Kirjoittaminen on taitolaji, jonka osaamista ei ole kaikilla. Itselläni sitä on varsin rajatusti, mutta huomaan, etten ole ainoa. Meitä on näköjään muitakin ja sekös silloin tällöin naurattaa.

Yritysjohtaja kirjoitti taannoin lehdessä osallistuen seutukunnan elinkeinopolitiikkaan sanoen, että ”elinkeinoyhtiö on joutunut sijaiskärsijäksi paikallisessa politikoinnissa, kun kuntapäättäjät eivät osaa käydä avointa keskustelua seutukunnan kehittämisestä.” Tämä sinänsä lienee täysin oikea havainto, mutta juttu jatkuu hetken päästä toteamuksella, että ”on erinomainen asia, että keskustelua käydään toimintastrategian uusimisesta, mutta keskustelun sävy vain on käynyt hyvin ikäväksi ja vahingoittaa seutukuntaa”. Siis aiemmin kirjoittaja perää kuntapäättäjiltä kykyä käydä avointa keskustelua, mutta tuomitsee heti perään käydyn keskustelun. Eikö avoin keskustelu ole juuri sellaista, jossa kaikki näkökulmat sallitaan? Olisikohan sanojalla syytä miettiä suhtautumistaan avoimeen keskusteluun?

Ravintola-alan edusmiehen kommentointi alkoholin verotukseen liittyen vaikuttaa minusta aiheelta, jossa argumentit kiertävät kehää. Alkoholiveron nostaminen on johtanut tilanteeseen, jossa ravintola-alkoholi on kallista, jolloin ihmiset eivät enää juo ravintolassa entiseen malliin. Näinhän tässä on käynyt. Ala on huolissaan siitä, että Virosta tuotu viina päätyy mm. alaikäisille ”laittomiin ravintoloihin” ja muuhun yksityisempään kuluttamiseen, jossa käyttäjät ja varsinkin nuoret käyttävät alkoholia vastuuttomasti. Alkoholin saatavuuden rajoittaminenkaan ei kuulemma toimi, koska ongelmana on se naapurimaan tuonti. Alan asiantuntijat kertovat, että esimerkiksi saatavuuden rajoittaminen vähentää kokonaiskulusta, kuten alkoholin hintojen nousukin. Kaikkea alkoholia ei siis tuoda korvaukseksi Virosta, vaan verotuksen kiristyessä kokonaiskulutus laskee. Perustelu ei käy ravintola-alalle, joka väittää ongelman vain siirtyvän toisaalle. Onkohan ravintola-ala oikeasti kiinnostunut suomalaisesta alkoholinkäytöstä vai vain oman alansa menestyksestä? Puolestapuhujilla taitaa olla kaikissa asioissa taipumus vedota muuhun, kuin omaan etuun ja siitähän taitaa tässäkin olla kysymys.

Opettajien edustaja kertoi julkisuudessa kantansa siitä, että Suomessa opettajien koulutus on erittäin korkeatasoinen ja että pitämällä opettajan ammatti haluttuna taataan korkeatasoinen peruskouluopetus. Hetken päästä hän kertoi myös, että PISA-tutkimuksiin nojaten maassamme on uudistettava opettajankoulutusta. Ei tässä sitten mitään ristiriitaa vai? Opettajien koulutus lienee kansainvälistesti hyvä, mutta opetus tapahtuu pääsääntöisesti samalla kaavalla, kuin aina ennenkin. Kuinka tällaista, sinänsä hyvinkin vanhakantaista toimintaa viitsitään kehua kerrasta toiseen. Olisikohan opettajienkin aika tarttua toimeen ja oikeasti päivittää opetusta? Opettajat kertovat jo julkisuudessa itse, kuinka koulumaailma elää liian kaukana ympäröivästä yhteiskunnasta.

Kirjoittaminen on taitolaji, jonka osaamista ei ole kaikilla. Itselläni sitä on varsin rajatusti, mutta huomaan, etten ole ainoa. Meitä on näköjään muitakin ja sekös silloin tällöin naurattaa.

Yritysjohtaja kirjoitti taannoin lehdessä osallistuen seutukunnan elinkeinopolitiikkaan sanoen, että ”elinkeinoyhtiö on joutunut sijaiskärsijäksi paikallisessa politikoinnissa, kun kuntapäättäjät eivät osaa käydä avointa keskustelua seutukunnan kehittämisestä.” Tämä sinänsä lienee täysin oikea havainto, mutta juttu jatkuu hetken päästä toteamuksella, että ”on erinomainen asia, että keskustelua käydään toimintastrategian uusimisesta, mutta keskustelun sävy vain on käynyt hyvin ikäväksi ja vahingoittaa seutukuntaa”. Siis aiemmin kirjoittaja perää kuntapäättäjiltä kykyä käydä avointa keskustelua, mutta tuomitsee heti perään käydyn keskustelun. Eikö avoin keskustelu ole juuri sellaista, jossa kaikki näkökulmat sallitaan? Olisikohan sanojalla syytä miettiä suhtautumistaan avoimeen keskusteluun?

Ravintola-alan edusmiehen kommentointi alkoholin verotukseen liittyen vaikuttaa minusta aiheelta, jossa argumentit kiertävät kehää. Alkoholiveron nostaminen on johtanut tilanteeseen, jossa ravintola-alkoholi on kallista, jolloin ihmiset eivät enää juo ravintolassa entiseen malliin. Näinhän tässä on käynyt. Ala on huolissaan siitä, että Virosta tuotu viina päätyy mm. alaikäisille ”laittomiin ravintoloihin” ja muuhun yksityisempään kuluttamiseen, jossa käyttäjät ja varsinkin nuoret käyttävät alkoholia vastuuttomasti. Alkoholin saatavuuden rajoittaminenkaan ei kuulemma toimi, koska ongelmana on se naapurimaan tuonti. Alan asiantuntijat kertovat, että esimerkiksi saatavuuden rajoittaminen vähentää kokonaiskulusta, kuten alkoholin hintojen nousukin. Kaikkea alkoholia ei siis tuoda korvaukseksi Virosta, vaan verotuksen kiristyessä kokonaiskulutus laskee. Perustelu ei käy ravintola-alalle, joka väittää ongelman vain siirtyvän toisaalle. Onkohan ravintola-ala oikeasti kiinnostunut suomalaisesta alkoholinkäytöstä vai vain oman alansa menestyksestä? Puolestapuhujilla taitaa olla kaikissa asioissa taipumus vedota muuhun, kuin omaan etuun ja siitähän taitaa tässäkin olla kysymys.

