Yrittäminen ja yritystoiminta tuovat rahan nykyiseen yhteiskuntaan. Yritystoiminta on turkasen tärkeä asia ihmisten hyvinvoinnille. Kaikki eivät kuitenkaan ole yritystoiminnan ammattilaisia eikä mielestäni voida vaatia, että kaikki ihmiset ymmärtävät yritystoimintaa ja sen merkittävyyttä. Eihän kaikki ymmärrä lääketiedettä tai tietotekniikan salojakaan, vaikka nekin ovat merkittäviä asioita.

Yritystoiminta saa alkuvoimansa oman hyödyn tavoittelusta siten, että kykenee tuottamaan toisillekin hyötyä. Kuka on valmis pyörittämään yritystä ilman omaa hyötymistä? Oman edun tavoittelu on mielestäni evoluution mukanaan tuoma tapa toimia ja on laumaeläimen toiminnan perusvoima eli laumaeläin hakee mahdollisuuksiensa rajoissa mahdollisimman hyvää asemaa itselleen lauman sisällä. Minusta tässä ei puhuta ideologiasta, vaan luonnonmukaisesta, faktisesta laumaeläinten tavasta toimia. Jos näin on, niin eikö tämä kannattaisi hyväksyä johtamisen perustaksi. Ihminen hakee luontonsa mukaisesti omaa etuaan ja jos siihen ihmistä ohjaa, niin luulisi homman toimivan.

Edellä mainittu tuskin on uutinen monellekaan ja siksi ihmettelenkin, miksi työntekijä ja työnantaja vaikuttavat olevan sangen usein vastakkainasettelutilanteessa.  Ihminen hakee luontonsa mukaisesti omaa etuaan, oli sitten työntekijä tai työnantaja. Oman edun ilmenemismuoto vain vaihtelee eri ihmisten välillä. Eläinlaumassa oma etu on parempi turva ja ruoan saanti. Ihmislaumassa vallitsee hieman monimuotoisemmat oman edun muodot, jos on uskominen esimerkiksi Maslowin tarvehierarkiaa. Ihmiselläkin on samat perustarpeet eli fyysiset tarpeet ja tarve turvallisuudesta. Tämän jälkeen voidaan edetä jalostuneempiin tarpeisiin, kuten läheisyyden, arvostuksen, älyllisen toiminnan ja itsensä toteuttamisen tarpeisiin.  Näiden ohjaamana ihminen toimii ja tarvetasot käsittääkseni siis vaihtelevat yksilö- ja tilannekohtaisesti.

Jos yrityksen johdon ja omistajan etu on tuottojen hakeminen, on sen oltava työntekijöidenkin etu. Muutenhan työnantaja joutuu vetämään kivirekeä perässään ja pakottamaan työntekijöitä työhönsä eikä se ole tehokasta kuin yksinkertaisissa tehtävissä, joissa tekijät ovat lisäksi helposti korvattavissa. Organisaation johto on työhierarkian huipulla ja saa arvostusta sekä myös mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Lisäksi johto saa keskimäärin organisaation parasta palkkaa, joten tarpeet tulevat usein hyvin tyydytetyksi. Tämä sama tulisi suhteutettuna tapahtua työntekijöilläkin. Osalle tekijöistä riittää perustarpeiden tyydyttäminen, mutta osalla on jalostuneempia tarpeita. Perusta ihmisen oman edun hyödyntämiselle johtamisessa on tunnustaa, että kaikille on suotava sama logiikka oma etuun, muuten mielestäni ajaudutaan idealismiin. Tätä idealismia näyttää esiintyvän kummassakin porukassa. Yritys ei työllistä muuten kuin hyötymistarkoituksessa, joten sama logiikka täytyy hyväksyä työntekijällekin. Yritys ostaa työpanosta hyötyäkseen siitä ja jota työntekijä myy samasta syystä. Tästä kai on tullut nimi työmarkkinat. Molempien osapuolten perustarve on rahan ansainta, mutta muitakin tarpeita siis on. Molempien osapuolten oman edun tavoittelu on aivan yhtä hyväksyttävää ja oikein. Jos työntekijä ei hyödy samoista asioista kuin työnantaja, joudutaan automaattisesti eriseuraisuuteen.

Yritys elää asiakastyytyväisyyden avulla tienatuilla asiakkaiden rahoilla, joita yritys siis vain jakaa eteenpäin. Asiakas maksaa yrityksen tuottamasta lopputuloksesta, joka tulisi olla kaiken toiminnan keskipiste. Työmarkkinoiden logiikassa täytyy olla jotakin pielessä, kun osapuolet narisevat julkisuudessa vuodesta toiseen syyttäen toista osapuolta milloin mistäkin. Eihän toimivilla markkinoilla myyjä ja ostaja jatkuvasti riitele keskenään, vaan hyödyntävät toisiaan.  Markkinoilla suurinta valtaa käyttää yleensä rahan tuoja eli ostaja. Näin se taitaa olla työmarkkinoillakin. Vaan jos ei ole mitä ostaa, joutuu olemaan ilman tai täytyy tehdä itse. Se ei ole työmarkkinoilla mahdollista, sillä työnantajan edustajia on vain pieni osa työpaikkojen väestä, joten asiakkaille tuotetun hyödyn toteuttaminen ei ole mahdollista ilman työntekijöitä. Tästä luulisi syntyvän peruskunnioitus tekijöitä kohtaan, sillä vain lopputuloksesta saadaan asiakkailta tuottoja.

