaankin keskustelun syövän työaikaa ”turhina” palavereina. Lisäksi saatetaan valittaa, että työntekijöiltä kysytään työnantajalle kuuluvia asioita. Toimintaa pitäisi kehittää, mutta minun toimintaan ei saa puuttua! Tämä tarkoittaa implisiittisesti mahdotonta yhtälöä.

Vaikuttaa siltä, että vetoamme muotoseikkoihin omien lähiajan etujemme vuoksi. Muoto tuo turvaa ja helppoutta, tosin aika usein tuloksekkuuden kustannuksella. Tämä ei ole aivan vähäinen ongelma, sillä kärsimme tästä arjessa yksittäisissä työtehtävissä, työpaikkojen samojen asioiden toistamisena sekä esimerkiksi maanosatasolla EU:n onnettomasta yhteistyöstä, joka näkyy mm. kauppapolitiikassa, maahanmuutossa ja puolustusasioissa. Elinaikanani ihmisten tietotaso ja sivistys ovat lisääntyneet valtavasti, mutta toiminta on kehittynyt lähinnä teknologian muuttamana. Taidamme lopulta olla muodollisuuksiemme vankeja.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kivat asiat sopivat, ikävät eivät

Me ihmiset olemme merkillisen itsekkäitä otuksia. Koen, että todella monelle meistä itseni mukaan lukien tulisi kansalaistaitona opettaa palautteen antamista ja vastaanottamista sekä sitä myötä realistisen omakuvan muodostamista. Tarve tälle näkyy elämässä kovin monessa asiassa.

Törmään useita kertoja vuodessa tilanteeseen, jossa tavallinen suomalainen työntekijä kertoo omasta alastaan ja ikään kuin arvostelee asiaa tuntemattomien ihmisten ymmärryksen puutetta. Tämä on toki totta, mutta en ole voinut välttyä tunteelta, että sanoja saa tilaisuuden nousta julkisesti muiden yläpuolelle melko hentoisin perustein. Onhan niin, ettei kukaan meistä tunne kuin oman alansa ja asiat, joiden kanssa on tekemisissä. Mutta jos kerrankin pääsee loistamaan toisten kustannuksella, onhan tilaisuus käytettävä – hölmöksi leimautumisen uhallakin. Arvostelemme muita näkemättä vastaavia heikkouksia itsessämme toisaalla.

Olemme myös aika hyviä selittämään vallan ja vastuun suhteita. Kun esimerkiksi nuori menestyy opiskeluissa ja saa erinomaiset arvosanat, ovat vanhemmat tästä ylpeitä – syystäkin. Mutta jos sattuukin käymään niin, että samainen nuori kohtaa normaaleja vastoinkäymisiä myöhemmin elämässä eikä menestyminen ole koulutodistusten luokkaa, ollaankin hiljaisempia, ellei peräti hiljaa. Tämä sama näkyy koko lailla kaikessa, missä mitataan tekemistä – koulussa, työuralla, urheilussa, järjestötyössä jne. Menestyneenä hymyillään ja ollaan muka vaatimattomia, mutta vastoinkäymisissä kuoriutuu hieman erilaiset reaktiot näkyviin. Harmi, ettei saavutuksilla yhtäällä voi taata menestystä toisaalla.

Olen tullut haastatelleeksi varovasti arvioiden satoja suomalaisia esimiestyön kehittämiseen liittyen. Lähes aina ihmiset työpaikoilla toivoisivat saavansa enemmän palautetta. Liian usein tämä kuitenkin tarkoittaa positiivista palautetta, jonka määrän soisinkin olevan negatiivista suuremman. Mutta ilman kriittistä osaa palaute jää kehuksi eikä sellainen kehitä. Yllättävän moni kuuntelee kehut ilman minkäänlaista ongelmaa, mutta kritiikki onkin eri juttu. Kritiikki suututtaa monen meistä ja arvaan maallikkona, etteivät ihmiset kykene sietämään kritiikin herättämiä ikäviä tunteita. Siis suhde omaan tunne-elämään on sen verran kehittymätön, että se ehkäisee huonompien suoritusten käsittelyn rakentavalla tavalla. Heikoimpana pidän sellaista, että perusteltu kritiikki yritetään tyrmätä sanomistyylin alle toteamalla, ettei kyseisellä tavalla ilmaisua kritiikkiä tarvitse ottaa tosissaan.

Sitten on vielä omakuvaan liittyvät asiat. Suomalaiset inhoavat kerskujia ja siitä syystä yritämme esittää vaatimatonta. Todellisuus paljastuu usein ensimmäisten hankaluuksien kohdalla, kun ”vaatimaton” alkaakin puolustaa itseään. Me tavalliset ihmiset näemme pidemmällä aikavälillä asioita ja luonteenpiirteitä toisissa ihmisissä. Osaathan sinäkin nimetä mukavia, ahkeria, laiskoja tai itsekkäitä ihmisiä. Mutta kerropas näitä kyseisille ihmisille ja huomaat, etteivät kaikki pysty ottamaan asiaa vastaan. On ymmärtääkseni niinkin, että omakuva voi olla ylinegatiivinen eli esimerkiksi ihminen kokee itsensä huonoksi, rumaksi tai lihavaksi, vaikkei sitä muiden mielestä ole. Koen, että ainakin julkisesti maan tapana on pitää itseä ennemmin hyvänä kuin huonona. Tämä paljastuu, kun pitäisi luottaa toisten tekemisiin – tuntemattomien tekemiset epäilyttävät. Ihmiset osaavat kyllä valittaa toisten tekemisestä ja palvelusta, mutta missä ihmeessä nämä arvostelijat itse työskentelevät, kun heidän huippusuorituksiinsa törmää niin harvoin elämässä – niihin keskinkertaisiin kylläkin.