Opettajien edustaja kertoi julkisuudessa kantansa siitä, että Suomessa opettajien koulutus on erittäin korkeatasoinen ja että pitämällä opettajan ammatti haluttuna taataan korkeatasoinen peruskouluopetus. Hetken päästä hän kertoi myös, että PISA-tutkimuksiin nojaten maassamme on uudistettava opettajankoulutusta. Ei tässä sitten mitään ristiriitaa vai? Opettajien koulutus lienee kansainvälistesti hyvä, mutta opetus tapahtuu pääsääntöisesti samalla kaavalla, kuin aina ennenkin. Kuinka tällaista, sinänsä hyvinkin vanhakantaista toimintaa viitsitään kehua kerrasta toiseen. Olisikohan opettajienkin aika tarttua toimeen ja oikeasti päivittää opetusta? Opettajat kertovat jo julkisuudessa itse, kuinka koulumaailma elää liian kaukana ympäröivästä yhteiskunnasta.

Ajoittain tulee mietittyä omassa urpoudessaan maailman menoa. Tavallisena tossunkuluttajana ei omaa kykyä kovin suuriin viisauksiin, mutta toisaalta ei tässä korkealta putoa, jos hieman haahuilee omissa ajatuksissaan.

Kilpailu lienee elimellinen osa evoluutiota eli siis varsin luonnollinen asia. Kilpailu jalostaa ja saa eliöistä enemmän irti, mikä on tietysti hyvä asia. Mutta on kilpailemisessa varjopuolensakin. Jos kilpailu olisi pelkästään hyvä asia, niin mihin ihmeeseen tarvitsisimme pelisääntöjä? Pelisäännötön kilpailu kai johtaa ns. viidakon lakiin, jossa kaikki keinot ovat sallittuja matkalla omaan voittoon. Jostain syystä ihmiset ovat kuitenkin luoneet lakeja ja muita sääntöjä kilpailun kohtuullistamiseksi. Lausunenko väärin, jos ajattelen tämän sopivan älyllisille olennoille, kuten meille ihmisille. Säännöt eivät suosi toisten ylenpalttista kaltoin kohtelua, vaan on osattava kilpailla niin, ettei tuota toisille kohtuutonta haittaa. Ilman pelisääntöjä saattaisi olla houkutus kepulikonstien käyttöön, joista esimerkkeinä diktatuurien kilpailijoiden tuhoaminen ja dopingaineet urheilussa. Ihmisellä näyttää olevan taipumus myös yrittää välttää kilpailua omaa etuaan ajatellen ja siksi kai kartelleja muodostetaan.

Kilpailu näkyy työelämässä, koska kilpailu on osa elämää. Ihmisten kilpailullisuus vaihtelee ihmisluonteen pohjalta eli toiset ovat kilpailullisempia kuin toiset. Epäilen, että kilpailulliset ihmiset hakeutuvat sellaisiin ammattikuntiin, jotka suosivat kilpailullisuutta. Tällaisia ammatteja löytyy esimerkiksi kaupalliselta alalta ja sotilasammateista. Kaupallisten ihmisten, joihin itse lukeudun, rooli työelämässä liittyy ensisijaisesti yritysten tehokkuuden ja kannattavuuden lisäämiseen. On markkinoitava ja myytävä, huolehdittava raha-asioista ja henkilöstön kehittämisessäkin tapaa usein kaupallisen koulutuksen saaneita ihmisiä. Nämä kaikki toimet ovat siis sitä varten, että yritysorganisaatio toimisi paremmin, mitään muuta arvoa kaupallisilla tehtävillä ei liene.

Tehokkuuden ja kannattavuuden lisäämiseen sopii henkilö, joka on tavoitteellinen ja kunnianhimoinen. Tällaiset ihmiset tapaavat kuitenkin olla suorituskeskeisiä ja koska kilpaileminen on heille kuin toinen luonto, ottavat kaupallisen taustan omaavat henkilöt helposti näkyvän roolin siellä missä vaikuttavat. Hienotunteisuus ja taustalta vaikuttaminen ei läheskään aina kuulu kilpailullisten ihmisten tapoihin, vaan he tarjoavat ajatuksiaan ja toimintatapojaan mielellään muille. Kilpailullisille ihmisille on luontevaa pyrkiä uralla eteenpäin ja monesti taitaa olla niin, että aiemmat näytöt edesauttavat hierarkiassa ylöspäin, vaikka näytöt silloin ovatkin eri tehtävistä. Kilpailussa katsotaan menestyneiksi vain muutamalle kärkisijalle yltänyt toimija. Kilpailutilanteessa ihmisen on annettava näyttöä jatkuvasti, jolloin toisten huomioiminen jää liian vähäiseen osaan. Olen ollut huomaavinani, että me kaupalliset ihmiset tapaamme kritisoida muita asioissa, joihin itsekin syyllistymme. Toisen ihmisen äänekäs ja näkyvä rooli sekä eroavat näkemykset kirvoittavat helposti arvostelua kollegoiden piirissä. Kritiikin perusta onkin kilpailussa, jossa itsekin halutaan menestyä eli siis olla toisia parempi ja siksi yritetään jopa mustamaalata muita toimijoita. Tällöin kilpailullisuuden tehokkuus alkaa kärsiä.

Ihminen on menestynyt evoluutiossa yhteistyökykynsä ja älynsä ansioista. Jatkuva kollegoita vastaan kilpaileminen ei ole kokonaisuudelle eduksi. Kilpailullinen ihminen tarvitsee pelisääntöjä ja mentoria tai esimiestä, joka kykenee heijastamaan tekemisiä tekijälleen. Miten muuten ihminen oppii tajuamaan kilpailun mielekästä roolia työkäytöksessään? Älyn valjastaminen toiminnaksi edellyttää ihmisenä kasvamista eli omien arvojen ja tekemisten kriittistä tarkastelua. Omien tekemisten mietintä kasvattaa kritiikinsietoa ja edesauttaa realistista suhtautumista omaan itseen. Ilman tätä kilpailullinen ihminen saattaa kilpailla siellä, missä tulisi ottaa iisisti. Tämä näkyy esimerkiksi ”paskantärkeytenä”, joka on lähinnä omasta kypsymättömyydestä johtuvaa epävarmuutta. Ylimitoitettu kilpailullisuus näkyy yleisesti mm. kyvyttömyytenä yhteistyöhön.