Miksi siis jatkuva eripura? Epäilen, että työn tekemisen ja palkitsemisen fokus on vanhanaikainen ja tulosten jakamisen reiluus on kärsinyt. Yleistäen työntekijät eivät ole halukkaita joustamaan tappioiden tullen eivätkä työnantajat voittojen kasvaessa. Eikö ole täysin selvää, että tällöin ei samaan suuntaan soudeta?

On sanottu, että ääriainekset janan päissä muistuttavat toisiaan. Ääriaines ei ajattelekaan pragmaattisesti, vaan ideologisesti. Ääri-ihmiset kummassakin leirissä hakevat ideologista perustaa näkemykselleen. Ratkaisut edellyttävät kuitenkin järjen käyttöä.

Myyntityöhön valitaan usein rohkea ja sosiaalisia taitoja osaava henkilö. Miksi? Siksi, koska myynnissä ihmisen tulee osata vaikuttaa toisiin ihmisiin. Tätä samaa taitoa tarvitaan myös johtamisessa. Oletanko väärin, että rohkeutta ja omaa otetta tarvitaan siksi, koska ihmisiä on osattava johdatella omalle kannalle? Jos tarjoajalla on jotakin, jonka asiakas kokee tarvitsevansa, ei myymisen luulisi olevan erityisen vaikeaa. Lienenkö pahasti väärässä ajatellessani, että myyvän otteen tarve syntyy siitä, kun asiakkaalla ei varsinaista tarvetta ole tai asiakas ei koe tarjontaa kovin houkuttelevana? Kuluttajamarkkinoinnissa puhutaankin tarpeiden luomisesta eli ihmisen ajatuksia pyritään johdattelemaan siten, että hän alkaisi haluta myyjän tarjontaa. Nykyaikainen myyntityö taitaa sittenkin ponnistaa myyvän osapuolen tarpeesta myydä eikä siitä jumaloidusta asiakkaan tarpeesta käsin. Tämän vuoksi asiakasta ei voida ajatella loppuun saakka, sillä oma tarve myydä ylittää asiakkaan tarpeen ostaa. Näin ei ole kaikkialla, mutta yleistäen uskon näin toimittavan. Tämän vuoksi myyntityö onkin työlästä ja vaativaa puuhaa, sillä tehtävänä on saada jokseenkin ilman ostokiimaa oleilevat asiakkaat ostamaan.

Pidämme kokolailla itsestään selvänä, että asiakasta on kunnioitettava, asiakkaan tarve on palvelemisen perusta ja että myyntityössä tarvitaan sosiaalisia taitoja. Olen kohdannut monia menestyneitä yritysihmisiä, jotka ovat menestyttyään olleet tavallisia, mukavia ihmisiä. Mutta olen kohdannut vielä enemmän sellaisia, jotka ovat näytelleet tavallista vaatimatonta ihmistä, mutta aikaa myöten toisenlainen totuus onkin paljastunut. Moni työelämässä menestynyt asuu hulppeassa talossa, ajaa meikäläisittäin hienolla autolla ja ennen kaikkea on tietoinen omasta menestyksestään. Tämä tarkoittaa sitä, että menestymisen myötä itseä pidetään ihmislauman hierarkiassa monia muita parempina, rahavalta hiipii käytökseen. Naapurina, esimiehenä ja ostajana esiintyykin erilainen ihminen, kuin maksavan asiakkaan edessä. Ajatteleeko itsetietoinen ihminen asiakkaan parasta vai omaa parastaan? Ihmisen aito nöyryys näkyy melko helposti normaalissa kanssakäymisessä ja niin näkyy itsetietoisuuskin.

Työelämässä sanotaan tarvittavan sosiaalisia taitoja aina vain enemmän. Tämä ei taida olla täysin totta. Moni asiakaspalvelutilanteessa mukavalta vaikuttava ihminen käyttäytyykin sangen eri tavalla silloin, kun asiakkaat eivät ole kuulemassa. Moni arvostelee asiakkaiden esittämiä vaatimuksia ja oikuttelua niin sanotusti selän takana ja ymmärrän tämän. Näin olen toiminut itsekin. Mutta eikös käytös silloin osoita, että minä ja monet muut esitämme asiakkaan edessä joustavaa, vaikka oikeasti asiakkaan peruskaavasta poikkeavat vaatimukset jurppivat aiheuttaessaan ”ylimääräistä” työtä? Käytöksemme asiakkaan edessä onkin joskus teatteria.

Jos ihminen toimii samalla tasolla toisen kanssa, hän pyrkinee kaikin puolin tasavertaiseen käytökseen. Kun lapsella on harmitus päällä, lohdutetaan lasta esimerkiksi halaamalla ja kannustamalla. Eikös vain samoin toimita puolisonkin kanssa. Olen antanut itselleni kertoa, että samalla tasolla toiminnassa pyritään pukeutumaankin samantasoisesti kanssaihmisten kanssa. Osa asiakaspalvelijoista näyttä kuitenkin haluavan pukeutua hienosti, vaikka palvelevat ihan tavallisia ihmisiä. Selityksenä on, että hienosti pukeutumalla kunnioitetaan asiakasta. Onko asia tosiaankin näin vai voisiko mukana olla aimo annos halua tehdä itsestä hieno ja tärkeä vaikutelma? Vai työskenteleekö esimerkiksi pankeissa, lakiasiantoimistoissa ja osassa autoliikkeistä poikkeuksellisen kunnioittavaa ja nöyrää väkeä?

