Palaute on erittäin tärkeä väline johtamisessa. Ihmiset kaipaavat muiden näkemyksiä tekemisistään, sillä ihminen on laumaeläin ja lauman arvostus kiinnostaa. Palaute voidaan jakaa kahteen päätyyppiin, kannustavaan ja kritisoivaan. Kannustavan tai positiivisen palautteen antaminen ei keskimäärin ole hankalaa, sillä ihminen ottaa itselleen positiivisia asioita mielellään vastaan. Haaste onkin se kriittinen palaute, jonka vastaanottaminen on vaikeaa ja sen vuoksi kriittisen palautteen antamiseen tulee hieman valmistautua.
Olen tottunut pitämään suomalaisia hieman epäsosiaalisina. Minusta asia on niin. Meillä on taipumusta vältellä sosiaalisia kontakteja tavallisen usein; kaupassa, kaupungilla, työpaikalla. Ravintolassakin tarvitsemme keskimäärin rohkaisua ennen lähikontaktia. Suomessa on paraikaa käynnissä uskomattomia jumeja työntekijöiden kesken eli nykytermein sanottuna henkilöstön ilmapiiri on tulehtunut. Itse koen syiden löytyvän suurimmaksi osaksi sosiaalisesta taitamattomuudesta ja lapsellisuudesta.
Koen, että ihmisten välistä kanssakäymistä tulisi avata lisää eli totuttaa ihmiset keskustelemaan sekä kivoista että ikävistä asioista keskenään. Ajattelen täysin subjektiivisesti, että sinänsä hyvä positiivisuuskulttuuri on johtanut siihen, että perusteltua suoraa puhetta pidetään öykkärimäisenä ja sopimattomana. Perusteluna olen kuullut, että palaute tulee antaa niin, ettei toinen loukkaannu. Kuinka sellainen on mahdollista tilanteessa, jossa ihminen katsoo toimineensa oikein, vaikka faktat osoittavat muuta? Tai tilanteessa, jossa ihminen ei osa erottaa tekemisen ja oman persoonan väliä toisistaan ja ottaa henkilökohtaisena loukkauksena kaiken kritiikin?
Ihmiset ottavat usein itsensä suhteessa tehtäviinsä hieman liian vakavasti. Vastuullisuuden kääntöpuolena on, ettei kriittistä palautetta haluta ottaa osana kehittymistä. Korostan, että palautteen antamisen tyylillä on todellakin väliä. Ei kuitenkaan ole oikein, että perusteltu ja oikea palaute yritetään haudata tyyliseikkojen alle. Suomalaiset tuntevat suomalaisen sielun. Tämän johdosta palautteen ongelma numero yksi on, ettei palautetta anneta. Vanha toteamus on, että asioiden ollessa hyvin ei puhuta mitään, mutta ongelmista avaudutaan. Miksi toisen kehuminen on niin vaikeaa, vaikka jokainen meistä on kiitosta saadessaan onnellinen? Positiivinen palaute ilmeisesti mielletään turhaksi mielistelyksi ja kriittisen palautteen pelätään suututtavan työkaverin.
Jos palautekulttuuria ei kehitetä, eivät ihmiset totu puhumaan tekemistensä vahvuuksista ja heikkouksista. Tällöin palautetta annetaan ja saadaan liian vähän, jolloin palautteesta tulee liian iso numero. Sekä palautteenantaja että -saaja pelkäävät palautteenantoa eikä ihminen silloin ole parhaimmillaan. Varsinkin kriittinen palaute tuppaa tulvimaan ulos suutuspäissään ja silloin tulee sanottua liian kovasti. Loukkaantuuhan kuulija sellaisesta ja varsinkin silloin, jos positiivista palautetta ei ole kuulunut tarpeeksi.
Palautteen yhteydessä riskinä on esimerkiksi ylitulkita palautetta, kokea kritiikki hyökkäyksenä omaa persoona vastaan, jättää vaikeat asiat käsittelemättä, sortua puolusteluun ja jättää näin ollen vastaanottamatta palaute, antaa palautetta väärin menemällä henkilökohtaisuuksiin tai unohtaa palautteen kaksisuuntaisuus. Näitä kaikkia edellä mainittuja asioita voi lääkitä pikkuhiljaa opettelemalla palautekulttuuria käymällä säännöllisesti läpi henkilöiden työn onnistumisia ja epäonnistumisia. Osassa työpaikoissa projektien läpikäynti on ollut iät ajat osa toimintaa. Miksi ihmeessä tätä ei ole otettu laajempaan käyttöön?