Meillä on inhimillinen halu noukkia rusinat pullasta eikä sellainen kestä kriittistä tarkastelua. Yritämme sievistellä itseämme. Olisi käsitykseni mukaan taloudellisestikin tuottavampaa, jos ihmiset pystyisivät kohtamaan itsensä vahvuuksineen ja heikkouksineen – ja kehittyä. Mahdotontako? Ei todellakaan, jos vain kokisimme asian tärkeäksi ja alkaisimme harjoitella palautteen kanssa toimintaa jo nuoresta pitäen, kuten esimerkiksi soittamista opettelevat muusikonalut tekevät. Sitä odotellessa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Onko ikääntyminen vaikeaa?

Ihmiset eläköityvät työstään 60-70 ikävuoden välillä maassamme. Miksi? Kansaneläkkeestä käytetään myös nimeä vanhuuseläke, joten olisiko väärin ajatella, että eläköityminen johtuu vanhenemisesta? Ja jos ei johdu, niin eikö silloin ihmisen kannattaisi jatkaa työelämässä normaalisti koko elinikänsä?

Teen töitä yhteistyössä käyttäytymistieteilijän kanssa. Häneltä olen kuullut, että terveen ihmisen aivot alkavat vanhentua keskimäärin noin 65 ikävuoden kohdalla. Maallikkona ymmärrän vanhentumisen näkyvän niin, että muisti alkaa heiketä, havainnointikyky huonontua, fyysinen jaksaminen heiketä ja niin edelleen. Olen lisäksi ymmärtänyt, että fyysistä työtä ei kerta kaikkiaan jaksa kaikki tehdä entiseen malliin eläkeiän kynnyksellä. Eläköityminen perustuu siis iän tuomaan suorituskyvyn heikkenemiseen enkä ole koskaan pitänyt tätä erikoisena asiana. Näinhän käy kaikille vanhuusiän saavuttaville.

Epäilen, että kaikille vanheneminen ei ole ihan helppo juttu. Saan olla jonkin verran tekemisissä 65-75 vuotiaiden kanssa. He ovat kokemukseni mukaan hyvässä kunnossa ja henkisesti vireitä. Ei puhettakaan vanhuuden höperöitymisestä tai kyvyttömyydestä tehdä normielämän asioita. Olen kuitenkin hämmästynyt siitä, että jopa 70-vuotta täyttäneet kertovat julkisesti ja tosissaan kokevansa olevan nuoria. Korostan vielä, että koen sanojien olevan hyvässä ja ikäänsä nähden erinomaisessa kunnossa, mutta ei enää nuoria. Onko vanheneminen osalle senioreista niin hankala asia, että se on yritetettävä kieltää?

Viisikymppiset ovat usein ulkona sosiaalisen median todellisesta olemuksesta. Seitsenkymppiset ovat usein samassa tilanteessa tietotekniikan suhteen. Lisäksi meille ihmisille näkyy olevan luontaista viljellä sen ajan arvomaailmaa, jolloin itse oli voimissaan. Mitä siitä, jos arvot tulevat monen vuosikymmenen takaa. Voin hyvin kuvitella, millaiselta kolmekymppisten kokemukset vaikuttavat isoisän ikäluokasta. Eihän kukaan halua aktiivisesti elää isoisän metodien ja arvojen mukaan, mutta jos seniori kokee olevansa nuori, ei hän koe tarvetta päivittää arvojaan ja toimintaansa.

Nykyiset seniorit ovat nousseet agraari-Suomesta, kouluttautuneet ja järjestäneet Suomen teolliseksi toimijaksi sivistyskansojen joukkoon. Suoritusta ei voi kuin ihailla ja kiittää siitä. Olisi kuitenkin suotavaa ymmärtää, että suomalaisten miesten keski-ikä on hieman alle 80 vuotta. Jos yli 70-vuotias kokee olevansa nuori, niin milloin alkaa vanhuus? On aika erikoista yrittää koota kaikenikäisiä käsittävää joukkuetta, kun seniorit kuvittelevat lastenlasten viihtyvän samoissa karkeloissa kuin itse. Toivoisin seniorikansalaisilta kykyä luopua ja sallia uusien toimintatapojen esiinmarssin elämässä. Uutta ei saa, ellei pysty luopumaan vanhasta. Olen hieman yllättynyt joidenkin senioreiden halusta tarrautua nuoruuteen. Ei nuoruudesta luopuminen päätä elämää, vaan tuo siihen uutta – ehkäpä juuri seniori-ikään sopivaa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Arkistot

Kiinnostuitko?