Suomessa suositaan käsitykseni mukaan sanomisen tiukkaa harkintaa. Tämä tarkoittaa tietysti, että sanotun täytyy olla mietittyä, tunnepohjaista asioiden käsittelyä pidetään kypsymättömänä ja jopa riidanhaluisena. Tästä on surkuhupaisia seurauksia. Ikävien asioiden vallatessa mielen pyritään näennäiseen mielentyyneyteen ja viestitään ylikorostuneen kliinisesti. Siis esimerkiksi siten, että vaikka olisi perusteet sanoa toiselle hänen käytöksensä kehnoutta, ei olevinaan kiinnitetä asiaan huomiota, vaan keskitytään sanomaan vain varman päälle. Yksinkertaistettuna ollaan sietävinään kohdattua kritiikkiä tai epäasiallista käytöstä, vaikka kehonkieli kertoo jotain ihan muuta. Tämän seurauksena hankala tilanne puretaan muualla ja mikä yleistä, jäädään kantamaan asiaa sielussa – loukattuna.

Vaikutelmani on, että Suomessa saa ilmaista kehonkielellä yhtä ja toista, mutta sanomaan ei sovi ryhtyä. Se, että teeskentelee sietävänsä huonoa käytöstä, vaikka ilmaisee kehonkielellä muuta, on hyväksyttävää, mutta asiasta sanominen ei. Edustan kantaa, että sanomiselle tulee olla perusteet ja että sanominen tulee tehdä asiallisesti – ei provosoituen. Mutta eihän siinä ole järkeä, että hankalat tilanteet jätetään keskustelematta ja jäädään kantamaan harmitusta tai huonoimmillaan peräti vihaa. Vaikeita asiakastilanteita työkseen kohtaaville tapaa kertyä tunnekuormaa, joka on syytä purkaa esimerkiksi työnohjauksessa. Tämä siksi, koska tunnekuormaa uuvuttaa ja vie jopa työkyvyn. Tunnekuorman kerääminen ei todellakaan ole ratkaisu, sillä joka tapauksessa asiaa joudutaan jälkikäteen selvittämään – esimerkiksi kavereiden ja luotetun ihmisen kanssa.

Laihaan lohtuun tyytymisessä ilmeisesti pelätään riitaa ja ajatellaan, että vaihtoehdot ovat sietäminen tai riita. Eihän asia näin ole, vaan keskustelulla nimenomaan pyritään välttämään riita jatkossa siten, että molemmilla osapuolilla on vähintään kohtuullinen olo. En voi välttyä ajatukselta, että sietäminen viittaa protestanttiseen kärsimiseen eli että kivun sietäminen on suotavaa ja että se on parempaa kuin sanominen – ”puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa”. On totta, että negatiiviset tunteet kuuluvat kaikkien kohdalla elämään, mutta ei kai se tarkoita, ettei hankalista tilanteista ja kokemuksista voisi keskustella. Tällä on oman kokemukseni mukaan ilmaa puhdistava ja myös opettava vaikutus. Oppii sosiaalisia taitoja ja sitä kautta vaikeiden tilanteiden käsittelyä. Laiha lohtu kuitenkin perustuu siihen, että hyväksytään esimerkiksi kohdattu huono käytös koko lailla mukisematta. Tämäkö on nyt ihmisyyden ja siinä kehittymisen kärki?

Miksi riitaa pelätään? Olisiko siksi, ettemme oikein osaa riidellä? Riidellä voi niin, ettei toista osapuolta yritä loukata, vaan perustella omat kantansa. Eikä kukaan pakota riitelyssä huutamaan kurkku suorana. Asiallinen riitely päättyy lopulta sovintoon – joskus ennemmin, toisinaan myöhemmin. Epäilen, että jos riitelyä vältetään, ajaudutaan osapuolten välttelyyn riitelyn pelossa. Kuulostaako inhimillisesti järkevältä?

Laiha lohtu lienee usein väkisin väännetty kompromissi, jossa varsinainen ongelma on haudattu maton alle. Ymmärrän, että joskus sellaistakin tarvitaan, mutta niin tarvitaan asioiden läpikäyntiä ja sopimistakin. Jos minulta kysytään, voisi sanonnan muotoilla esimerkiksi seuraavasti: Laiha lohtu on ratkaisematon ongelma, mutta lihavassa sovinnossa asiat ovat kunnossa.

 

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail