Suuremmilla yrityksillä ja muilla työyhteisöillä tapaa nykyisin olla viestintävastaava eli henkilö, jonka substanssiosaamisena on viestintä. Ymmärrän asian niin, että infoähkyisessä maailmassa yhteisö ei saa viestiänsä kunnolla läpi, ellei viestintää tehdä ammattimaisesti. Usein tämä tarkoittanee sitä, että työyhteisön asioista kerrotaan vain tiettyjen ihmisten toimesta julkisuuteen. Olen pitänyt tällaista menettelyä normaalina ja viisaana. Sitä se varmaan onkin, mutta toisaalta takaraivossani on välähdellyt ajatus siitä, että tässä kontrolloidussa viestintätouhussa on myös jotakin pielessä.

Työyhteisöillä lienee tarve kontrolloida julkisuuteen päästettyä viestiä. Korjatkaa, mikäli olen väärässä, mutta epäilen tämän tarkoittavan sitä, että yhteisö haluaa kertoa itsestään positiivisia asioita. Eihän siinä mitään ihmeellistä ole, näinhän me ihmiset tapaamme toimia. Mutta positiivisen vastakohta on negatiivinen, jota yritettäneen tässä asiayhteydessä viestintäammattilaisten toimesta välttää. Jos näin on, saattaa viestintä syyllistyä suoranaiseen puolueellisuuteen kertoessaan työyhteisöstä yleisölle.

Kuinka me ihmiset toimimme niin sanotusti siviilissä? Eikös vain jotakuinkin samalla tavalla. Ihmisen normaaliin perhe- ja työelämään kuuluu ylä- ja alamäkiä, mutta yleisin henkilökohtainen viestintätyyli on käsitykseni mukaan sellainen, jossa positiiviset asiat kerrotaan ilman ongelmaa, mutta ne negatiiviset asiat pyritään jättämään taustalle. Onpa tässä kilpailullisessa maailmassa saanut todeta joidenkin negatiivisten viestien, kuten esimerkiksi potkujen saamisen, muuttuvan suoranaiseksi valheeksi paremman mielikuvan tuottamiseksi. Tällainen on inhimillisesti ymmärrettävää, mutta tuskin täysin luotettavaa.

Ihmisen elämä nahkoineen ja karvoineen sisältää runsaasti onnistumisia ja virheitä. Normi-ihminen tekee mikromokia jatkuvasti ja joskus tekevälle voi sattua suoranaisia munauksiakin. Kaikesta tästä huolimatta asiat on saatu keskimäärin hoidettua. Miksi ihmeessä yritämme sitten viestinnällä kertoa jotakin muuta? Ihminen ei halua kertoa heikkouksistaan, vaikka niitä on kaikilla ja kaikkialla. Mitä logiikkaa on yrittää aina vain toistaa, että meillä menee hyvin ja että asiamme ovat kunnossa. Eihän sitä kukaan lähtökohtaisesti epäilekään, mutta kuka omilla aivoillaan ajatteleva ihminen uskoo kaiken menevän suunnitellusti? Ei kukaan ja silti viestintä on mobilisoitu kaikki on erittäin hyvin –tyyliseen kerrontaan. Se, että kaikki on keskimäärin kunnossa, koostuu melkoisesta määrästä positiivisia ja negatiivisia asioita.

Olen kuullut sanottavan, että ellei viestinnässä mikään tunnu toimivan, kokeile totuutta. Hirtehinen lause paljastaa viestintäkulttuurimme perusongelman. Yritämme tuoda itsemme ylipositiivisessa valossa esille, jolloin viestiämme ei uskota. Eikö juuri kilpailutilanteessa kannattaisi höllätä ja tuoda elämänmakuista, realistista viestiä esiin? Esimerkiksi Nokia on analyytikkojen ja toimittajien mielestä tehnyt strategisia virheitä 2000-luvulla ja tästä aiheutui liikearvon jättiläismäinen romahdus, mutta onko yhtiö viestinyt tällaista julkisuuteen? Ei ainakaan toimivan johdon ja omistajien toimesta.

Kuka hyötyy silotellun totuuden kertomisesta? Se, jolla ei ole puhtaat jauhot pussissa. Esimerkiksi Steve Jobsin käyttäytymisestä alkoi kuulua juttuja vasta viime vuosina. Mikäli mediatiedoissa on perää, oli velhona pidetty Jobsin käyttäytyminen todella vastenmielistä. Eihän sellaista tietoa haluta vuotaa julkisuuteen, sillä sopimaton käytös heikentää julkikuvaa. Sama asia koskee kaikkia niitä, jotka esiintyvät julkisesti huomattavan paljon eri tavalla, kuin mitä ovat julkisuuden ulkopuolella normiarjessa. Eikö siis voisi ajatella, että hyvin moni työyhteisö vaikuttaisi uskottavammalta, kun sieltä kuuluisi myös säröääniä? Voisiko oikeasti olla niin, että aitous ja lievä rosoisuus viestintätoimien perustana tuottaakin juuri sitä, mitä siloteltu viestintä yrittää epätoivoisesti saavuttaa eli yleisön uskottavaa ja positiivista mielikuvaa työyhteisön toiminnasta?

Taas ovat mediassa esiintyneet sanomiset saaneet kirjoittajan suupielen virneeseen. Kun paljon sanotaan ja nopeasti, mahtuu mukaan sellaisia sanomisia ja kirjoituksia, joiden logiikkaa sopii epäillä.

Talouselämän lehdessä haastateltiin suomalaisen yrityksen edustajaa. Hän kertoi, että ”yritys lomauttaa lähes koko henkilöstönsä turvatakseen tulevan kasvun, joka täytyy hakea uusilta markkina-alueilta”. Sillä lailla. Jos kasvu täytyy hakea uusilta markkinoilta, ollaan vielä prosessin alkutaipaleella, sillä muutenhan ei oltaisi uusilla markkinoilla. Tällöin kasvun hakeminen on lähes  aloittamista vaille valmis. Kuinka tällaisessa tilanteessa kasvu voidaan turvata? Kasvua saadaan, jos onnistutaan uusilla markkinoilla, mutta ei kauppaa voida etukäteen turvata. Kauppaa saa jos saa. Olisiko ollut reilumpaa sanoa, että heikosti menee, mutta pyrimme jatkossa toki parempaan.

Suomi velkaantuu ja tämä on pysäytettävä. Asia on pysyväisluonteinen kuuma peruna ja aiheeseen törmää mediassa lähes joka viikko. Eräs sanoja kertoi maamme velkaantuvan sellaista vauhtia, että menetämme uskottavuuden muiden maiden silmissä. Loogista sinänsä, mutta Suomen velkaantuminen ei näytä erityisen pahalta muihin eurooppalaisiin maihin verrattuna, jotka ovat siis vieläkin velkaisempia kuin Suomi. Kuinka ihmeessä voimme menettää kasvomme sellaisten edessä, jotka ovat vieläkin huonompia? Velkaantumisen pysäyttämisessä kannattaisi käyttää relevantimpia argumentteja.

Media-ala jatkaa myllerryksessä. Mediajohtajat ovat huolissaan alan muutostarpeesta ja ovat sanoneet, että pelissä pärjäävät parhaiten ne, jotka ymmärtävät median kulutustottumusten muutokset. Oletteko tarkastelleet kaupallisten sähköisten medioiden tarjontaa? Nettisivut ovat huomiota herättävää ”lööppikamaa”, radiolähetyksissä on runsaasti toimittajien lätinää arjen yksityiskohdista ja tv-kanavat pursuavat vanhojen hittisarjojen ja –elokuvien uusintoja. Ovatko mediajohtajat huolissaan tarjontansa sisällön tasosta? Itse ajattelen, että kulutustottumuksien muutoksesta huolimatta median sisältö on kaiken lähtökohta.

Toimittaja sanoi yhteiskunnallisen kehityksen päämäärämme olevan se, että ihmiset tekevät enemmän töitä. Se on helposti järjestetty, mutta kuinkahan tämä järjestetään kannattavasti? Minusta keskeistä on, että teemme parempaa lopputulosta. Ainoastaan matalajalosteisessa tuottamisessa tekemisen määrän lisäämisen voidaan olettaa tuottavan hyötyä. Ja kun haetaan tehokkuutta, on sitä haettava jatkossakin. Lisätäänkö työn määrää taas jonkin ajan päästä? Jos tarjonta ei mene kaupaksi, ei saman asian tekemisen lisääminen taida auttaa, vaan se, että samassa ajassa saadaan enemmän aikaan tai pienemmillä kustannuksilla. Työn määrä tarkoittaa siis tosiasiassa työn hintaa. Muistutan taas, että hinta on vain yksi kilpailukeino. Toinen on laatu eikä meidän parane sitä unohtaa.

Eräs tunnettu henkilö, joka oli saavuttanut kunnioitettavan iän, kuoli hiljattain. Tämä noteerattiin mediassa, niin kuin tapana on. Tuttujen ja tunnettujen poismeno kiinnostaa meitä ihmisiä. Tämän kyseisen henkilön kuolemaa oli lehdessä kommentoitu toteamalla, että henkilö kuoli yllättäen hyväkuntoisena. Siinäpä meillä on sangen mielenkiintoinen ilmaus. Kuinka hyväkuntoinen ihminen voi kuolla? Olisiko kuitenkin niin, että ”pinnan alla” ollut huonokuntoisuus ei vain näkynyt maallikoille. Sinänsä se, että huomattavan iäkäs ihminen menehtyy, ei ehkä kuitenkaan ole varsinainen yllätys. En todellakaan halua väheksyä kenenkään surua, joka on kuolemantapauksissa aina läsnä, mutta ihmiset tapaavat kuolla vanhuuttaan ja tämä kai lienee luonnollista.

Markkinatalous on minulle sitä, että ihmisen oman edun tavoittelu saa tekemään jotain sellaista, josta joku toinen on valmis maksamaan ja näin toimien molemmat osapuolet hyötyvät. Markkinatalouden perusta on suhteellisen vapaassa toiminnassa, jossa kysyntä ja tarjonta hakevat tasapainon ja sitä kautta syntyy asioiden hoitumisen suhde. Aika reilu systeemi ainakin lähtökohdiltaan, sillä jos tarjonta ei kiinnosta, ei tarvitse ostaa tai voi yrittää tuottaa tarjontaa vastaavan tuotoksen itse.

Toimiakseen markkinatalous tarvitsee tietysti markkinat eli vaihtoehtoisia tarjoajia ja tietysti ostajia. Ilman toimivia markkinoita on uhkana monopolistinen tila, jolloin markkinoilla on huonoimmillaan vain yksi tarjoaja, jonka ei tarvitse välittää ostajien mielipiteistä. Eräs Suomessa ja USA:ssa vaikuttava suomalainen syväkurkku kertoi, että suomalaiset markkinat ovat hyvin stabiilit eli todellista markkinakilpailua on vähän verrattuna esimerkiksi USA:n, Etelä-Korean tai Ruotsinkin markkinoihin. Jos jenkeissä saa kenkää, alkaa uuden työpaikan etsintä jopa toisista osavaltioista eikä between jobs –tilannetta suuremmin ihmetellä. USA:ssa myös arvostetaan konkurssin tehnyttä yrittäjää, koska hän on uskaltanut yrittää ja on taatusti oppinut jotain hyödyllistä. Jos Suomessa saa kenkää, aletaan heti epäillä potkujen johtuneen työntekijän omasta kehnoudesta ja konkurssin tehnyt yrittäjä leimautuu häviäjäksi. Suomeen voidaan tuoda kovempien markkinatalousmaiden käytäntöjä, mutta kuinka tänne tuodaan dynaamiset markkinat? On hankalaa joustaa tai ottaa riskejä, jos epäonnistuttuaan menettää arvostuksensa. Suomessa markkinat eivät läheskään kaikilla toimialoilla toimi.

Ymmärrän niin, että markkinatalouden hienous on tuotetussa lisäarvossa, josta joku siis maksaa. Kuinka lisäarvo muodostuu? Jollakulla on oltava ideoita ja/ tai osaamista hyödyn tuottamisesta jollekulle toiselle taholle ja kykyä järjestää osaamisen tuottamiseen liittyvä rahoitus sekä itse tuottaminen. Lopuksi tuotos pitäisi myydä maksaville asiakkaille. Ideat ja osaaminen ovat mielestäni kovaa valuuttaa sivistysmaassa, mutta taloudellisesti hyödyttömiä ilman konkreettista toteutusta arkielämään. Jos joku on valmis ottamaan taloudellisen riskin hyödyn tuottamiseksi muille ja lopuksi itselleen, on tämä katsottava erityisen merkittäväksi asiaksi. Mutta muitakin keskeisiä tekijöitä on. On usein niin, että sen varsinaisen asiakkaan kokeman konkreettisen hyödyn tuottaa joku muu, kuin idean isä tai rahoitusriskin kantaja.