Tekemisen tehostaminen on viisasta ja usein myös elinehto markkinoilla. Tehostamistyössä sovelletaan usein jotakin johtamisoppia, kuten Taylorismi, Lean tai TQM. Opit parantavat käsitykseni mukaan tehoa oikein sovellettuina, mutta uhkana on oppien ylisoveltaminen. Tällöin tehostaminen ylittää asiakaspalvelun ja seurauksena voi olla asiakkaan kokeman palvelun huonontuminen. Markkinapaineen aiheuttamassa tehostamistyössä saatetaan ajautua tarkastelemaan tekemistä liiaksi yrityksen näkökulmasta. Jos näin tapahtuu, unohtuu jälleen asiakkaan rooli kokonaisuudessa.

Yritystoiminta saa perusvoimansa oman edun tavoittelusta, joka lienee elollisille olennoille luonnonmukaista. Ei kai vaateliikkeen, kodinkonekaupan, ravintolan tai veneliikkeen myyjä oikeasti ajattele asiakkaan parasta muuten, kuin saadakseen kaupan. Onko asiakkaan parhaan ajatteleminen näin ollen oikeasti mahdollista vai puhummeko vain epäitsekkäämmän vaikutuksen luomiseksi? Sen soisi olevan, sillä asiakas ostaa kyllä, jos hän kokee tarjonnan itselleen tarpeelliseksi ja realistiseksi.

Suomi on tavisten valtakunta. Täällä yleisestä mielipiteestä poikkeaminen johtaa helposti kuulijoiden kulmakarvojen nosteluun. Tavis on mielestäni joukkosielu, jolle keskeistä on olla suuren massan kanssa samoilla linjoilla. Tämä on monesti viisasta ja takaa paikan laumassa, mutta johtaa helposti kollektiiviseen illuusioon asioiden tilasta. Epäilen, että moni suomalainen muodostaa mielipiteitä oman lyhyen tähtäimen edun ja oman viitekehyksensä perusteella. Omaa ajattelua, jota varmasti sitäkin on, ei uskalleta tuoda esille, vaan toistetaan sellaisten silmäätekevien näkökantoja, joiden kelkassa itse halutaan liikkua.

Olen moneen kertaan toistanut sivistyneen keskustelukulttuurin tärkeyttä. Ilman tätä päädytään umpimielisyyteen, jossa tekemistä suositaan oman harkinnan kustannuksella. Ajatellaanko täällä niin, että jos ihminen ei tuo omia kantojaan esille, hän on vähemmän itsekäs, kuin omia perusteltuja mielipiteitään esittävä? On selvää, että osa äänekkäistä ihmisistä rakastaa omaa ääntään eli ovat itsekkäitä. Mutta muiden näkemyksiin tyytyvät tapaavat juputtaa pienessä piirissä niin sanotusti selän takana, joka todistaa sen, että omia eriäviä mielipiteitä olisi ollut, mutta niitä ei uskallettu esittää. Tavis pelkää niin julmetusti lauman tai lauman johtajan rankaisevan häntä eriävistä näkemyksistään. Tämä on juuri sitä, kun aasi pelkäisi edessään näkyvän porkkanan menettämistä kantaa ottamalla eli vetäytymällä ihminen ajattelee itseään hänkin. Voisimme aivan hyvin käydä äänekästäkin keskustelua eri näkemyksistä, jos vain uskaltaisimme ja osaisimme. Se vaatisi vain hieman rohkeutta, omien näkemysten selkeyttämistä ja toisten näkökulmien sietämistä. Oletteko havainneet, millaista mekkalointia on Englannin parlamentin istunnoissa ja Englantia pidetään sentään yhtenä sivistyksen kehtona maailmassa.

Mutta juuri tässä se ongelma on. Asioihin ei viitsi ottaa julkisesti kantaa, jos asia on itselle epäselvä. Kuinka moni uskaltaa kertoa muita, kuin toisten jo kertaalleen kertomia näkemyksiä esimerkiksi kansatalouden hoidosta, yritysten kehittämisestä, Natosta tai kuntien toiminnan kehittämisestä? Kun joku sen vihdoin tekee ja jos näkemys poikkeaa perinteisestä Suomi-näkemyksestä, niin provokaattorin ja oman edun ajajan leimaa otsaan.

Mikä on maamme keskeisimpiä ongelmia? Se, ettei kansantalous kasva kulurakenteeseemme nähden riittävästi. Ellemme tee mitään, jää ainoaksi mahdollisuudeksi odottaa ja toivoa, että kasvu hoitaisi ongelman jälleen kerran. Ellei kasvu pian ala, olemme varmuudella vaikeuksissa. Toisin sanoen toimimalla niin kuin ennenkin, ajaudumme melkoisella varmuudella hankaluuksiin. Tarvitsemme kipeästi ihmisiä, jotka pystyvät ja uskaltavat tarkastella asioita valtavirrasta poikkeavasti. Nykyiseen tyytyminen on ongelman peittelyä. On vanha yritystoiminnan viisaus, että palvelemalla kaikkia et palvele oikeasti ketään. Erilaisia kannanottoja tulisi saada päivänvaloon arvioitavaksi. Uuteen toimintaan liittyy riski, mutta niin liittyy siihenkin, ettei tee mitään. Uudistumisriski on lopulta kohtuullinen.