Kilpailullisuuden valjastaminen tehokkuudeksi vaatii eritasoisissa töissä erilaista kypsyyttä. Raskaissa fyysisissä töissä alkukantainen äijämeininki lienee hyödyksi, mutta henkisen vaatimustason noustessa alkukantainen toiminta ei enää riitä. Minun silmiin osuu kovin usein tilanteita, joissa mitellään aivan liian alkukantaisesti siitä, kuka saa päättää toimintatavoista. Tätä sietäisi miettiä, sillä ihminen voi huonoimmillaan kilpailla itsensä hengiltä, eikä se ole kenenkään etu.

Otsikon kysymykseen törmää vuosittain, kun jokaisessa kunnassa valitaan vuoden yrittäjä ja heitä tavataan haastatella paikallisiin medioihin. Tämä on oikein, sillä yhteiskuntamme elää yritystoiminnasta saaduilla rahoilla, vaikka muuallakin tehdään oikeaa ja erittäin tärkeää työtä. Yrittäjiä toki haastatellaan muissakin yhteydessä, kun yritystoimintaa tehdään tunnetuksi yleisölle.

Suomessa itsensä kehuminen aiheuttaa inhoa kuulijoissa. Haluamme olla hyviä, mutta emme oikein osaa suhtautua rakentavasti toisten menestykseen, joten lieneekö tämän vuoksi maahamme syntynyt näennäisvaatimattomuuden kulttuuri. Teeskentelemme olevamme vaatimattomia, vaikka totuus on toinen. Olen ymmärtänyt niin, että henkiseen valistuneisuuteen kuuluu itsensä tunteminen, jonka osia omien vahvuuksien ja heikkouksien nimeämiskyky on. On viisautta tuntea vahvuutensa. Jos näin on, ei kai omien vahvuuksien asiallinen kertominen ole kerskumista.

Menestystä saanet yritysjohtajat tapaavat antaa julkisissa yhteyksissä kunniaa henkilökunnalle ja osa myös asiakkaille. Tämä on inhimillisesti ymmärrettävää ja oikein, mutta ei vastaa kysymykseen yritystoiminnan menestymisen perusteista. Yritystoiminnan perusteet eivät ole rakettitiedettä. Näin usein ilmaistaan jotain, joka on tavallisen arkista eikä vaadi älyttömästi älykkyyttä. Yritystoiminnan menestyminen perustuu sille tosiasialle, että maksavia asiakkaita on osattu viehättää siinä määrin, jotta asiakassuhteita on syntynyt. Koko pahuksen yritystoiminta elää maksavien asiakkaiden rahoista, mitä nyt joissain tapauksissa sijoitustuotoista, jotka nekin perustuvat asiakkailta saatuihin tai odotettuihin tuottoihin. Kun puhutaan yritystoiminnassa menestymisestä, puhutaan keinoista, joilla asiakkaita on viehätetty. Uskon, että moneen menestystarinaan on vaikuttanut myös hyvä onni, mutta niinhän se on elämässä muuallakin.

Koska emme ihmisinä ole luontevimmillamme puhumassa henkilökohtaisista vahvuuksistamme, emme välttämättä tule miettineeksi yritystoiminnassakaan sen todellisia valtteja. Hyvä henkilöstö on merkittävä asia, mutta kilpailutekijä vasta silloin, kun asiakas haluaa asiakkuutta juuri kyseisen henkilöstön kanssa. Ellei halua, niin kuin useimmiten asia on, on henkilöstö resurssi muiden resurssien joukossa.   Henkilöstö on aina tärkeä resurssi, mutta ei itsessään kilpailutekijä, joksi lasketaan taas henkilöstön aikaansaannokset. Sama koskee asiakkuuksia, eiväthän asiakkaat ole yritysten asiakkaana siksi, että saisivat olla jonkun asiakkaana, vaan hyötytarkoituksessa.  Menestyskeinona ei voi olla itse menestys, joka on lopputulema.

Asiakkaan viehättäminen voi olla herkkäluonteista puuhaa. Pitäisi kuunnella asiakasta ja ymmärtää hänen tarpeitaan. Toisaalta on myös niin, että moni asiakas on kiinnostuneempi tekemisensä tuloksista, kuin tekemisensä kehittämisestä. Tästä johtuen asiakkaat eivät aina tule miettineeksi uusia mahdollisuuksia, jolloin tämän miettiminen jää muille. Asiakasta palvelevan yrityksen onkin aika ajoin hyvä kehittää ja ehdottaa uusia juttuja, joiden täytyy hyödyttää asiakasta siinä määrin, että asiakkaan kannattaa sijoittaa tuotokseen rahaa. Tähän saakka on menestytty näin, mutta huomisesta ei kukaan tiedä. Tuntosarvien tulisi olla ulkona ja mietintämyssy päässä tämän tästä. Menestymisen eväät voivat oikeassa elämässä perustua jopa yhden ihmisen osaamiseen, mutta kaikissa tapauksissa menestystä tekee koko yrityksen väki.

Monia menestyneitä yrittäjiä haastateltaessa käy ilmi, että varsinkin nuorena aloittaneet ovat tehneet sen silkasta halusta ja intohimosta. Asioita ei ole nuorena osattukaan miettiä yritysjohdollisesta näkökulmasta, vaan on usein vain ryhdytty toimeen. Perustarjonta on ollut siinä määrin markkinakelpoista, että asiakaskunta on laajentunut ja sitä kautta tekeminen on lisääntynyt. Tähän on tarvittu lisää työntekijöitä avuksi ja niin yritystoiminta on alkanut kasvaa.

Kun mikä tahansa toiminta laajenee, tarvitaan toiminnan tueksi terve byrokratia. Sillä luodaan käytäntöjä arkisten, usein toistuvien asioiden hoitamisesta. On aika tuskaista etsiä joka kerta samoja työvälineitä eri paikoista tai miettiä palveluajan päätyttyä, että kukahan huolehtii laskutuksesta ja palkanmaksusta. Tällöin myös havaitaan, että kun enemmän tehdään, myös virheiden määrä kasvaa. On viisasta alkaa pohtia sitä, kuinka tekemistä kannattaisi koordinoida ja kuinka tässä voitaisiin esimerkiksi käyttää tietojärjestelmää apuna. Niin ikään kun tekijöiden määrä lisääntyy, lisääntyy myös ihmisten erilainen tapa toimia. Yhdelle työntekijälle laatu on tärkeää, toiselle taas se, että saa tehdä omalla tavallaan. Lopputuloksen tasalaatuisuuden avuksi tuodaan laatuajattelua ja tekemistä standardoidaan hyvässä tarkoituksessa. Näin minäkin tekisin.