Kumpi on asiakkaan kannalta tärkeämpää, myyvän yrityksen rahoitus vai lopputuotoksen suunnittelu ja valmistus? Taitaa olla tämä jälkimmäinen. Korostan, että ilman taloudellisen riskin kantamista mitään ei valmistu ja että rahoitus- sekä yrittäjäriskin kantajan on saatava leijonan osa tuotoista. Mutta ilman asiakkaan rahoja ei rahoitusjärjestelyillekään ole perusteita, joten lisäarvon ytimen tuottamisella onkin keskeinen rooli markkinoilla. Onko se markkinataloutta, että raha-asiat menevät kaiken ohi? Ei se ainakaan markkinaloogisesti voi niin olla. Ennen opetettiin, että pääoma on yksi tuotannontekijä. Muistakaa, että sijoitushyöty perustuu todellisiin tai odotettuihin käsityksiin ihmisten tekemisistä ja niiden tuotoista.

Markkinataloudessa tulee mielestäni kunnioittaa asiakkaan lisäksi kaikkia niitä osapuolia, jotka lisäarvon tuottavat. Harva rahamies osaa ja ehtii itse tuottaa konkreettista asiakaslisäarvoa, siihen tarvitaan muita ihmisiä. Nyt maassamme käydään jatkuvasti keskustelua siten, että se ydinlisäarvontuottaja joutuu joustamaan, kun raha on saatava tuottamaan huonoista ajoista huolimatta mahdollisimman hyvin. Lisäksi talouselämän lehdissä on kirjoitettu vastikään, että johtajien bonukset joustavat vain vähän huonoina aikoina. Onko tämä toimivaa markkinataloutta? Näin toimienko pyritään yrityksen jatkokilpailukykyä parantamaan asiakkaiden silmissä? Täytyy muistaa, että hinta on vain yksi kilpailukeino.

Ihmisten tulisi uskaltaa yrittää nykyistä enemmän. Olemme pieni kansa, jonka pitäisi pystyä tuottamaan tarjontaansa jotain sellaista, mihin kiinalainen ei pysty. Tätä ei saavuteta, jos asiakkaiden kannalta keskeisimmän tuotoksen tekijät uhrataan lyhyen tähtäimen ahneudelle. Raha on pahuksen tärkeä tekijä, mutta rajansa kaikella. Muistatte varmaan, millaista loppua ahneudelle ennustettiin. Rahaa ei sentään voi syödä. Markkinatalous toimii silloin, kun se tuottaa hyötyä suurimmalle osalle toimijoista. Jos vain osa toimijoista hyötyy markkinoiden toiminnasta, ollaan idealismin puolella matkalla kohti harvainvaltaa. Sellainen ei markkinatalouden kannattajaa miellytä.

Suomalainen ei käsitykseni mukaan ole suuri yhteistyön tekijä. Jos lainaat naapurista työkalua muutamia kertoja, alkaa naapuri viimeisellä kerralla näyttää vaivautuneelta. Jos työkavereiden pitäisi työn ulkopuolella tehdä jotain yhdessä, on järjestely nykyisin vaivalloista. Jos työyhteisöjen välille muodostetaan yhteistyöjuttuja, tavataan niissä olla varovaisia ja varotaan visusti, ettei vain itse hävitä tekemisessä. Jos kuntien pitäisi yhdistyä tai muodostaa yhteistyöelimiä, osoittautuu homma todella hankalaksi.

Suomi ”yhdistyi” Ruotsin kanssa aikoinaan ja tämä yhteistyö toi sivistystä maahamme. Mutta toi se muutakin. Suomi ei tietenkään ollut tasavertainen yhteistyökumppani, vaan alusmaa, joka maksoi veroja, teki raskaita töitä ja kävi isäntämaan puolesta sotia. Seuraava isäntämaan, Venäjän, kanssa elo ei sekään ollut tasavertaista, vaikka autonomiasta virallisesti puhuttiinkin.

Kun nykyaikana pienempi kunta liittyy suurempaan, niin miten pienen kunnan elämä jatkossa sujuu? Olen kuullut voimakkaan puolueellisia arvioita, että suurempi ns. isäntäkunta ei välitä pienemmästä liittolaisestaan samalla tavalla, kuin aikoinaan oman kunnan väki. Tietoni ei riitä vahvistamaan asiaa, mutta uskon kyllä, että jotkut asiat ovat liitoskunnissa huonontuneet. Miksi muuten suomalaiset suhtautuvat epäillen EU:n liittovaltiokehitykseen?

Kuinka asiat hoituvat yritysten yhdistyessä esimerkiksi yrityskaupalla? Sama meininki sieltäkin löytyy. Ostava yritys ajaa omat arvonsa ja käytäntönsä ostettuun yritykseen ja pääosin uutta valtaa käyttää ostajatahon pomot. Ostetun yrityksen väkeä karsitaan, sillä synergiahyödyt ovat olleet yksi merkittävä peruste kaupalle. Kun jokin ulkomainen yritys on ostanut suomalaisen yrityksen, ei suomalaisten olot ole läheskään aina parantuneet, joskus jopa huonontuneet.

Tässä tämä yhteistyön peikko on. Suomalainen pelkää jo historiansa kautta muita tahoja, koska historia ei erityisen tasa-arvoiselta näytä. Kun nykyisin organisaatiot yhdistyvät, taitaa edelleen vallita tapa, että suurempi ottaa omansa ja pienempi saa viime kädessä tyytyä tähän. Tämä on tietyssä mielessä ymmärrettävää ja oikein, mutta jos suurempi esiintyy valloittajan elkein, joutuu pienempi hankalaan asemaan. Toinen osapuoli menettää identiteettinsä eikä koe mahdollisuuksiaan asianmukaisiksi. Jos näin on, onko ihme, että tee se itse –Suomi ei tahdo päästä yhteistyössä eteenpäin. Eihän kukaan itsellinen halua toisen huutolaispojaksi vapaaehtoisesti. Tämä on harmi, sillä resurssipula ajaa meitä vääjäämättä kohti yhteistyötä, jota ei siis Suomessa haluta tehdä. Ei yhteistyö ole sitä, että ensimmäinen vie ja toinen vikisee. Yhteistyössä asiat sovitaan yhdessä ja pakkokeinoja käytetään maltillisesti. Pakkokeinotkin muuttuvat ymmärrettäviksi, kunhan tekemisen perusteet selvitetään ja ihmiset motivoidaan muutokseen.

