Ajoittain tulee mietittyä omassa urpoudessaan maailman menoa. Tavallisena tossunkuluttajana ei omaa kykyä kovin suuriin viisauksiin, mutta toisaalta ei tässä korkealta putoa, jos hieman haahuilee omissa ajatuksissaan.

Kilpailu lienee elimellinen osa evoluutiota eli siis varsin luonnollinen asia. Kilpailu jalostaa ja saa eliöistä enemmän irti, mikä on tietysti hyvä asia. Mutta on kilpailemisessa varjopuolensakin. Jos kilpailu olisi pelkästään hyvä asia, niin mihin ihmeeseen tarvitsisimme pelisääntöjä? Pelisäännötön kilpailu kai johtaa ns. viidakon lakiin, jossa kaikki keinot ovat sallittuja matkalla omaan voittoon. Jostain syystä ihmiset ovat kuitenkin luoneet lakeja ja muita sääntöjä kilpailun kohtuullistamiseksi. Lausunenko väärin, jos ajattelen tämän sopivan älyllisille olennoille, kuten meille ihmisille. Säännöt eivät suosi toisten ylenpalttista kaltoin kohtelua, vaan on osattava kilpailla niin, ettei tuota toisille kohtuutonta haittaa. Ilman pelisääntöjä saattaisi olla houkutus kepulikonstien käyttöön, joista esimerkkeinä diktatuurien kilpailijoiden tuhoaminen ja dopingaineet urheilussa. Ihmisellä näyttää olevan taipumus myös yrittää välttää kilpailua omaa etuaan ajatellen ja siksi kai kartelleja muodostetaan.

Kilpailu näkyy työelämässä, koska kilpailu on osa elämää. Ihmisten kilpailullisuus vaihtelee ihmisluonteen pohjalta eli toiset ovat kilpailullisempia kuin toiset. Epäilen, että kilpailulliset ihmiset hakeutuvat sellaisiin ammattikuntiin, jotka suosivat kilpailullisuutta. Tällaisia ammatteja löytyy esimerkiksi kaupalliselta alalta ja sotilasammateista. Kaupallisten ihmisten, joihin itse lukeudun, rooli työelämässä liittyy ensisijaisesti yritysten tehokkuuden ja kannattavuuden lisäämiseen. On markkinoitava ja myytävä, huolehdittava raha-asioista ja henkilöstön kehittämisessäkin tapaa usein kaupallisen koulutuksen saaneita ihmisiä. Nämä kaikki toimet ovat siis sitä varten, että yritysorganisaatio toimisi paremmin, mitään muuta arvoa kaupallisilla tehtävillä ei liene.

Tehokkuuden ja kannattavuuden lisäämiseen sopii henkilö, joka on tavoitteellinen ja kunnianhimoinen. Tällaiset ihmiset tapaavat kuitenkin olla suorituskeskeisiä ja koska kilpaileminen on heille kuin toinen luonto, ottavat kaupallisen taustan omaavat henkilöt helposti näkyvän roolin siellä missä vaikuttavat. Hienotunteisuus ja taustalta vaikuttaminen ei läheskään aina kuulu kilpailullisten ihmisten tapoihin, vaan he tarjoavat ajatuksiaan ja toimintatapojaan mielellään muille. Kilpailullisille ihmisille on luontevaa pyrkiä uralla eteenpäin ja monesti taitaa olla niin, että aiemmat näytöt edesauttavat hierarkiassa ylöspäin, vaikka näytöt silloin ovatkin eri tehtävistä. Kilpailussa katsotaan menestyneiksi vain muutamalle kärkisijalle yltänyt toimija. Kilpailutilanteessa ihmisen on annettava näyttöä jatkuvasti, jolloin toisten huomioiminen jää liian vähäiseen osaan. Olen ollut huomaavinani, että me kaupalliset ihmiset tapaamme kritisoida muita asioissa, joihin itsekin syyllistymme. Toisen ihmisen äänekäs ja näkyvä rooli sekä eroavat näkemykset kirvoittavat helposti arvostelua kollegoiden piirissä. Kritiikin perusta onkin kilpailussa, jossa itsekin halutaan menestyä eli siis olla toisia parempi ja siksi yritetään jopa mustamaalata muita toimijoita. Tällöin kilpailullisuuden tehokkuus alkaa kärsiä.

Ihminen on menestynyt evoluutiossa yhteistyökykynsä ja älynsä ansioista. Jatkuva kollegoita vastaan kilpaileminen ei ole kokonaisuudelle eduksi. Kilpailullinen ihminen tarvitsee pelisääntöjä ja mentoria tai esimiestä, joka kykenee heijastamaan tekemisiä tekijälleen. Miten muuten ihminen oppii tajuamaan kilpailun mielekästä roolia työkäytöksessään? Älyn valjastaminen toiminnaksi edellyttää ihmisenä kasvamista eli omien arvojen ja tekemisten kriittistä tarkastelua. Omien tekemisten mietintä kasvattaa kritiikinsietoa ja edesauttaa realistista suhtautumista omaan itseen. Ilman tätä kilpailullinen ihminen saattaa kilpailla siellä, missä tulisi ottaa iisisti. Tämä näkyy esimerkiksi ”paskantärkeytenä”, joka on lähinnä omasta kypsymättömyydestä johtuvaa epävarmuutta. Ylimitoitettu kilpailullisuus näkyy yleisesti mm. kyvyttömyytenä yhteistyöhön.

Kilpailullisuuden valjastaminen tehokkuudeksi vaatii eritasoisissa töissä erilaista kypsyyttä. Raskaissa fyysisissä töissä alkukantainen äijämeininki lienee hyödyksi, mutta henkisen vaatimustason noustessa alkukantainen toiminta ei enää riitä. Minun silmiin osuu kovin usein tilanteita, joissa mitellään aivan liian alkukantaisesti siitä, kuka saa päättää toimintatavoista. Tätä sietäisi miettiä, sillä ihminen voi huonoimmillaan kilpailla itsensä hengiltä, eikä se ole kenenkään etu.

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail