Suuremmilla yrityksillä ja muilla työyhteisöillä tapaa nykyisin olla viestintävastaava eli henkilö, jonka substanssiosaamisena on viestintä. Ymmärrän asian niin, että infoähkyisessä maailmassa yhteisö ei saa viestiänsä kunnolla läpi, ellei viestintää tehdä ammattimaisesti. Usein tämä tarkoittanee sitä, että työyhteisön asioista kerrotaan vain tiettyjen ihmisten toimesta julkisuuteen. Olen pitänyt tällaista menettelyä normaalina ja viisaana. Sitä se varmaan onkin, mutta toisaalta takaraivossani on välähdellyt ajatus siitä, että tässä kontrolloidussa viestintätouhussa on myös jotakin pielessä.
Työyhteisöillä lienee tarve kontrolloida julkisuuteen päästettyä viestiä. Korjatkaa, mikäli olen väärässä, mutta epäilen tämän tarkoittavan sitä, että yhteisö haluaa kertoa itsestään positiivisia asioita. Eihän siinä mitään ihmeellistä ole, näinhän me ihmiset tapaamme toimia. Mutta positiivisen vastakohta on negatiivinen, jota yritettäneen tässä asiayhteydessä viestintäammattilaisten toimesta välttää. Jos näin on, saattaa viestintä syyllistyä suoranaiseen puolueellisuuteen kertoessaan työyhteisöstä yleisölle.
Kuinka me ihmiset toimimme niin sanotusti siviilissä? Eikös vain jotakuinkin samalla tavalla. Ihmisen normaaliin perhe- ja työelämään kuuluu ylä- ja alamäkiä, mutta yleisin henkilökohtainen viestintätyyli on käsitykseni mukaan sellainen, jossa positiiviset asiat kerrotaan ilman ongelmaa, mutta ne negatiiviset asiat pyritään jättämään taustalle. Onpa tässä kilpailullisessa maailmassa saanut todeta joidenkin negatiivisten viestien, kuten esimerkiksi potkujen saamisen, muuttuvan suoranaiseksi valheeksi paremman mielikuvan tuottamiseksi. Tällainen on inhimillisesti ymmärrettävää, mutta tuskin täysin luotettavaa.
Ihmisen elämä nahkoineen ja karvoineen sisältää runsaasti onnistumisia ja virheitä. Normi-ihminen tekee mikromokia jatkuvasti ja joskus tekevälle voi sattua suoranaisia munauksiakin. Kaikesta tästä huolimatta asiat on saatu keskimäärin hoidettua. Miksi ihmeessä yritämme sitten viestinnällä kertoa jotakin muuta? Ihminen ei halua kertoa heikkouksistaan, vaikka niitä on kaikilla ja kaikkialla. Mitä logiikkaa on yrittää aina vain toistaa, että meillä menee hyvin ja että asiamme ovat kunnossa. Eihän sitä kukaan lähtökohtaisesti epäilekään, mutta kuka omilla aivoillaan ajatteleva ihminen uskoo kaiken menevän suunnitellusti? Ei kukaan ja silti viestintä on mobilisoitu kaikki on erittäin hyvin –tyyliseen kerrontaan. Se, että kaikki on keskimäärin kunnossa, koostuu melkoisesta määrästä positiivisia ja negatiivisia asioita.
Olen kuullut sanottavan, että ellei viestinnässä mikään tunnu toimivan, kokeile totuutta. Hirtehinen lause paljastaa viestintäkulttuurimme perusongelman. Yritämme tuoda itsemme ylipositiivisessa valossa esille, jolloin viestiämme ei uskota. Eikö juuri kilpailutilanteessa kannattaisi höllätä ja tuoda elämänmakuista, realistista viestiä esiin? Esimerkiksi Nokia on analyytikkojen ja toimittajien mielestä tehnyt strategisia virheitä 2000-luvulla ja tästä aiheutui liikearvon jättiläismäinen romahdus, mutta onko yhtiö viestinyt tällaista julkisuuteen? Ei ainakaan toimivan johdon ja omistajien toimesta.
Kuka hyötyy silotellun totuuden kertomisesta? Se, jolla ei ole puhtaat jauhot pussissa. Esimerkiksi Steve Jobsin käyttäytymisestä alkoi kuulua juttuja vasta viime vuosina. Mikäli mediatiedoissa on perää, oli velhona pidetty Jobsin käyttäytyminen todella vastenmielistä. Eihän sellaista tietoa haluta vuotaa julkisuuteen, sillä sopimaton käytös heikentää julkikuvaa. Sama asia koskee kaikkia niitä, jotka esiintyvät julkisesti huomattavan paljon eri tavalla, kuin mitä ovat julkisuuden ulkopuolella normiarjessa. Eikö siis voisi ajatella, että hyvin moni työyhteisö vaikuttaisi uskottavammalta, kun sieltä kuuluisi myös säröääniä? Voisiko oikeasti olla niin, että aitous ja lievä rosoisuus viestintätoimien perustana tuottaakin juuri sitä, mitä siloteltu viestintä yrittää epätoivoisesti saavuttaa eli yleisön uskottavaa ja positiivista mielikuvaa työyhteisön toiminnasta?