Yhdessä sopiminen lähtee mielestäni asenteesta. Tilannetta johtavan osapuolen on syytä ymmärtää, että johtamista voi tehdä monella tavalla ja joissain tilanteissa vahvemman kannattaa antaa tilaa heikommalle, jolloin tämä saa itse mahdollisuuden keksiä ratkaisuja. Ikivanha metodi, eikö vain? Jos heikompi osapuoli käyttäytyy itse sopimattomasti, voidaan johtamisen otetta tiukentaa tarpeen mukaan. On selvää, että yhteistyössä kaikkien osapuolten on välillä joustettava tavoitteistaan kokonaishyödyn vuoksi.

Olen ollut aistivinani, että suomalainen johtaja pelkää omaa asemaansa uusissa tilanteissa, jolloin johtaminen saattaa sortua vallan osoittamiseksi tai toisten oman onnensa nojaan jättämiseksi. Tällainen ei ole tarkoituksenmukaista johtamista, vaan auktoriteetin yksioikoista hakemista. Eihän itsevarman ihmisen tarvitse korostaa itseään muuten kuin perustellusti ja itsevarma uskaltaa tarvittaessa täräyttää rivit suoriksi. Itsevarman ihmisen henkinen toleranssi on suurempi kuin pelkurilla eikä itsevarma pelkää laittaa itseään pelin. Niinhän hyvän johtajan tuleekin tehdä. Meitä suomalaisia vaivaa lisäksi huono kritiikinsietokyky ja tämä koskee meitä kaikkia herrasta narriin.

Kustannuskehitys ohjaa meidät yhteistyöhön, joka ei pakolla synnytettynä ole tehokasta. Vastuuhenkilöiden johtamis- ja sosiaaliset taidot ovat maamme tehokkuuden kannalta paljon vartijana.

Kun teollistuminen alkoi toden teolla USA:ssa, kehitettiin siellä niin sanottu Taylorismi, jossa tehdastyö pilkottiin osiin. Tämä siksi, koska maan teollisuus tarvitsi nopeasti työvoimaa tehtaisiin ja sitä saatiin maalta, josta siirtyi osin lukutaidottomia ja täysin teollisiin töihin tottumattomia, kouluttamattomia ihmisiä tehdastyöhön. On selvää, että ummikoiden opettaminen työhön käy helpommin, kun työ on riittävän yksinkertaista. Tämän pohjalta vaihetyön menetelmiin ja sitä kautta tehokkuuteen voitiin kiinnittää huomiota, jolloin työn tuottavuus nousi ja tehtaan johto sekä omistajat, työntekijät ja yhteiskunta ottivat suuria harppauksia kohti elintason nousua. Se oli ehdottomasti kannattava menettely aikoinaan ja nykyisinkin Taylorismin pohjalle muodostettu toimintatapa toimii teollisuudessa. Teollisen työn siirtyminen ns. kolmansiin maihin on tästä hyvä esimerkki.

Teollistuminen veti länsimaat huikeaan kasvuun, joka on nyt taittunut. Perustuotanto kannattaa ns. kehittyvissä maissa, missä työn hinta on murto-osa länsimaihin verrattuna. Miksi? Siksi, että kehittyvissä maissa sovelletaan samaa metodia, kuin länsimaissa satakunta vuotta aiemmin. Esimerkiksi Kiinassa on ollut näihin päiviin asti tarjolla kouluttamatonta työvoimaa maaseudulta, jolle pienipalkkainen teollinen työpaikka on kaikesta huolimatta ollut tie parempaan.

Mikään tapa toimia ei menesty ikuisesti. Mielestäni on selvää, ettemme tule menestymään sellaisessa tuotannossa, jonka myymisessä hinta on määräävä tekijä. Esimerkiksi Liettuassa kerrottiin tänä kesänä maan keskipalkan olevan n. 400 euroa kuukaudessa ja Liettua on melkein naapurissa. Mitä kuukausiansiot ovatkaan Kauko-Idässä? Näen ja kuulen jatkuvasti, kuinka puhumme työtuntien määrän lisäämistarpeesta ja mahdollisesta palkan alentamisesta Suomessa. Näihin meillä on ilmeisesti mentävä, mutta mitäs sen jälkeen? Uskokaa, että jos laskemme tarjontamme hintaa, joudumme kohtaa laskemaan lisää, sillä kilpailijatkin laskevat hintojaan. Nythän argumenttina käytetään sitä, että kilpailijamaiden kustannusetu on kurottava kiinni eli siis seurataan kilpailijoiden hintakilpailukyvyn perässä. Sellaisessa pelissä saattaa jäädä kalliille länsimaalle Musta Pekka käteen.

Mediassa esiintyvät merkkihenkilöt kertovat jatkuvasti aikojen muuttuneen, mutta lääkkeet vaikuttavat pääsääntöisesti 1900-lukulaisilta. Moni vaikuttaa haluavan pysyä siinä vanhassa teollisessa kulttuurissa, vaikka kaikki tiedämme, ettei sitä enää entisessä merkityksessä ole eikä sanota takaisin tulevan. Osa vanhoista teollisista tukijaloistamme on menetetty emmekä mahda asialle mitään. Sitenkö tämä maa saadaan nousuun, että lähdemme kulkemaan takapakkia yrittämällä pysyä väkisin perustuotantoa ylläpitävänä maana?

Ihailemme itämaista ahkeruutta emmekä täysin syyttä. Olemme lisäksi jo vuosia keskustelleet siitä, jatkuuko suomalaisten yritysten siirtyminen esimerkiksi Viroon halvemman kustannustason vuoksi. Ahkeruus ja alhaiset kustannukset ovat juuri niitä teollistumisen alkuaikojen keinoja, joilla kehittyvä yhteiskunta menestyi alhaisen sivistystason vallitessa. Olemme kuitenkin eri tilanteessa kuin kehittyvät maat, joten lääkkeetkin tulisi olla erilaisia. On selvää, että työmarkkinoiden joustavuutta on lisättävä. On selvää, että lähiaikoina elintasomme laskee. On selvää, ettei vientiteollisuuttamme saa rasittaa yhdelläkään lisäkululla lähiaikoina. Mutta eikö siinäkin ole ajatusta, että pitkälle koulutetun ja melkoisiin muutoksiin historiassa pystyneen pienen kansan kilpailukyky täytyy muodostaa eri asioista, kuin halpatuotantomaiden?

Kannatan sitä, että nuoret menevät matalapalkkatyöhön aluksi, jos muuta ei ole tarjolla. Kannatan nollakorotuksia tai maltillista palkkojen laskua aloilla, jotka ovat vaikeuksissa. Parempi 10 % pienempi palkka, kuin ei palkkaa ollenkaan. Mutta minua pöyristyttää ajatus, että lähdemme kulkemaan yhteiskuntana vapaaehtoisesti taaksepäin. Ihminen on perusluonteeltaan ahne ja ajaa viime kädessä omaa etuaan. Ihminen kyllä motivoituu muutokseen, kun se tehdään oikein ja hänelle kannattavaksi. Lukutaidottomia ihmisiä johdetaan eri tavalla kuin akateemisesti koulutettuja. Koulutettu väki ei saa tasoaan vastaavaa suoritetta aikaan, jos heitä johdetaan pelkästään Taylorismilla. Koulutetun väen on toimittava toisin.

Työelämämme on jäykkä kukkeimman teollisen ajan jäljiltä. Voimme aivan hyvin luoda joustavamman ja tehokkaamman sivistysyhteiskunnan, jos sitä haluamme. Pientähän tämä lama on ainaisiin sotiin ja puutteeseen verrattuna. Vielä vuonna 1972 oli 48 % maamme kotitalouksista ilman juoksevaa vettä, joten on tässä muutokseen pystytty ennenkin.

Sanotaan, että fiksussa ihmisryhmässä kaikkien aivot on otettava käyttöön. Tämä ja haluttu joustavuus voidaan saavuttaa taitavalla johtamisella. Taitava johtaminen vaatii sosiaalisia taitoja ja henkistä kypsyyttä. Näitä asioita ei taida löytyä halpamaista, joissa yhteiskunnat ovat melkoista hässäkkää. Lopetetaan vanhojen aikojen etujärjestömylvintä ja muutetaan johtamisen kautta itse maamme työelämää. Maa on saatava korvien välistä lähtevälle kasvu-uralle, muuten vuosikymmenten saavutukset rapistuvat.

Professori Pauli Juuti on hiljattain sanonut, että suomalaiset pärjäävät hyvinä aikoina talouskurin ja perus managementin ansiosta, mutta muutos ei suomalaiselta suju. Ei ihan huonosti sanottu. Muutos vaatii rohkeutta irrottautua vanhasta ja kykyä luoda sekä tehdä uutta. Hyvissä suhdanteissa voidaan keskittyä mekaanisempaan tekemiseen ja sen hiomiseen, jolloin joustoa ja henkisiä ominaisuuksia tarvitaan vähemmän.

Moni suomalainen ihminen on kasvatettu mekaanisen tekemisen maailmaan. Siinä keskeistä on tekeminen, ei niinkään lopputulos. Metodi toimii hyvinä aikoina, kun tekemisen lopputuloksille on kysyntää, mutta kysynnän vähentyessä ollaan vaikeuksissa. Miksi? Siksi, kun se henkisempi tekeminen ei tarpeeksi laajalti kiinnosta, joten uutta ei saada aikaan. Teot toki ratkaisevat, mutta tekeminen ilman ajatusta johtaa tuhoon.

Yhteiskunnassamme näkyy mielestäni runsaasti asioita, jotka aiheutuvat mekanistisesta maailmankuvasta. Siksi monet ongelmat ja ratkaisut nähdään niin ikään mekaanisina. Viinakeskustelu tapaa hyppiä Suomessa laidasta toiseen. Vanhasen hallituskaudella miedon alkoholin hintoja laskettiin, koska haluttiin estää lähinnä Virosta tuleva viinaralli ja ottaa alkoholin ostosta saatavat veroeurot oman maan hyödyksi. Ei kauaa mennyt, kun jo julkisuudessa korostettiin verokevennysten aiheuttamia juomisongelmia ja vaadittiin alkoholin verotuksen kiristämistä. Aivan hiljattain maamme mediassa on näkynyt keskustelua siitä, että keskioluen myynti tulisi siirtää Alkoon. Taustalla on siis jälleen mekaaninen ratkaisu, joutavan saannin rajoittaminen.

Oletteko tulleet miettineeksi, miksi lähes kaikkialla läntisessä Euroopassa alkoholijuomat myydään ruokakaupasta ilman sen kummempaa mekkalointia? Voisiko syynä olla se, että useimmissa maissa lapsille opetetaan aikuisten esimerkeillä ja puheilla, kuinka viina on viisasten juoma eikä sitä sovi nauttia liikaa? Tällöin tulevaisuuden aikuiset oppivat pääsääntöisesti itse kontrolloimaan alkoholin käyttöään ja juomat voidaan myydä ruokakaupasta. Suomessa menettely ei toimi, koska monet vanhemmat painavat töitä hammasta purren, jolloin vapaalla täytyy saada kunnon känni. Ja sosiaalisissa tapaamisissa täytyy naukata, kun muut ihmiset pelottavat ja tunnelma on selvin päin niin nihkeä. Tästä lapset oppivat ryyppäämistä eivätkä siis opi asiallista alkoholin käyttöä. Alkoholin haittoja pienennettäessä jää jäljelle koirakoulusta lainattu mekaaninen malli eli alkoholin saannin rajoittaminen. Kas kun ei ole ehdotettu läskien ihmisten ruoan saannin rajoittamista.

Mutta eihän mekaanisuus tähän jää. Koulumaailmamme näyttää edelleen luottavan lasten ja nuorten kohdalla mekaaniseen malliin. Jo alakoulun viimeisellä luokalla on yllättävän paljon kokeita, joiden määrä nousee yläasteella. Olen poikani koetuloksista nähnyt, kuinka esimerkiksi matematiikan kokeessa tehdään laskutehtäviä, joiden lopputulokset merkataan uudelleen erillisiin vastauskohtiin. Täysin oikein laskettu tehtävä ei riitä, jos vahingossa kopioit jo kertaalleen oikein laskemasi vastuksen virheellisesti mainittuun vastauspaikkaan. Jos ei tämä ole mekanistista, niin mikä sitten? Oppilaamme menestyvät PISA-tutkimuksissa mekaanisen harjoittelun vuoksi, mutta jatko-opinnoissa putoamme keskikastiin. Onko tuossa lasten ja nuorten mekaanisessa testaamisessa järkeä, jos koulutusputken lopussa tilanne on kuitenkin nykyisenlainen? Oppimaan oppimisen kun sanotaan olevan se keskeinen oppi koulussa.