Kuka normi-ihminen on valmis luopumaan etuuksistaan tai opituista tavoista ilman kapelia? Ei kovin moni, joten on selvää, että älämölöä on jatkossa tiedossa. Kaikkia ei voida miellyttää silloin, kun rakenteita järjestellään uudelleen. Uudistumistarpeen ollessa ilmeinen elämme tilanteessa, jossa joidenkin on jälleen kerran näytettävä tietä suurelle enemmistölle. Oman, perustellun kannan esittäminen on vastuunottoa tulevaisuuden suunnittelemiseksi. On pliisua olla sanomatta mitään ja jatkaa vanhaan malliin. Milloin kehitystä on saatu aikaan pliisuudella?

Ihminen on mielestäni perusluonteeltaan omaa etuaan ajatteleva olio. Oletan siis, että edellä mainittu on ollut lajimme evoluution kantava voima, niin kuin se luonnossa näyttäisi olevan kovin monen lajin kohdalla. Oman edun tavoittelu saa ihmisen tekemään asioita, jotka koituvat lopulta laajemman yhteisön eduksi.

Kun perheen vanhemmat käyvät oman etunsa nimissä töissä ja lisäksi hoitavat taloaan ja ihmissuhteitaan, koituu tekeminen koko perheen, talon hoitamisen välineitä tarjoavan teollisuuden, sen kaupan ja monen muun tahon hyödyksi. Oman edun tavoittelu onkin terve ja luonnollinen voima. Tämä ei kuitenkaan poista mahdollisuutta, että perheyhteisössä esimerkiksi isä saattaa alkaa toimia omavaltaisesti ja kontrolloida sekä puolisonsa että varsinkin lastensa tekemistä ylimitoitetusti. Isä saattaa omia varallisuuden käyttövaltaa itselleen ja sallia itselle asioita, jotka hän kieltää kaikilta muilta, myös puolisoltaan. Näinhän maassa toimittiin vielä 1960-luvulla, jolloin naiset eivät esimerkiksi päässeet ilman miesseuraa ravintolaan. Sivistyksen myötä arvot ovat muuttuneet ja perheiden toiminta tasa-arvoistunut. Haluaisivatkohan vaimot ja lapset palata yhteiskuntaan, jossa isät päättävät kaikesta?

Vastaavanlaista toimintalogiikkaa esiintyy kovin monessa yhteydessä. Taloyhtiössä vastuuhenkilöt toimivat omaa etuaan ajaessaan koko yhtiön hyödyksi, mutta voi myös käydä niin, että vahvat persoonat pääsevät hallitsemaan taloyhtiön asioita ja alkavat käyttää yhtiötä omien tarkoitusperiensä ajamiseen enemmistön edun kustannuksella. Niin ikään työtiimi voi toimia yhteisen edun parhaaksi, mutta ajautua huonoimmillaan palvelemaan vallankäyttäjän mieltymyksiä. Politiikka on demokratian toteutusväline, jossa sielläkin saatetaan ajautua pönkittämään omaa valtaa muka yhteisen edun nimissä. Altruismi on mahdollista, mutta käsittääkseni harvinaista. Onhan Venäjäkin olevinaan demokratia, vaan onko oikeasti meidän suomalaisten mielestä?

Jos oman edun tavoittelu voi ylipäätään kehittyä ahneudeksi, voi näin tapahtua myös yritysten toiminnassa. Yritykset nimenomaan pyrkivät kasvamaan eli valtamaan alaa eikä tämä onnistu ilman omaa määrätietoista otetta. Yritysten tarkoituksena on tuottaa asiakkaille jotain sellaista, josta asiakas on valmis maksamaan. Yritys ja sen tuotot tulevat siis maksavilta asiakkailta. Yrityksen mahdolliset sijoitustuototkin perustuvat kysynnän ja tarjonnan lain tuotto-odotuksiin. Osakeyhtiölaissa mainitaan erikseen, että osakeyhtiön yksi perustarkoitus on voitontavoittelu. Olen kuullut monen yritystoimijan sanovan edellä mainitun yritystoiminnan varsinaiseksi tarkoitukseksi. Mikäli yritystoiminta nähdään pelkkänä voitontavoitteluna, voivat kaikki kulut alkaa vaikuttaa liiallisilta, sillä kulut kaventavat voittoa. Tällöin ostamista tiukennetaan, tuotantokustannuksia pyritään laskemaan, palkkakuluja tarkastellaan kriittisesti ja niin edelleen. Näinhän tuleekin toimia, mutta ahne ihminen saattaa keksiä lisäksi, että tinkimällä hieman lopputuotoksen laadusta voidaan niin ikään parantaa tuottavuutta. Jos tarjoajalle ei ole vastavoimaa, ajaudutaan monopoliin, jossa myyjä sanelee ehdot ostajalle. Ei kuulosta markkinataloudelta, jossa ostavalla asiakkaalla on suurin voima myyjän suhteen. Ellei myyjän tarvitse kunnioittaa asiakasta, ajaudutaan huonolle tielle.

