Suomessa ei liene koskaan pidetty itsekehujista. Meillä ilmeisesti ajatellaan, että sellaisen joka oikeasti tekee, ei tarvitse kerrata tekemisiään, vaan tekeminen ja tulokset puhuvat puolestaan. Jotenkin näin minäkin olen tottunut ajattelemaan. Törmäsin jokin aika sitten tilanteeseen, jossa puhuttiin itsekehumisesta ja itsekehujasta. Tilanne oli tietysti perinteinen, jossa itseään kehuva sai puhujan pahat päällensä eli itsekehujaa pidettiin perinteiseen tyyliin itsekeskeisenä tomppelina.
Meitä suomalaisia ehkä pidetään vaatimattomina, mutta olemmeko sitä oikeasti? Ahkeruus on kauan ollut arvostettua maassamme. Tämä ehkä siksikin, ettei maassamme ole pärjännyt ilman kovaa työtä. Pakosta on tehty hyve, niin kuin usein tapana on. Ahkeruus mitataan tekemisellä ja aikaansaannoksilla eli ahkeruus on suorittamista. Ja suorittaminen on mielestäni vahvaa sukua kilpailemiselle.
Me suomalaisetkin haluamme kenties ajatella olevamme vaatimattomia. Epäilen kuitenkin, että olemme vain olevinamme vaatimattomia, sillä ahkerina ihmisinä arvostamme suorittamista eli siis saavutuksia. Näin ollen näennäisvaatimattomuuden takaa paljastuu kilpailullisuus, mikä johtaa kiistatta hierarkkisuuteen, sillä kilpailutulokset jos mitkä laittavat ihmiset arvojärjestykseen. Ja kun itsekehuja astuu framille aloittaen itsensä kehumisen, laukaisee tämä kilpailullisissa ihmisissä pelkoreaktion eli moni kuulija kokee huonommuutta itsekehujan edessä. Kuulija ehkäpä haluaisi hänenkin saavutuksistaan puhuttavan, mutta kun ei kehtaa ottaa saavutuksiaan esille. Tämän seurauksena itsekehujan kuulijat luovat pitkiä katseita toisilleen ja yrittävät kehon kielellä viestiä paheksuntaansa itsekehujalle. Ja viimeistään itsekehujan poistuttua kuuloetäisyydeltä alkaa yleensä itsekehujan mollaaminen.
Jos ihminen on tasapainoinen ja tyytyväinen elämäänsä, ei jonkun höperön itsekehut pitäisi liikuttaa juurikaan. Jos joku haluaa paukuttaa henkseleitään ja ottaa melkoisen riskin leimautumisesta itsekeskeiseksi tolloksi, niin siitä vaan. Kyllä maailmaan puhetta mahtuu eikä kukaan ota itseään kehuvaa muutenkaan täydestä. Mutta aiemmin epäilemästäni syystä tämä ei käy, kun se pahuksen kehu luo epäilyksen tunteen omasta huonommuudesta ja sitä on vaikea sietää. Ettei siis olisi niin, että se oma heikkouden tunne tekee itsekehujan sietämisestä hankalaa? Hierarkkinen suorittajaihminen ei halua hetkeksikään tunnetta siitä, että joku kiipeäisi hänen yläpuolelleen. Näin asia taas kääntyy ihmisen omaan korvien väliin, joka onkin pahuksen tärkeä paikka. Sinne sietäisi ihmisten ajatusten aiempaa useammin kulkevan.