Jo edellä siteerasin Pauli Juutia, jonka mukaan teemme perussuoritteet työelämässä hyvin, mutta kehittyminen takkuaa. Työelämän kehitys korostaa usein tehokkaampaa tekemistä, jossa toki järjenkäytöllä on merkittävä rooli, mutta tehokkuutta nostetaan vanhassa tekemisessä, jolloin touhutaan tuttujen, vanhojen asioiden parissa. Muutos ja uusiutuminen jäävät näpertelyksi.

Jos katsomme urheilumenestystämme, olemme menestyneet voimaa ja kestävyyttä vaativissa lajeissa, kuten paini, heittolajit ja kestävyysjuoksu. Joukkuelajeissa menestyksemme ei ole ollut samaa luokkaa jääkiekkoa lukuunottamatta. Jumalaton puurtaminen onnistuu, mutta monimutkaisemmissa, taitoa ja tilanteiden lukutaitoa vaativissa lajeissa emme ole menestyneet. On sanottu, että esimerkiksi jääkiekon loppuotteluissa pelaajamme alkavat pelkäämään virheitä, jolloin pelaajat alisuoriutuvat ja lopulta häviävät.

Tasokkaan tekemisen tulokset lähtevät korvien välistä. Meidän kannattaisi kiinnittää jatkossa huomiota henkisiin asioihin, sillä nykytie on loppuun kuljettu. Emme pärjää mekaniikassa ihmisten miljardimassoille, vaan meidän on oltava nokkelampia. Toistojen tekemisellä ja kurinpidolla on puolensa, mutta todellinen hyöty on uusien, fiksujen ajatusten ja itsekurin takana. Älkää kuvitelko, että keskikaljan vieminen takaisin Alkoon ratkaisee ryyppyongelmamme. Syyhyn puuttuminen on aina seurauksiin puuttumista tehokkaampaa.

Muistan lukeneeni tutkimukseen pohjaavan artikkelin jokin aika sitten, jossa kerrottiin ihmisen aivojen toimivan kokolailla normaalisti 65-ikävuoteen saakka. Tämän jälkeen aivotoiminnot alkavat ilmeisesti muuttua siten, että aivojen toiminnassa voidaan havaita jonkinlaista ikääntymisen mukanaan tuomaa heikentymistä. Jos näin on, voi ihminen tehdä työhistoriansa keskimäärin ilman suurtakaan huolta aivojen vanhentumisen aiheuttamista ongelmista.

Työterveyden professori Clas-Håkan Nygård kommentoi ym. Saksassa tehtyä tutkimusta todeten, että ”on siis virhepäätelmä, että ihminen muuttuu ikääntymisen vuoksi rasitteeksi”. Tutkimuksen mukaan tuottavuus on huipussaan viisikymppisillä, ja 60-vuotiaatkin tuottavat nelikymppisten tasoon.

Ole itse viisikymppisenä kokenut, että kokemus on koko ajan parantanut kyvykkyyttäni, sillä työtehtäviin liittyvistä asioista kiteytyy oleellinen esiin paremmin, kuin nuorempana. Maallikkotasoinen ihmistuntemus kasvaa iän myötä eikä itselläkään ole nuoruuden esittämisen tarvetta ainakaan samalla tavalla. Nämä tekijät parantavat ihmisen henkistä kyvykkyyttä ja joustoa. Ne ovat juuri sellaisia ominaisuuksia, joita tarvitaan vastuukantoon liittyvissä tehtävissä. Ei ole vaikea uskoa em. tutkimustuloksia, sillä ihmisen suorituskyky ns. henkisissä tehtävissä vaatii pitkän ajan kehittyäkseen täyteen kukkaansa eli itsensä ja oman paikkansa hakeminen kestää yllättävän kauan ihmispolon elinkaaressa. Yleistäisin niin, että noin nelikymppinen alkaa omata riittävät eväät esimerkiksi vaativaan esimiestyöhön. 30-35 –vuotiaista usein näkyy epävarmuuden peittely mm. yli-itsevarmuutena ja tarpeettomana päällepäsmäröintinä.

Työllä lienee aina tarkoitus eli palkkatyön tulosta ei tehdä itselle, vaan jollekulle toiselle. Olipa työ mikä tahansa, ei työtä tehdä tekemisen ilosta, vaan työllä yritetään saada jotakin aikaan. Opettaja yrittää saada oppilaan oppimaan, lääkäri potilaan terveeksi, johtaja alaisensa tekemään hyviä suorituksia ja kirvesmies hyvän kodin taloa rakentavalle perheelle. Se, että työtä tehdäänkin jonkun toisen eteen, vaatii käsitykseni mukaan kypsyyttä. Nuori ajattelee helposti olevansa tekemisensä osaaja ja asiantuntija ja sillä valtuutuksella nuori helposti korottaa itsensä ”asiakkaan” yläpuolelle. Tarkoitustaan palveleva ja onnistunut suoritus vaatii aina toisten mielipiteiden huomioimista ja kunnioittamista. Ja monessa yksittäisessä tilanteessa kannattaa joustaa (=antaa periksi), jotta kokonaisuus etenee tarkoituksen mukaisella tavalla. Tällaiseen vanhemmat työntekijät pystyvät keskimäärin nuorempiaan paremmin. Poikkeukset toki vahvistavat sääntöjä.

Nuorten oman auktoriteetin hakeminen jäykistää tekemistä eikä kokonaiskuvaa välttämättä nähdä. Kuten sanottua, on nuorilla taipumusta vanhempia useammin sortua näytönantoon, jolloin uhkana on syyllistyä turhaan ylpeyteen.

Mutta on kokeneemmilla työntekijöilläkin haittapuolensa, enkä tarkoita nyt fyysisen kyvykkyyden heikkenemistä. Senioreilla esiintyy mielestäni silloin tällöin mielipiteiden luutumista. Ollaan siis nähty elämää mukamas niin paljon, että asiat tiedetään. Arvomaailma on muotoutunut aikoina, jotka ovat kaukana nykymeiningistä. Tämän johdosta senioreilla saattaa esiintyä haluttomuutta mielipiteiden muuttamiseen eli seniorit saattavat sortua vanhoihin kaavoihinsa. Ja elämän kolhut kyynistävät useita, vaan ei toki kaikkia.  Johtuneeko em. asioista, että muutoskyky on senioreilla selvästi nuorempiaan huonompi, vaikka kokeneella luulisi olevan varaa joustaa. On aika tuskaisaa yrittää keskustella ihmisen kanssa, joka ei keskustele, vaan jumittaa omiin, menneisyydestä kumpuaviin näkemyksiinsä. Lisäksi monella seniorilla on motivaatio-ongelmia, ei enää jakseta innostua vanhasta eikä uuden opetteluun haluta enää ryhtyä. Tämä on ymmärrettävää, mutta silti harmillista.