Yritystoiminnan laajentuessa aletaan pian olla kynnyksellä, jossa rahoitus ja käyttöpääoma vaativat erilaista huolenpitoa, kun yritystoiminnan alussa. Sidosryhmistä alkaa kuulua kyselyjä, että oletteko miettineet toimintanne perusteita ja johtamista tarpeeksi. Konsultit tarjoavat palvelujaan ja yrityksen toiminnan piirissä vaikuttavat ammattilaiset alkavat ehdotella asianmukaisen hallitustoiminnan aloittamista. Hallitukseen houkutellaan johtamisessa näyttöjä antaneita henkilöitä, jotta heiltä saataisiin viisaita neuvoja yritystoiminnan pyörittämiseen.

Näin asia etenee ja toiminta ammattimaistuu. Mutta mitä yllä kuvatun, vain yhden mahdollisen kehityskaaren päässä on? Siinä on sitä kaivattua tervettä byrokratiaa, josta suurin osa, ellei peräti kaikki tähtää johonkin muuhun, kuin varsinaisen markkinakilpailukyvyn ylläpitoon. Operatiivisen johtamisen apuvälineet tähtäävät toiminnan tehokkuuden kasvattamiseen, tietojärjestelmät oikeastaan samaan asiaan, laatujärjestelmä toiminnan laadun ja tasalaadun parantamiseen ja hallitustyöskentely yrityksen omistajien edun kehittämiseen, mutta tähtäävätkö näistä mitkään aidosti yrityksen kilpailukyvyn kehittämiseen? Mahdollisesti kyllä, mutta usein ei.

Yritystoiminnan ammattimaistaminen vaikuttaa siltä, että pk-yrityksiin aletaan ajaa isojen firmojen toimintatapoja, jotka jäykistävät tekemistä melkoisesti. Korostan, että em. asioista osa on tarpeen ja hyödyksi, mutta isoilla firmoilla on erikseen resursseja myös strategiatyöhön ja markkinatilanteiden analysointiin, joita pienillä yrityksillä ei ole. Tämän johdosta uhkaa hyvää tarkoittava ammattimaistaminen jäykistää yritystoimintaa ilman varsinaisen perustarkoituksen kehitystä.

On sanottu, että osakeyhtiön hallitus vastaa strategiasta. Enpä ole tästä viisaudesta aivan varma. Olen nähnyt hallituksia, jotka eivät yksinkertaisesti kykene laatimaan liiketoimintastrategiaa. Omistajastrategian laadinta sen sijaan sujuu useimmilta hallituksilta. Olen nähnyt tasokkaita hallituksia, joiden jäsenten toimialaosaaminen ei ole ollut toimivan johdon luokkaa, eikä silloinkaan hallitus kykenee linjaamaan liiketoimintaa ilman johdon läsnäoloa. Jos näin on, hallituksen täytyy neuvoa johtoa muissa kuin strategisissa asioissa, mikä usein on tarpeen sekin. Mutta jos hallitus ei tunne markkinoita kunnolla, ei se myöskään osaa neuvoa markkinakilpailukyvyn kehittämisessä ja niin lähtee sekin keskustelu muihin asioihin.

Kasvavat pienet yritykset tarvitsevat toiminnan ja johtamisen ammattimaistamista. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että pk-yrityksen ammattimaistaminen ei ole sama asia, kuin suuren. Terveestä byrokratiasta saadaan helposti sairas byrokratia, jos yrityksen perustehtävää ja sen toteuttamista ei pidetä kaiken tekemisen ytimenä.

Kun kohtaat tummaihoisen tai aasialaisen ihmisen kadulla, niin kohtaatko hänet tasavertaisena ihmisenä vai epäiletkö sittenkin erilaisuudessa olevan jotain negatiivista? Kuinka suhtaudut toiselta puolelta Suomea kotoisin olevaan kantasuomalaiseen ja hänen hieman erilaisiin tapoihin ja puheenparteen? Millainen on suhtautumisesi kritiikkiin, joka esitetään asiallisesti tekemisestäsi tai sanomisestasi? Yleistäen sanoisin, että me suomalaiset emme ole kovin hyviä erilaisuuden sietämisessä. Taidamme noin yleisellä tasolla epäillä kaukaa tulleita epäluotettaviksi, vierastamme muiden kantasuomalaisten heimojen tapoja ja kulttuuria, vaikka he ovat muutaman sadan kilometrin päästä kotoisin emmekä varsinkaan osaa suhtautua kritiikkiin järkevästi.

Oletteko koskaan olleet tilanteessa, jossa teitä ei ole otettu asianmukaisesti huomioon ja olette tunteneet itsenne ulkopuoliseksi? Väitän, ettei porukan ulkopuoliseksi jääminen tunnu kivalta. Ihminen on laumaeläin ja lauman ulkopuolelle sulkeminen on lauman jäsenelle äärimmäinen rangaistus. Ilman laumaa on monen vaikea elää ja se onnistuukin käsitykseni mukaan vain vahvimmilta. Mutta lauman ulkopuolelle sulkemista tarjotaan Suomessa lääkkeeksi melko nopeasti, kun poikkeat alueen yleisistä käsityksistä tai toimintatavoista. Jari Tervo sanoi taannoin suomalaisten olevan umpirasisteja ja eikä hän provosoinnissaan ole täysin väärässä.

Ihmisyhteisöihin syntyy aina arvot ja käytänteet, joita tekemisessä noudatetaan. Onko yhteisö silloin vahva ja dynaaminen, jos se pelkää arvojensa ja toimintatapojensa kritisointia? Tuskin, ennemminkin kritiikin torjuminen tavataan liittää totalitaarisiin maihin, joissa kritiikkiä ei sallita, koska tekemisen perusteena on puhdas valtapeli. Minulla on ollut onni kulkea kohtuullisen hyvin koulutettujen ihmisten parissa. Kohtaamani ihmiset ovat olleet pääosin hyvinkin fiksuja, jotka kykenevät muodostamaan omia, perusteltuja mielipiteitä. Olenkin joskus kummastellut, että nämä samat ihmiset vaipuvat laumassa jonkinlaiseen kollegiaaliseen metamorfoosiin, jonka seurauksena taantuvat eivätkä uskalla enää olla julkisessa tilanteessa omana itsenä. Tämä ilmenee siten, että julkisesti esitetään erilaisia näkemyksiä, kuin mitä pienessä porukassa uskaltaudutaan sanomaan. Pelkäämme selvästi esittää julkisesti oikeita kantojamme, mikäli ne poikkeavat muiden mielipiteistä. Tämä on kuitenkin hassua, sillä ihmiset ovat erilaisia eivätkä kaikki taatusti ole homogeenisessä porukassakaan samaa mieltä. Tämän vuoksi kai esimerkiksi tutkimusaineisto kerätään anonyyminä eli ihmiset saavat ottaa kantaa ilman henkilökohtaista leimautumista.