Epäilen, että ilman toimivia markkinoita ja asiakkaiden ääntä yrityslogiikka ohjaa tarjoajaa ahneuteen. Kokeillaan piruuttaan ahneuden nimissä pientä ketkuilua ja jos onnistuu, niin otetaan siitä uusi tapa toimia. Tällaiseen törmääminen ei ole mitenkään harvinaista. Näin tv-ohjelman, jonka mukaan erään tv-valmistajan tuotteista liian suuri osa pimeni muutaman vuoden käytön jälkeen. Syynä oli yksittäinen, muutaman euron hintainen huonolaatuinen osa, joka mitä ilmeisimmin oli tuotteessa tarkoituksellisesti. Yhdysvalloissa menettely johti joukkokanteeseen ja tv-valmistaja joutuikin korvausvastuuseen kuluttajille. Olisiko valmistaja toiminut näin ilman markkinoiden vaatimusta? Ei tietenkään. Samanlaisia haasteita kohtaamme esimerkiksi rakentamisessa, autojen parissa ja itse asiassa vähän kaikkialla.

Otan vielä yhden esimerkin. Kaivosyhtiö Talvivaara on pörssiyhtiö, jonka mahdollisesti realisoituvat ympäristövastuut saattavat jäädä veronmaksajien maksettavaksi. Onko tämä toimivaa markkinataloutta? Ahneus saattaa johtaa tilanteeseen, jossa yritys yrittää siirtää omia vastuitaan muille. Markkinat on paikka, jossa kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Ilman kohtuullista tasapainoa markkinat eivät toimi. Ihminen pyrkii luontaisessa oman edun tavoittelussa parantamaan saalistaan ja ilman vastavoimia tämä johtaa ahneuteen. Asiakkaiden valitus on itse asiassa juuri se voima, jonka tarjoajat tarvitsevat tunnistaakseen mahdollisuutensa. Lisäksi tarvitaan toimiva yhteiskunta ympärille, sillä ilman yksilönvapautta ja yksilön oikeuksien tunnustamista ei synny markkinoitakaan. Ilman vastavoimia markkinatalous ei voi toimia. Yksittäisen yksilön valituksella ei ole markkinoilla merkitystä, mutta suuremman ihmisryhmän valitus otetaankin vakavasti. Tätä sietäisi miettiä, sillä markkinatalousmaat ovat kovia, mutta menestyneitä. Haluaisitko itse elää maassa, jossa ei ole kunnollista yksilönvapautta ja toimivia markkinoita?

Suomi on demokraattinen maa. Täällä ihminen saa sanoa sanottavansa ja oikeuslaitos sekä viranomaiset yleensäkin ovat luotettavia. Ymmärrän lisäksi niin, että kansainvälisesti verrattuna suomalaiset ovat rehellistä väkeä. Kun jotain sovitaan, annetaan jo suulliselle sopimukselle suurta arvoa.

Kaikkialla näin ei ole. Entisessä itäblokissa valtapitävät käyttävät hulvattomasti maansa rahoja eivätkä siedä kilpailijoita. Arabimaissa eletään aikas tiukkojen uskonnollisten ja kulttuuristen säännösten puitteissa. Aasian suunnalla esimerkiksi Thaimaassa on riehunut sotatilaa muistuttavia mellakoita ties kuinka kauan ja kansa vaatii päättäjien päitä vadille. Afrikassakaan ei sananvapaus taida olla kaikissa maissa kummoinen. Kertoisitteko minulle, miksi laajassa osassa maapalloa eletään näin? Itse epäilen syyksi sitä, että vallassa olevat tahot pyrkivät pitämään kiinni vallastaan ja eduistaan eivätkä sen vuoksi hyväksy demokraattisia käytäntöjä. Keskustelu ja kriittinen tarkastelu pyritään tukahduttamaan itsekkäistä syistä.

Huolimatta yllä mainitusta on jotenkin kummallista, että meillä Suomessa ei ole täälläkään erityisen kaksinen keskustelukulttuuri. Positiivista palautetta kyllä sopii saada, mutta kritiikkipuoli onkin sitten erikseen. 1970 –luvulla Neuvostoliittoa tai presidentti Kekkosta ei sopinut julkisesti arvostella, oppilas on pystynyt esittämään kritiikkiä opettajalle vasta 1980-luvulta alkaen, esimerkiksi Nato-keskustelua on vielä tosi vähän ja aika harva vastuuhenkilö asettuu joukkojen eteen kysyäkseen mielipidettä omista toimistaan ja siitä, miten muiden mielestä tulisi toimia. Miksi näin on?

Syitä lienee useita. Työpaikka ja varsinkaan yritys ei ole demokratia. Miksi? Siksi, koska työtehtävät edellyttävät osaamista, jota ei ole tasaisesti kaikilla. Lisäksi tulosten vastuunkanto ja rahoitusvastuu on vain osalla ihmisistä, joiden on näin ollen kyettävä vaikuttamaan muiden tekemiseen. Eihän kukaan meistä oikeasti halua, että omaa omaisuutta ja sen käyttöä alkavat muut määrätä. Mutta on asiassa muutakin. Osaavat vastuunkantajat määrittelevät työpaikoilla, kuinka missäkin toimitaan. Tämä taas ei sovi kaikille. Osa ns. työntekijöistä haluaisi toimia itse katsomallaan tyylillä silloinkin, kun se ei selvästikään ole työnantajan halun mukaista. Eihän tällöin voida tekijälle suoda vapauksia, sillä tekijä päätyisi tekemään eri asioita eri tyylillä, kun on tarve. Lisäksi meillä ihmisillä on taipumus yrittää päästä vähemmällä silloin, kun homma ei oikein innosta.

