Epäilen, että suurin osa meistä ei pidä itseään erityisen herkkänahkaisena. Toisin sanoen ihminen ajattelee kestävänsä kohtuullisesti kritiikkiä itsestään. Onkohan asia kuitenkaan näin? Jos ajattelet mainitsevasi jonkun tutun tai puolitutun pukeutumisesta jotain positiivista, niin ei ongelmaa. Kuulija kiittää ja vaikuttaa keskimäärin tyytyväiseltä. Mutta kokeilepa antaa kritiikkiä, niin ilme muuttuu ja mahdollisesti paikalla olevat muut ihmiset saattavat pitää sinua loukkaavana hölmönä, kun menit toista loukkaamaan.
Esimerkiksi pukeutumistyyli on kovin henkilökohtainen ja makuasiat muutenkin vaihtelevat, joten henkilökohtaisuukiin menevästä kritiikistä voikin loukkaantua. Mutta kokeilkaapas, että sanotte esimerkiksi työkaverillenne jotain positiivista hänen tekemisestään. Ei siis henkilöön, vaan työsuoritukseen liittyviä kehuja, kuten että ”teit sen työn todella nopeasti”. Veikkaan työkaverin suhtautuvan kommenttiisi ilolla. Jatka kokeilua siten, että seuraavalla viikolla sanot samalle henkilölle jotain kriittistä hänen työsuorituksistaan, kuten että ”kohtelit työkaveriasi hieman suoraviivaisesti”. Mikähän silloin on työkaverin reaktio? Väitän, että keskimäärin alat kuulla selityksiä tai joudut perustelemaan kantasi työkaverin ollessa närkästyneen oloinen.
Annamme ja sitä myötä saamme työelämässä liian vähän positiivista palautetta emmekä osaa oikein suhtautua siihen. Kumma kyllä, saamme negatiivista palautetta enemmän, mutta siihen vasta emme osaakaan suhtautua. Antaessasi kriittistä palautetta voit leimautua melko nopeasti sosiaaliseksi torveloksi, vaikka argumentoisit perustellusti tai jopa puhuessasi faktaa. Kukaan normaali ihminen ei kuvittele toimivansa virheettömästi. Mutta oman virheen esiin nostaminen aiheuttaa enemmistössä suomalaisia vastareaktion. Virhekäytöksestä kuuleminen jossain määrin suututtaa ihmisen eikä asiallinen keskustelu tahdo onnistua ainakaan parhaalla tavalla. Kritiikin saajalle näyttää olevan tyypillistä, että hän ikään kuin riitauttaa kuulemansa asian tarttumalla esimerkiksi sanojan tökeröön kertomistapaan vedoten ja yrittäen siirtää keskusteluun pois kritiikistä. Selvää on silloin, että vastaanotto sulkeutuu eikä varsinaisesta asiasta eli tehdystä virheestä enää keskustella.
Edellä mainittu on mielestäni erityisesti työelämän ongelma. Kovin moni suorastaan haluaa harrastuksen parissa neuvoja viisaammilta, sillä siten kehittyy. Mikä ihme meihin ihmisiin menee työpaikan oven avautuessa? Kuvittelen maallikkona, että yllättävän moni ei halua tai pysty erottamaan tekemäänsä työtä omasta persoonastaan. Kun kommentoidaan tekemistä, kommentoidaan vain hyvin pientä osaa persoonasta. Kukaan ei ole läpeensä hyvä tai paha, vaan kumpaakin löytyy kaikista. Ja tekemiseen liittyy sitä paitsi, että joskus onnistuu paremmin ja joskus huonommin. Jokaisella riittää yllin kyllin hyvää sanottavaa omasta tekemisestään ja persoonastaan. Näin ollen olisi mielestäni loogista kyetä ottamaan vastaan sekä hyvää että huonoa palautetta tekemisistään.
Jossakin tapauksissa olen ollut huomaavinani, että tekijällä on ollut liian hyvä kuva omasta suoriutumisesta. Tällöin kritiikki hajottaa omaa kuvaa tekemisestä ja se tuntuu tietysti pahalta. Toisaalta valheellisella pohjalla oleva tekeminen päättyy ennen pitkää huonosti, joten hyvää kohti tällaisessakin tapauksessa kritiikki kulkee. Rakentava kritiikki on positiivista eikä sitä sanota lyömistarkoituksessa. Toisen mollaaminen ei ole enää kritiikkiä, vaan vain huonoa käytöstä.