Olemme ihmisinä fiksuja, mutta kuitenkin jotenkin juntteja. Käsitykseni mukaan ainakin osa omaamastamme fiksuudesta jää hyödyntämättä, koska emme osaa elää ja käyttäytyä laumana dynaamisesti. Yhtenäiskulttuurista on ollut hyötyä, mutta vanhojen aikojen riesana on jonkinasteinen yksiarvoisuus, jossa mielipiteet ja arvot saatiin kotoa sekä mielipiteenjohtajilta. Vanhempi polvi kavahtaa kyseenalaistavaa keskustelua ja tämä heijastelee nykyisissä keski-ikäisissä sangen voimakkaasti.

Oletteko miettineet tai lukeneet heistä, jotka ovat luoneet menestyvää (yritys)toimintaa ja saaneet tästä runsaasti varallisuutta itselleen? Mitä tällaisen menestyksen taustalta usein löytyy? Sitä, että henkilöt ovat eläneet omalle unelmalle ja luoneet jotain vastoin yleistä tapaa toimia. Vastavirtaan kulkijat ovat erottuneet muista, koska ovat pitäneet sitkeästi kiinni omasta ajatusmaailmastaan ja tuottaneet asiakkaille muuta, kuin alan perustoimijat. Vastavirtaan kulkijat ovat kohdanneet vastusta ja epäilyä, mutta kohonneet menestyksen jälkeen sankarin rooliin. Tässä se kummallisuus on, että ensin eri tavalla ajattelija on eräänlainen urpo, jota ei arvosteta tai jopa hyljeksitään ja sitten sankari, jonka kaikki haluaa. Molemmat suhtautumistavat ovat hieman vinksahtaneita, sillä erilaisten ajatusten sietäminen voisi tuottaa meille huomattavasti nykyistä enemmän uusia mahdollisuuksia. Eikä yhden ihmisen sankaritarinan kopioiminen tai ihmisen maagiseksi yli-ihmiseksi nostaminen ole viisasta. Mutta näin me ihmiset toimimme.

Keskusteluun voi asennoitua usealla tavalla. Yksi tapa on se, että lähtee väittelemään ja voittamaan. Toinen on se, että hakee asioita, joista voidaan olla samaa mieltä. Kolmas taas se, että haetaan yhteistä ymmärrystä ja ollaan ikään kuin samalla puolella pöytää. Erimielisyys ei aina tarkoita kilpailutilannetta, jossa toisen on hävittävä. Sivistys on tiedon lisäksi viisautta, jossa alkukantainen kilpailu ei saa liian suurta roolia elämässä. Elämme kilpailullisessa maailmassa, mutta emme menesty enää maanraivaajan asenteella.

Sillä, millä keinoilla kilpailemme, on väliä. Koulutettu suomalainen ei mielestäni aina näe, että juuri hänen tulisi antaa tilaa toisille ajatuksille. Eihän ihminen oikeasti sivisty, ellei hän kokemuksen ja tiedon karttuessa kykene muuttamaan käsityksiään. Tähänhän koko kouluttautuminen perustuu. Muutetaan suhtautumisestamme niin, että vähennämme alkukantaista hierarkiapainia ja kurkotetaan tasolle, jolle kuulumme. Sallitaan uudet ideat ja erilainen ajattelu, sillä sitä kautta saamme tarvitsemiamme uusia juttuja ja sitoutumista. Johto ja omistajat päättävät lopulta asioista, kuten tähänkin saakka.

Mikä on osakeyhtiömuotoisessa toiminnassa tärkein yksittäinen työtehtävä? Riippuu ehkä yhtiöstä, mutta äänestän silti toimitusjohtajan tehtävää. Osakeyhtiössä suurinta valtaa käyttää yhtiökokous, jossa yhtiön omistajat kokoontuvat. Vapaassa maassa omistaja saa päättää omistuksestaan, joten päätösvalta kuuluu omistajille. Omistajia voi olla runsaasti ja vieläpä kovin eri ammattialoilta, joten on kätevää valita omistajien joukosta muutamien henkilöiden muodostama elin, jonka tehtäväksi omistajien halun toteuttamisen asetetaan. Tätä elintä kutsutaan yhtiön hallitukseksi. Hallitus käyttää yhtiökokousten välillä suurinta omistajavaltaa yhtiössä.

On hyvinkin mahdollista, että omistajilla on varallisuutta, mutta ei aikaa tai taitoa johtaa omistamaansa yhtiötä. Tällöin on viisasta palkata yhtiön johtajaksi henkilö, joka pystyy hoitamaan yhtiön johtamisen omistajien puolesta. Tällaista henkilöä kutsutaan toimitusjohtajaksi, joka on itse asiassa osakeyhtiölain mukaan omistajien valitsema toimielin, vaikka siis elävä ihminen onkin. Koska omistajat ovat sijoittaneet varojaan omistamaansa yhtiöön, on usein niin, että sijoitetulle varallisuudelle halutaan vastinetta eli tuottoa. Toimitusjohtajan harteille jää yhtiön toiminnan johtaminen siten, että tuottoa saadaan.

Yrityksen tuotot saadaan pääosin maksavilta asiakkailta, joiden palveleminen kannattavasti on kaiken ydin. Toimari on siis haastavassa tehtävässä, sillä hänen täytyy saada sekä asiakkaat että omistajat tyytyväiseksi. Toimarin tehtävänä on lähinnä johtaa yhtiötä, kukaan ei palkkaa kallispalkkaista ihmistä perustyöhön. Oletusarvo siis on, että toimitusjohtaja vaikuttaa johtamisellaan yhtiön kaikkien muiden työntekijöiden toimintaan. Jotta tämä toteutuisi käytännössä, tarvitaan toimarille johtamisen apukäsiä, jotka toimari usein itse valitsee ja muodostaa näin valitsemistaan suorista alaisistaan johtoryhmän. Johtoryhmän nimikin viittaa siihen, että heidän oletetaan johtavan, ei niinkään tekevän.