Mutta asiassa on vielä se iankaikkinen näkökulma vallankäyttöön. Jos keskustelua ei käydä tai sitä ei sallita, pyrkii mieleeni vääjäämättä myös se mahdollisuus, että vallankäyttäjät pyrkivät pitämään keskeisen hyvän itsellään ylimitoitetusti. On selvää, että päätöksillä on perusteet, joita kaikki eivät ymmärrä. Mutta jos tämän johdosta ihmisten ei sallita esittää kysymyksiä tai eriäviä mielipiteitä menettelyihin liittyen, alkaa vallan väärinkäyttö haiskahtaa asian ympärillä. Olemme eläneet Ruotsin ja Venäjän vallan alla sekä Neuvostoliiton varjossa. Tuskin kovin moni haikailee niitä aikoja, jolloin keskustelua ei tarvittu eikä myöskään käyty. Kuningas tai tsaari taisi tehdä niin kuin halusi ja epäilen, ettei käskyn vastaanottavassa päässä ollut aina kivaa. Silti usein vaikuttaa olevan niin, että valtaa saatuaan normi-ihminen täällä läntisessä demokratiassakin unohtaa keskustelun ja ärsyyntyy muiden näkemyseroista.

Tekemisellä on aina tarkoituksensa, halusi sitä tai ei. Se, että tekijöillä on sukset samaan suuntaan, johtaa todennäköisemmin tarkoitusta vastaavaan lopputulokseen. Vastuunkantajat ovat työssään sen vuoksi, että he saavat ihmiset tekemään tarkoituksenmukaisia töitä. Valta on tässä väline, ei itseisarvo. Eikö sentään olisi loogista, että tällaisessa luotettavassa ja kokonaisuutena vastuullisessa maassa voitaisiin keskustella päätöksistä ja niiden taustoista. Tämä tietysti edellyttää järkevää argumentaatiota kaikkien osalta.

Palkanmaksuun tarvittavat rahat on saatava asiakkailta. Asiakkaiden palveleminen on siis elinehto palkkarahojen saamiseksi kasaan kaikilla toimialoilla. Asiakaspalvelun tärkeys luulisi tällöin olevan meille kaikille todella tärkeää ja asiakkaat tärkeitä henkilöitä. On se vaan kumma, että omassa elinpiirissäni näin ei vaikuta olevan. Asioin mm. ruokakaupan, autokaupan, pankin, vakuutusyhtiön ja monen muun tahon kanssa. Koen, että asiakaspalvelu on keskimääräisen organisaation taholta mietitty palvelun tarjoajan, ei siis minun näkökulmasta. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että palveluntarjoaja soittaa minulle sopiakseen tapaamisajan omiin tiloihinsa, jotta he saavat kartoittaa myyntimahdollisuutensa. Siis ilman omaa tarvetta minun tulisi siirtyä palveluntarjoajan tiloihin vastaamaan heidän kysymyspatteristoon.

Olen joskus kuullut ärhäköiden myyjien suusta, että he ovat myyntityötä eivätkä tuote-esittelyä varten. Tällä tarkoitettiin sitä, että palveleminen kiinnostaa vain, jos asiakas on ostamassa. Muu on myyjän näkökulmasta ajan hukkaa. Me suomalaiset olemme melkoisia jörriköitä ja kun tähän lisätään myyjä- keskeinen palvelunäkökulma, niin onko ihme, että liiketoimintamme ja yhteiskuntamme kehittyvät hitaasti? Keskimääräistä ihmistä ei oikeasti kiinnosta palvella asiakasta, vaan hän on töissä suoriutuakseen hänelle annetuista vastuista, jotta tilille kolahtaa liksa joka kuukausi. Harmi, että kasvun taittuminen meni noin hyvän rahantekomallin pilaamaan.

Asiakaspalvelun kehitystyö tulisi ottaa vakavasti. On aika erikoista, ellei ihminen näe asiakkaan palvelemisella roolia työssään. Kaikki työ kaikkialla tehdään maksavien asiakkaiden eteen. Asiakaspalvelussa ei siis työskentele vain myyjät ja ns. asiakaspalvelijat, vaan koko työyhteisön väki. Asiakaspalvelun perusta on asiakkaan kokemassa palvelussa. Kyse on siis koko yrityksen toiminnasta eikä asiakaspalvelua voida kehittää vain asiakkaiden kanssa kontaktissa olevien ihmisten käyttäytymistä kehittämällä. Lääkäripalvelu ei ole kovin hyvää, jos vaiva ei parane, autoliikkeen ystävällinen ihmiskontakti ei pelasta huoltotöiden huonoutta eikä tarjoilijan hymyily hidasta palvelua. Asiakaspalvelun kehittämisessä on huomioitava laajempi kokonaisuus. Törmään kuitenkin jatkuvasti näkökulmaan, jossa kaikki lähtee asenteesta. Näin on ehkä ihmisen palvelukäytöksen suhteen, mutta asenne ei riitä, ellei osaaminen ja prosessit toimi.