Iän myötä hankitaan kokemuksen tuomaa hiljaista tietoa, jota ei opi kuin tekemällä. Tällä tarkoitetaan niitä kovin monia pienempiä ja isompia asioita, joita kohtaa työssä joka tapauksessa. Uskon näin maallikkona, että moni seniori omaa erinomaisen henkisen suoriutumiskyvyn, mikäli motivaatiopuoli ja tietysti fyysinen terveys antavat myöden.

Suomessa ei liene koskaan pidetty itsekehujista. Meillä ilmeisesti ajatellaan, että sellaisen joka oikeasti tekee, ei tarvitse kerrata tekemisiään, vaan tekeminen ja tulokset puhuvat puolestaan. Jotenkin näin minäkin olen tottunut ajattelemaan. Törmäsin jokin aika sitten tilanteeseen, jossa puhuttiin itsekehumisesta ja itsekehujasta. Tilanne oli tietysti perinteinen, jossa itseään kehuva sai puhujan pahat päällensä eli itsekehujaa pidettiin perinteiseen tyyliin itsekeskeisenä tomppelina.

Meitä suomalaisia ehkä pidetään vaatimattomina, mutta olemmeko sitä oikeasti? Ahkeruus on kauan ollut arvostettua maassamme. Tämä ehkä siksikin, ettei maassamme ole pärjännyt ilman kovaa työtä. Pakosta on tehty hyve, niin kuin usein tapana on. Ahkeruus mitataan tekemisellä ja aikaansaannoksilla eli ahkeruus on suorittamista. Ja suorittaminen on mielestäni vahvaa sukua kilpailemiselle.

Me suomalaisetkin haluamme kenties ajatella olevamme vaatimattomia. Epäilen kuitenkin, että olemme vain olevinamme vaatimattomia, sillä ahkerina ihmisinä arvostamme suorittamista eli siis saavutuksia. Näin ollen näennäisvaatimattomuuden takaa paljastuu kilpailullisuus, mikä johtaa kiistatta hierarkkisuuteen, sillä kilpailutulokset jos mitkä laittavat ihmiset arvojärjestykseen. Ja kun itsekehuja astuu framille aloittaen itsensä kehumisen, laukaisee tämä kilpailullisissa ihmisissä pelkoreaktion eli moni kuulija kokee huonommuutta itsekehujan edessä. Kuulija ehkäpä haluaisi hänenkin saavutuksistaan puhuttavan, mutta kun ei kehtaa ottaa saavutuksiaan esille. Tämän seurauksena itsekehujan kuulijat luovat pitkiä katseita toisilleen ja yrittävät kehon kielellä viestiä paheksuntaansa itsekehujalle. Ja viimeistään itsekehujan poistuttua kuuloetäisyydeltä alkaa yleensä itsekehujan mollaaminen.

Jos ihminen on tasapainoinen ja tyytyväinen elämäänsä, ei jonkun höperön itsekehut pitäisi liikuttaa juurikaan. Jos joku haluaa paukuttaa henkseleitään ja ottaa melkoisen riskin leimautumisesta itsekeskeiseksi tolloksi, niin siitä vaan. Kyllä maailmaan puhetta mahtuu eikä kukaan ota itseään kehuvaa muutenkaan täydestä. Mutta aiemmin epäilemästäni syystä tämä ei käy, kun se pahuksen kehu luo epäilyksen tunteen omasta huonommuudesta ja sitä on vaikea sietää. Ettei siis olisi niin, että se oma heikkouden tunne tekee itsekehujan sietämisestä hankalaa? Hierarkkinen suorittajaihminen ei halua hetkeksikään tunnetta siitä, että joku kiipeäisi hänen yläpuolelleen. Näin asia taas kääntyy ihmisen omaan korvien väliin, joka onkin pahuksen tärkeä paikka. Sinne sietäisi ihmisten ajatusten aiempaa useammin kulkevan.

Eräs tietojärjestelmätoimittaja kertoili jokin aika sitten, kuinka tärkeää on, että kauppa hyödyntää tietojärjestelmää työnsä tukena.  Järjestelmätoimittaja puhui tietenkin oma lehmä ojassa, mikä on sinänsä sallittua, mutta ei ehkä täysin luotettavaa. Henkilö kertoi, että kilpailu kaupassa on kovaa ja että asiakas siirtyy helposti ”naapurikauppaan”, ellei saa hakemaansa palvelua. Kaupalla ei ole kuulemma varaa menettää asiakkaita ja niinpä tietojärjestelmien käyttö on suositeltavaa.

En sinänsä moiti kirjoittajaa siitä, että hän kuvaa tilannetta edukseen, sillä niinhän me kaikki teemme. Kävi kuitenkin niin, että sangen lyhyeen kirjoitukseen oli lipsahtanut mielestäni liian monta epätotuutta. Ensiksi olen ymmärtänyt niin, että alle puolet tietojärjestelmätoimituksista onnistuu. Juuri niin, asiasta kirjoitetaan ajoittain talouselämän lehdissä. Jos järjestelmät toimisivat käytännössä myyntipuheiden tasolla, niin ei mitään ongelmaa, mutta kun eivät toimi. On todella vaativaa saada järjestelmä sellaiseen iskuun, että järjestelmä tukee aidosti työn tekemistä.

Toiseksi Suomessa ei kilpailu ole kovinkaan kovaa kansainvälisesti mitattuna. Olemme vieläkin eräänlainen lintukoto, jossa aito taistelu asiakkaista ja heidän kunnollisesta palvelemisestaan toteutuu vain yksittäisissä tapauksissa. Markkinamme ovat melko säyseät esimerkiksi USA:n, Kaukoidän tai Venäjänkin markkinoihin verrattuna. Haluamme aina vain hokea samaa vanhaa liturgiaa, kun leppoinen asenteemme ei muuhun innosta.

Kolmanneksi se naapurikauppaan meno ei näin ollen tuo muutosta tilanteeseen, koska meillä ei ole kunnolla toimivia markkinoita. Jos olet esimerkiksi rautakaupassa, ruokakaupassa tai vaikkapa urheilutarvikeliikkeessä, törmäät keskimäärin ihan samanlaiseen palveluun kaikkialla. Yksittäiset ihmiset yksittäisissä tilanteissa voivat toki antaa huippupalvelua, mutta yleisesti liikkeet ovat kuin toistensa klooneja. Ei ole ollenkaan varmaa, että kaupan vaihto tuottaa parempaa palvelua.