Maailma on sangen kilpailullinen ja ennustan, että kilpailullisuus vain lisääntyy lähivuosina. Kilpailu on suorittamista tuloksia ja hyviä sijoituksia tavoitellen, jolloin tekemiselle voidaan asettaa tavoitteet. Kovin monessa yritystoiminnan tekemisessä on tavoitteet. Miksi? Siksi, että tekijät tietävät mihin pyrkiä. Olen kuullut aikoinaan yritysgurun sanovan, että menestys on tavoitteiden saavuttamista.

Mitä johtaminen on? Sitä, että ihmiset saadaan tekemään tarkoituksenmukaisia töitä. Tämä vaatii johtamisen sisältösuunnittelua eli niin sanottua asiajohtamista. On syytä muistaa, että vain ihmisiä voidaan johtaa ja johtajat ovat siis palkattuja nimenomaan johtamistyötä varten. Millaisia tavoitteita johtajille ja johtamiselle tulisi asettaa? Tietysti sellaisia, jotka mittaavat sitä, kuinka hyvin johtajat ovat saaneet ihmiset tekemään tarkoituksenmukaisia töitä. Mittareiden täytyy tukea johtamistyön tekemistä ja onnistumista. On houkuttelevaa ja ymmärrettävää asettaa johtajille yrityksen tulokseen ja arvoon liittyviä tavoitteita, mutta ongelma niissä on se, että tulos ja arvo ovat yritystoiminnan lopputuloksia eikä niitä voi johtaa. Johtaminen on tekemisen johtamista ja siihen myös tavoitteet on asetettava. Eihän urheilussakaan johdeta maailmanmestaruutta, vaan tekemistä, jolla mestaruuteen pyritään.

Tässä asian ongelma piilee. Tavallisille työtehtäville asetetaan tekemistä ohjaavia tavoitteita, mutta johtamiselle ei. Johtamisen mittarit ovat lopputuloksia, mikä johtaa käytännössä siihen, ettei varsinaista johtamista mitata kunnolla. Ajatelkaa nyt. Tärkeimpiä yksittäisiä työtehtäviä, joista vielä maksetaan eniten, ei mitata asiaankuuluvasti. Koska me suomalaiset tapaamme kovasti kiihkoilla tuottavuuden kasvun perään, niin olisikohan aika alkaa mitata johtamistakin? Johtaminen on taitolaji, jossa määrällä ei voida korvata laatua. Kannatan siis johtamisen laatumittareiden painottamista, mutta eihän määrää voida täysin ohittaa. Saa olla aikamoinen fakiiri johtajana, jos vain silloin tällöin johtamistyötä tekemällä saavuttaa ihmisten ohjauksen kliimaksin.

Johtamisen loogisuus, työkalujen soveltaminen ja hyödyllisyys, tilannejohtamistaidot sekä johtamiseen käytetty aika olisivat kohtuullisia mittareita johtamiselle. Johtaminen on taitolaji eikä taitolajia voi arvioida pelkillä absoluuttisilla mittareilla, kuten taas johtamisen lopputuloksia voi.  Kun johtamisen mittarit ovat kohdallaan, voi tavoitteita nostaa sitä mukaa, kun taidot karttuvat. Niinhän se on kaikessa tulokseen pyrkivässä tekemisessä

Peliyhtiö Supercellin menestys on tietysti poikinut kiinnostusta yhtiötä kohtaan. Jokin aika sitten johtokaksikkoa haastateltiin Hesarissa. Herrat kertoivat tarinansa, jossa oli näin vapaasti tulkittuna ripaus tuhkimotarinasta. Ollessaan vielä lähinnä poikien kirjoissa perustajaherrat olivat päättäneet tehdä hyvää työtä pelimaailmassa omilla, sangen korkeilla kriteereillä. Kaksikko kertoi, ettei Supercellia perustettu rahan, vaan intohimon takia. Tämä on minusta uskottavaa ja kunnioitettavaa, vaikka rahan takia tehtävä yritystoiminta on arvokasta sekin.

Supercellin toimari kertoi, että tuotannollisesti tärkeimmät päätökset tehdään niiden ihmisten toimesta, jotka varsinaista peliä tekevät. Tausta-ajatuksen sanotaan olevan intohimo pelin tekemistä kohtaan, jolloin työnjälki mitä ilmeisimmin on erinomaista. Toiminta yrityksessä lienee muutenkin avointa ja johtamista leimaa tarkoituksenmukaisuus. Ydinajatus on tehdä laadukkaita pelejä ja kaikki toiminta tapahtuu tämän ympärillä, myös johtaminen. Näinhän sen pitäisi olla muuallakin, mutta kun ei vain käytännössä ole.

Keskustelin vähän aikaa sitten henkilöiden kanssa, jotka tuntevat Ruotsin markkinoita. Keskustelimme markkinoiden eroavuuksista Suomen ja Ruotsin välillä. Ainakin kyseisellä toimialalla ruotsalaiset ovat innokkaita kokeilemaan uusia sovelluksia eikä kokeilunhalua estä pelko epäonnistumisesta. Tämän johdosta ruotsalaiset markkinat ovat moniulotteisemmat ja ruotsalaisia tahoja on helppo lähestyä. Lisäksi Ruotsissa tavataan keskustella enemmän, jolloin päätöksentekoon liitetään ihmisiä kaikilta organisaatiotasoilta. Ruotsalainen johtaja on sosiaalisempi, mutta hierarkiansa toki Ruotsissakin on. Kyseisen toimialan kehitys on lahden takana pidemmällä kuin Suomessa, mikä edellä mainittu huomioiden vaikuttaa jo lähes itsestään selvältä.

Tapaan itse lähestyä johtamista johtajan työidentiteetin kautta eli siis kysyä, minkä vuoksi pomo toimii pomona. Oma käsitykseni on, etteivät läheskään kaikki pomot ole pomoina johtamisen ilosta, vaan siksi, että hakevat arvostusta ja arvokasta paikkaa kansakunnan hierarkiassa. Kyllä sekin käy, mutta pelkästään omaa tarvetta tyydyttävä johtaja ei olekaan kiinnostunut johtamisen tarkoituksenmukaisuudesta, vaan lähinnä omasta vallasta. Valtaan kietoutunut johtaja on kiinnostunut esimerkiksi sellaisista lähiajan tunnusluvuista, joilla omat ansiot paranevat. Nämä perusteet eivät taida olla ihan samoja kuin tapauksessa, jossa yritetään tuottaa asiakaslisäarvoa ja organisoidutaan tätä tarkoitusta varten. Jos katsoo Supercelliä tai monia ruotsalaisia yrityksiä, niin osaavathan nuo rahaa tehdä ilman perinteistä pönötystäkin. Itse asiassa vaikuttaa siltä, että oikeisiin asioihin keskittyvät yritykset vasta rahaa takovatkin.

Osakeyhtiölaki säätää sen, että se päättää, joka omistaa. Toimitusjohtaja toimii omistajan valitsemana henkilönä, joka yleensä valitsee oman johtoryhmänsä. Ei voi siis olla niin, että yrityskulttuuri on muiden, kuin johdon vastuulla. Toki kaikki työntekijät vaikuttavat kulttuuriin, mutta johdon vastuulla on yrityksen suunnan ja yrityskulttuurin luominen. Tämä työ on Suomessa ihan liian taustalla, sillä suomalaisessa johtamisessa halutaan korostaa valtaa ja kulukontrollia lisäarvon luomisen ja tekemiseen sitoutumisen kustannuksella. Ja tulokset ovat nähtävissä, perinteinen tyyli on kannattavuushaasteissa kovin monella alalla. Toistan jälleen samaa epistolaani: tarvitsemme uusia asioita ja lisää tehoa entisiin tekemisiin, sitä saadaan tarkoituksenmukaisen johtamisen avulla ja sitoutuneiden ihmisten tekemänä.

Myyntityön kohteeksi joutuminen on herkkä asia. Kun myyjä lähestyy kohdettaan asiakaspalveluasenteella sellaisessa asiassa, joka kohdetta kiinnostaa, koetaan myynti palveluksi ja asiakkaiden vaivan vähentämiseksi. Jos taas myyjä lähestyy potentiaalista asiakasta vain omaa etuaan ajatellen, kokee kuulija tällaisen vastenmielisenä tuputtamisena. Ensimmäisestä vaihtoehdosta esimerkkinä olkoon lisätyövoiman tai osaamisen tarjoaja sitä kuumeisesti tarvitsevalle. Jälkimmäisestä esimerkin saa lehtimyyjistä, jotka puhuvat asiakkaasta vähät välittäen omaa ulkoa opeteltua kaavaansa tarkoituksenaan lähinnä itse hyötyä kaupasta.

Markkinatalouden perusta on kysynnän ja tarjonnan laissa. Jos tuotat jollekulle jotain hyödyllistä, on hyödynsaaja kiinnostunut kuulemaan asiasta. Jos taas et tuota, ei potentiaalinen asiakas halua tuhlata aikaa keskustellakseen kanssasi. Asiakas on kiinnostunut asiakkaasta kiinnostuneesta myyjästä. Eihän kosintamenoissakaan tulosta synny keskittymällä itseensä, vaan siihen kosinnan kohteeseen. Toisen ihmisen hurmaamisen peruslogiikka on kaikkialla sama.

Sanotaan, että humalassa ihmisen todellinen luonne paljastuu. Tämä sama taitaa tapahtua työelämän painetilanteissa.  En voi sanoa olevan erityisen harvinaista, että asiakaspalvelu- ja myyntiyössä ihmiset alkavat muuttua kärsimättömäksi varsinkin paineen alaisuudessa. Osa suoramyynnissä toimivista ihmisistä omaavat jo valmiiksi varsin suoraviivaisen myyntiotteen. Ei ole montaakaan vuotta, kun kohtasin automyyjän, joka oli varsinainen Härski Hartikainen. Soittaessani myyjälle tarkoituksenani sopia auton koeajosta, alkoi myyjä kiristää minua kysymällä sitoumusta auton ostamiseen, mikäli koeajo järjestyy. Ei ihme, jos pojalla oli pakkotarve kaupalle, sillä tuollaisella tyylillä ei kovin monelle autoja myydä.

Myyntityö on erittäin tarpeellinen ja oikeutettu työ. Markkinat eivät toimi, jos kukaan ei myy. Ihminen on perusluonteeltaan ahne ja itsekäs ja tämä on syytä hyväksyä. Mutta kuten sanottu, toista ihmistä ei hurmata itsekehuilla. Myynti-ihmisen täytyy osata pitää puolensa, mutta ei asiakkaan kustannuksella. Ja miksi tarvitsisikaan, sillä asiakas kiinnostuu ostamisesta, kunhan kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Miksi osa myyntityötä tekevistä käyttäytyy tarpeettoman aggressiivisesti? Pääsääntöisesti siksi, etteivät he koe kykenevänsä vakuuttaa asiakasta ostamisen mielekkyydestä valistuneemmilla keinoilla. Olen itse toiminut työurani alussa sangen aggressiivisesti johdetussa myyntikulttuurissa. Siellä myyjien oli myytävä vähintäänkin kohtalaisen hyvin, muuten tuli kenkää. Esimiehet eivät oikeastaan olleet kunnollisia esimiehiä, vaan myyjien piiskureita. Työnantaja antoi kyllä perusteellisen perehdytyksen tehtävään, mutta vastineeksi oli myyntiä tultava.

Myyntityössä, niin kuin kaikessa muussakin työssä, tulee kunnioittaa maksavaa asiakasta. Näinhän kaikki sanovat tekevänsä, mutta epäilen vahvasti, että osa vain sanoo. Pakkomyyntikulttuurin tuotoksella on mielessä oma etu, jolle asiakas ei enää olekaan ykkönen, vaan lisäansion mahdollistava ”poka”. Myyjä yrittää myydä kaikin mahdollisin keinoin huolimatta siitä, kokeeko asiakas tarvitsevansa vai ei. Suoranainen huijaaminenkaan ei liene silloin kaukana. Onko ihme, jos myyjä tarvitsee tällaisessa tilanteessa sopimattomia keinoja. Aggressiivisesti myyntiä tekevän myyjän perusteet kaupalle ovat huterat, jolloin asianmukaisilla keinoilla ei voi edetä.