Asiakaspalvelukäytös lähtee todellakin asenteesta eli siitä, miksi henkilö ylipäänsä tekee työtänsä. Minun on vaikea kuvitella saatavan hyvä palvelua henkilöltä, joka ei viihdy työssään. Asiakaskontakteissa työskentelevien tulee vähintään kohtuullisesti viihtyä ihmisten parissa. Hymy ja lämmin ihmiskontakti ovat valttia, mutta eivät ehkä kuitenkaan välttämättömyys. Ihminen voi kuunnella asiakasta ja olla joustava sekä osaava palvelija totisempanakin. Mutta ylimielisyys asiakasta kohtaan on myrkkyä asiakaspalvelussa aina. Kiire asiakaskontaktissa kertoo, että palvelun tarjoaja on ajatellut ensiksi itseään tarjontaansa muodostaessaan. Sellainen kantaa markkinoilla vain, ellei parempaa ole tarjolla. Siihen näyttää liian moni luottavan.

Työ tehdään aina jollakin tarkoituksella ja jollekulle toiselle ainakin silloin, kun työlle täytyy löytyä maksaja. Kukaan ei halua ostaa työtä tai sen lopputulosta muuten kuin tarpeeseensa. Kun talousasiamme ovat epävarmalla pohjalla ja talouskehitys on heikentynyt, ovat puheet asiakaskeskeisyydestä taas lisääntyneet. Olen usein valitellut sitä, että tapamme korostaa asiakaskeskeisyyttä ei läheskään aina realisoidu käytännön työssä. Automyyjä on kiinnostunut autoista ja myymisestä enemmän kuin asiakaspalvelusta, lääkäri ei osaa kohdata ihmistä vastaanotolla vaan ylikorostaa omaa osaamistaan, kunnan työntekijä vetoaa vanhaan tapaan ja sääntöihin palvelua antaessaan ja sitä rataa. Kukaan meistä ei halua olla palvelijansa poka, vaan haluamme tulla kohdatuksi arvostettuna asiakkaana. Kuitenkin monelle meistä käy asiakaspalvelijana niin, että vajoamme rutinoiduksi työntekijäksi, emmekä silloin jaksa ymmärtää, mikä työssämme on kaikkein tärkeintä.

Dilemma ei ole mielestäni helppo. Jos taiteilija tekee luomistyötä vain itselleen, unohtuu yleisö helposti eikä taiteilijan tuotokset kiinnosta moniakaan. Toisaalta sanotaan, että taide syntyy usein ristiriidoista ja ahdistuksestakin eikä yleisöä nuoleskeleva taide sisällä samaa kipinää, kuin mitä taiteilijavapaudesta syntyy. Arkielämässä asiantuntija on palvelemassa asiakkaitaan, mutta toisaalta asiantuntija usein asiantuntemukseensa perustuen ymmärtää osaamisalueestaan asiakastaan enemmän, joten tulisiko silloin asiantuntijan antaa ”vääriä” neuvoja asiakastaan miellyttäen? Kuten ymmärrämme, asiat eivät oikeasti ole aina helppoja.

Toimin itse johtamisen kehittämisen asiantuntijana. Aihe ei puolueellisesti arvioiden ole kaikkein helpoimpia, sillä johtamista tehdään aina omalla persoonalla, joka vaihtelee henkilöittäin. Lisäksi johtaminen on vallankäyttöä, johon eri yksilöt suhtautuvat eri tavalla. Ulkopuolinen ei voi aikuisia ihmisiä muuttaa, joten johtamista on kehitettävä yrityskulttuurista ja henkilöiden arvomaailmasta käsin. Tästä ne asiakaskeskeisen työn haasteet alkavat. On turha ajaa pelkkää yhtä johtamismetodia organisaatioihin, sillä ihmiset haluavat usein johtaa omalla tyylillään. Toisaalta on mahdotonta esimerkiksi yrittää rakentaa itseohjautuvuutta johtajavaltaisen autoritaarisesti johdettuun organisaatioon. Koen itse suurimmaksi johtamisongelmaksi sen, etteivät johtajat johda, vaan käyttävät aikansa johtamisen suunnitteluun ja osallistumalla arkityöhön. Johtaminen ei voi tällöin kehittyä ilman yksilön ajankäytön muutosta. Ajankäytön hallinnasta on paasattu kymmeniä vuosia eikä ajanhallintakaan näytä kehittyvän ilman ajankäyttäjän henkilökohtaista motivaatiota muutokseen.

Ihminen voi muuttaa käytöstään, mutta se edellyttää omakohtaista arvostustensa arviointia ja tekemisen priorisointia. Johtamisessa kehittyjän on kysyttävä itseltään, että miksi olen pomona ja miten minun näin ollen tulisi toimia. Kun tällaisen pohdinnan jälkeen mietitään ajankäyttöä, ovatkin tulokset jo konkreettisempia. Toisin sanoen pelkästään asiakkaan käsityksiä kuuntelemalla asiakasta ei saada pois mukavuusalueeltaan, mitä johtamisen kehittyminen usein edellyttää. Yleisellä tasolla puhuttaessa suomalaisen johtamisen ongelmat ovat usein ihmisten väliseen kanssakäymisen liittyviä. Näissäkin asioissa kehittyminen tarkoittaa turkasen usein mukavuusalueelta poistumista eikä sitä saavuteta ilman asiakkaan haastamista. Asiakaskeskeisyys johtamisen kehittämisessä on usein sitä, että asiakkaan saa motivoitumaan tekemisensä muutokseen. Joskus on pidettävä kuria ja joskus taas pehmeästi kannustettava. Vaan eikö tämä sama ohje päde itse johtamiseenkin?