Tietojärjestelmätoimittajan kirjoitus osoittaa, kuinka vanhanaikaisella asenteella toimiva henkilö argumentoi ikivanhoilla teeseillä, kun hän ei itse tajua tai halua myöntää asioiden oikeaa laitaa. Tällainen tyhjien puhuminen on suomalaisessa kaupankäynnissä suhteellisen yleistä. Toistamme samoja juttuja aina vaan, kun ei muuta viitsitä. Sanon taas, että tehomme ei löydy pelkistä teknisistä ratkaisuista, vaan tarvitsemme ihmisten korvienväliä hommaan mukaan. Seuratkaa hyvät ihmiset maailmanmenoa ja kehittäkää tarjontaanne sekä myyntityötänne ajan mukana. Nyt taitaa olla sellainen karsintakierros markkinoilla käynnissä, ettemme ole aikoihin nähneet. Kilpailukyvyn on nyt kehityttävä, muuten maamme toimintalogiikka romahtaa.  Ja muistakaa, että asiakas maksaa kaikkien palkan.

Presidentti Sauli Niinistö järjesti kesäkuussa Kultarannassa tilaisuuden, jossa monet vaikuttajat saivat tilaisuuden esittää näkemyksiään siitä, mitä Suomessa tulisi jatkossa tehdä. Keskustan puheenjohtaja Sipilä katsoi, että tarvitsemme muutosta ja maamme on johtamisen kriisissä, kun emme ole pystyneet kehittymään maailman muutoksen edellyttämällä tavalla. Björn Wahlroos kertoi näkemyksenään, että Eurooppa on menettänyt kyvyn menestyä. Niin tai näin, lienee kuitenkin kiistatonta, etteivät taloudelliset näkymät tällä hetkellä ole erityisen hyvät.

On ymmärrettävää, että menestyksen jatkuessa muuttuminen on vaikeaa. Ihminen tuudittautuu ajatukseen, josko menestyminen vanhoilla lääkkeillä sittenkin jatkuisi. Kasvua odottavat kaikki eikä numeroiden olleessa kunnossa haluta riskeerata tyyliä, jolla menestytään. Tästä johtuen on ymmärrettävää, että menestyneet tahot haluavat maksimoida nykykonseptilla toimimisen tuotot, vaikka tiedettäisiin muutoksen olevan tulossa. Mutta muutoksen tultua alkaa eri peli. Silloin joudutaan rakenteisiin yltävään muuttumiseen, koska vanha ei kaikin osin enää kelpaa eikä uuttakaan ole vielä tarjota, sillä hetki sitten satsattiin entisiin eväisiin.

On sanottu, että olemme hyvien, tasaisten aikojen menestyjiä, sillä osaamme talouskurin ja perus managementin, mutta muutos ja joustavuus eivät meiltä käy. Tämä näkyy mielestäni nykyisinkin hyvin. Olen jo aiemmin tällä kanavalla valitellut, kuinka suomalaisten yritysten väki ei ota muutosta tosissaan. Näen omassa työssäni sen, että kehityksen johtamiselle ei resursseja tahdo löytyä. Johtajilla on näpit liian monessa sopassa ja arkitoimitukset ohjaavat tekijöiden huomion perustyöhön. Puheissa halutaan kyllä, mutta käytännössä asia priorisoituu niin, että muutos jää taustalle.

Talouselämämme ongelma on pitkälti teollisuuden tuotantorakenteessa eli teollisuuden tuotanto ei enää mene kaupaksi maailmalla. Esimerkkeinä tästä ovat sanomalehtipaperi ja elektroniikka. Tarvetta ei enää ole tai muualla tuotetaan huomattavasti halvemmalla. Lisäriesana on yleinen taloudellinen matalasuhdanne. Menetetty teollisuustyö ei sellaisenaan enää maahamme palaa ja tilalle on keksittävä uutta, kaupaksi menevää tekemistä. Kaiken lisäksi julkisen sektorin työpaikat ovat lisääntyneet maassamme. Tuottava perusta on supistunut ja samalla kuluttava osa on lisääntynyt. Tämän vuoksi esimerkiksi verotustamme on kiristetty emmekä ole valtiona pystyneet säästämään kuluissa, joita on taidettu siirtää kunnille. Jokainen ymmärtää, ettei näin voi jatkua, mutta epäilen silti suurimman osan suhtautuvan asiaa siten, että ”muutosta tarvitaan, mutta itse en halua eduistani tinkiä”.

Mikä sellainen markkinatalous on, jossa menestyksen tuottaa valtio? Menestys lähtee yrityksistä ja nyt osalla yrityksistä on haaste kilpailukykyyn liittyen. Ratkaisu ei mielestäni voi löytyä valtiosta, vaikka valtion rooli on silti merkittävä. Valtio päättää mm. kulurakenteestaan ja verotuksesta sekä mahdollisesta julkisten hankkeiden rakentamisesta. Yritysten kilpailukyky on ensisijaisesti yritysten asia ja jos kilpailukykyä on parannettava, tarvitaan tilanteessa erittäin vaativaa muutosjohtamista. Työn hintaakin joutunemme osin laskemaan, mutta tämä tie johtaa helposti siihen, ettei taaskaan muututa, vaan kilpailukykyä yritetään tekohengittää laskemalla tarjonnan hintaa. Taloustilanteemme paranee, kun saamme markkinakelpoista tarjontaa nykyistä enemmän aikaiseksi. Tämä lähtee johtamisesta. Maamme ei muutu, ennen kuin vastuujohtajamme muuttavat johtamistaan. On naivia kuvitella, että vain valtiojohdon johtaminen on kriisissä. Yhtä lailla osassa yrityksiä mennään vanhoilla lämpimillä.

Pk-yritysjohtomme on opetettu siihen, että kehitystyöhön saa yleensä yritystukea. Se on hyvä asia, mikäli muutoksessa ollaan tosissaan, mutta usein tilanne on, ettei muutokseen lähdetä pelkästään omilla rahoilla. Silloinhan muutoksen tarvetta ei koeta kriittiseksi. Tässä on todellinen sylttytehdas. Ellei yritysten johto koe merkittävää muutostarvetta, ei muutosta tapahdu. Eiväthän työntekijät voi muutosta aloittaa, muutos on omistajien ja johdon aloitettava. Kyse on jälleen kerran asenteesta ja ajankäytöstä. Ihmisen muuttuminen vaatii johtamista, vain harva pystyy yksin muuttamaan itseään.