Jos yrityksen tarjonta on kunnossa, ei myyntityökään tuota ylitsepääsemättömiä haasteita. Tällöin myynnin ei tarvitse turvautua asiakkaan pyörittämiseen ja painostavaan tuputtamiseen. Asiakkaan yli puhuminen ja painostava, takiaismainen kaupan jahtaaminen kielivät siitä, ettei myyjällä ole asiallisia perusteita esitettävänä. Tämä näkyy usein asiakkaan mielipiteiden kyseenalaistamisena ja ylimielisenä yli-itsevarmuutena. On syytä epäillä, että asiakkaan painostaminen johtuu myyvän yrityksen liikkeenjohdollisista puutteista. Myyvän yrityksen olemassaolo täyttyy vain, jos asiakkaat saadaan ostamaan aina vain lisää tuotteita ja siksi myyvä yritys pyrkii paikkaamaan tarjontansa puutteita myymisen kovuudella. Kuka meistä haluaa olla myyjän poka?

Olin jokin aika sitten tekemisissä rakennusalan tarpeeseen liittyen alan palvelutarjoajan kanssa. Kyse oli sangen perusasiasta, mutta kuitenkin sellaisesta suoritteesta, jota ei voi tehdä ilman ammattitaitoa. Sain vinkin suorittajasta eräältä alan ehdottamalta ammattilaiselta. Soitin suorittajakandidaattiyritykseen, jossa minulla oli kunnia keskustella yrityksen omistajiin kuuluvan tahon kanssa. Heti puhelun aluksi kyseinen henkilö teki selväksi reunaehtoja jokseenkin suoraviivaiseen sävyyn.

Tämän jälkeen alkoi haastatteluni tehtävään liittyen ja lopuksi herra kertoi aikatauluhaarukan yrityksen edustajan saapumisesta. Kerroin, että haluaisin asiakkaanakin kysyä joitakin asioita, kuten esimerkiksi hintaa. Suorittajakandidaatti kertoi, ettei hän osaa sanoa hintaa, sillä työmäärää ei voi ennalta uskottavasti arvioida. Kun erikseen kysyin edes jonkinlaista hinta-arviota, kertoi ääni luurin toisessa päässä tuntihinnan. Jatkoin pyytämällä edes jonkinlaista kirjallista jälkeä työn tekemiseen liittyen, jolloin ääni vähäänkään liioittelematta hermostui ja kehotti soittamaan jollekin toiselle taholle. Henkilö lopetti puhelun siihen paikkaan eli arkikielellä löi luurin korvaani.

Ei kauaakaan tästä, kun kyselin erään yleisen kuluttajapalvelun tarjontaa ja tietysti hintaa. Soitin asuinkuntani toimijoille ja keskustelin aiheesta. Erään ketjuliikkeen vastuutoimija latasi paikkakunnan hintahaitarin yläpään korvaani ja kun hieman ihmettelin hinnan kalleutta, vertasi tarjoaja hintaa Helsingin vastaaviin ja totesi, että halpahan hänen tarjoama hinta vielä on. Todettuani, ettemme ole Helsingissä, vetosi henkilö palvelun tuottamisen vaatimiin tilakustannuksiin todeten, etteivät hänen yrityksensä tilakustannukset ole suinkaan ilmaiset. Tässä vaiheessa emme siis olleet keskustelleet vielä lainkaan siitä, mitä palvelun hinta sisältää. Arvaatteko jo, että kyseinen henkilö oli hintaperusteluissaan hieman närkästyneen oloinen, kun asiakas tuolla tavalla kyselee. Ämpyilin keskustelun jotenkuten loppuun ja kiitin saamastani informaatiosta.

Tapaamme päivitellä suomalaisen palvelun tasoa ja palvelijoita. Onkohan keskustelussa ollut esillä se, että monen palveluyrityksen johdossa on henkilöitä, joiden palveluasenne mättää pahan kerran? Jos yrityksen johtohenkilö, joka vielä omistaa yritystä, toimii kuvaamallani tavalla, voiko henkilöstöltäkään kovin paljon enempää vaatia? On pöyristyttävää olla asiakkaana nöyrästi ”hattu kourassa”, kun yrityksen isäntä paukuttaa potentiaaliselle maksavalle asiakkaalle omia näkökantojaan ilman kiinnostusta asiakkaasta.

Moni itseoppinut yrittäjä on lähtenyt liikkeelle työllistääkseen itsensä ja hyvä niin. Mutta monelta itseoppineelta yrittäjältä puuttuu perussivistys, joka näkyy tuskastuttavana junttikäytöksenä. Se, että ihminen työllistää itsensä, on kunnioitettavaa ja vielä kunnioitettavampaa on työllistää muita. Mutta eihän yritys elä työllistämisestä, vaan asiakkaalta saaduista rahoista. Tätä ei näytä junttijohtajat tajuavan.

Heikkotasoisesti käyttäytyvät asiakaspalvelijat käyttävät hintaperusteena omia kustannuksiaan, jotka eivät asiakasta kiinnosta. Tietyn alueen kulutaso on yleensä kaikilla sama, mutta hinta ei. Miksi tälle ei anneta asiakasta kiinnostavia perusteita, vaan puhutaan palturia korkeista kuluista. Asiakasta kiinnostaa saamansa palvelu ja siitä koituva hyöty. Eivätkö nämä onnetonta palvelusuoritetta tarjoavat tahot ymmärrä tätä? Ammattilaisen työsuoritteeseen kuuluu tyytyväinen asiakas. Kuinka ihmeessä asiakas saadaan tyytyväiseksi tylyttämällä? Kohtaamani palvelijat ovat menestyneet maakuntasarjassa ilman mahdollisuuksia parempaan. He ilmeisesti lähtevät siitä, että osaavan tekijän ei tarvitse välittää kuulijan mielipiteestä, koska tarjoajat ovat alan ammattilaisia, mitä kuulijat yleensä eivät ole.

Yksi asia on minulle mysteeri. Miksi ihminen toimii palvelutehtävässä, jos hän ei kerran halua palvella ihmisiä?

Miksi valittaa huonosta palvelusta markkinataloudessa? Sen kun etsii seuraavan tarjoajan ja sillä hyvä. Tässä tämä valitusvirren pointti on: kun ne markkinat eivät kaikilla aloilla toimi. Esimerkiksi rakennuspalveluita hakiessa on vaikea saada kunnollista toimijaa, joita kyllä alalla on. Ja jos toimijan löytäminen takkuaa, kuinka voit asiakkaana esittää normaaleja vaatimuksia, kun jo lähtötilanteessa toimittaja sanelee ehtoja asiakkaalle.  Kehittyisipä maailma niin, että maksava asiakas saisi suomalaisessa yhteiskunnassa asianmukaisen arvon.