Ihmisellä taitaa olla taipumus suhtautua omiin asioihinsa subjektiivisesti. Ajatelkaapa vaikka omia lapsia tai jos mahdollista, niin lastenlapsia. Suhtautumisemme ei taatusti ole objektiivista niissä asioissa. Olisiko niin, että omien lasten tekemiä virheitä tulee ohitettua, kun ne omat kultamussukat ovat niin ihania ja hyviä. Vaikka edellinen koskee meitä kaikkia, ei se peitä hyvin yleistä heikkouttamme, ettemme aina siis osaa suhtautua lastemme negatiivisiin puoliin objektiivisesti.

Kuinka on omakuvamme laita? Ettei vain sielläkin olisi katveita, joissa oma käsityksemme itsestä poikkeaa muiden näkemyksestä. Olemme usein hyviä asioissa, joita olemme tehneet pitkään, mutta emme ehkä näe hyvyyden vieressä olevia huonoja puolia, jotka taas näkyvät muille.

Olemme olleet työteliäs kansa, jolle on ollut eduksi painottaa tekemisen määrää sisällön kustannuksella. Tämä toimii selkeissä olosuhteissa, mutta johtaa helposti rutinoitumiseen. Ihminen on saanut olla mitä on, kunhan on ollut ahkera ja työn lopputulos on ollut riittävä. Työn aina vain henkistyessä tämä ei riitä. Ihmisten tulee toimia joukkona eikä vaativaan lopputulokseen päästä ilman, että yksilöt kehittyvät jatkuvasti osaamisessaan ja joukkona toimimisessa.

Ihmisen on vaikea, ellei mahdotonta saada realistista kuvaa itsestään, elleivät ulkopuoliset anna asiallista palautetta ihmisen toiminnasta. Vanha totuus kertoo, että arvion kohteeksi on syytä ottaa ihmisen toiminta eikä koko persoona. Ihmisen on pystyttävä kohtaamaan heikkouksiaan ilman dramaattisuutta. Työpaikalla pystytään kyllä kahvitunnilla puhumaan mukavia ja saamaan hyvää yhteishenkeä aikaan, mutta samat, positiivisuutta ryhmään tuoneet ihmiset eivät aina näe omaa negatiivista suhtautumistaan negatiivisiin asioihin työnsä ääressä. On kiva kertoa vitsejä tai nauraa toisten typeryyksille, mutta itseä koskevat ongelmat ovatkin haasteellisempi juttu. Omien negatiivisten puolien käsittelyyn suhtaudutaan liian usein negatiivisesti. Mihin ihmeeseen se kahvitunnilla vallinnut positiivisuus katosi työpisteeseen siirryttyä?

Kukaan meistä ei julkisesti uskalla väittää, ettei itsessä ole huonoja puolia. Keskustelua näistä omista huonoista puolista kuulee kuitenkin liian harvoin. Voisiko olla, että niitä aitoja, toisten ihmisten kokemia heikkouksia ei itse havaita tai ei haluta tunnustaa?  Tiedämme oman rajallisuutemme, mutta silti asia on kuuma peruna henkilötasolla. Tähän olisi kuitenkin yksinkertainen ratkaisu nimeltään palautekeskustelu ilman kehityskeskustelun tönkköyttä. Tässä kaksi tai useampi ihmistä kävisi tavallisen usein läpi yhteisiä tekemisiään ja oppisi sekä antamaan että vastaanottamaan positiivista ja negatiivista palautetta. Tarkoitan siis sitä, että normaalitöitä käytäisiin läpi henkilönäkökulmasta, jossa jokaisen tekemisestä ja toiminnasta sanotaan plussat ja miinukset. Ajan oloon porukka tiivistyisi ja oppisi käsittelemään myös hieman henkilökohtaisempia työhön liittyviä tekemisiä ilman draamaa. Näin työpaikkojen perusongelmasta saataisiin vahvuus ja yksilöiden kehitysmahdollisuudet paranisivat. Mikä parasta, kyse on hyvin yksinkertaisesta ja perusinhimillisestä toimintatavasta, johon lähes kaikki pystyvät. Kokeilkaapa äkkiä.

Motivoivan johtamisen kannattajana uskon, että pomon tulee arvostaa johdettaviaan ja jotta ihmisten välinen kanssakäyminen onnistuu ylipäänsä, tarvitaan ihmisten välille asiallinen luottamus. Johtaminen on palveluammatti, jonka tarkoituksena on saada ihmiset tekemään tarkoituksenmukaisia töitä. Näinhän se on, mutta ihan tuollaisena asiaa ei voi nielaista.

Ajatelkaapa normaalia kanssakäymistä työn ulkopuolella. Esimerkiksi 40-vuotta sitten ihmiset vierailivat toistensa luona ilman sen kummempia sopimisia, sen kun ilmestyivät vierailulle tuttujensa tykö. Tänä päivänä halutaan olla omissa oloissa, tuttuja tavataan harvakseltaan erillisen sopimuksen perusteella ja lasten harrastuksissa. Perheet keskittyvät omaan tekemiseensä eikä muista välitetä samalla tavalla, kuin aikoinaan.

Ylipäänsä lienee niin, että vieroksumme vieraampia ihmisiä ja varsinkin toisesta kulttuurista tulleita. Tapaamme lukita ovet ja suojaamme ylipäänsä kaiken arvokkaan ymmärtääkseni juuri näiltä vierailta siksi, kun emme luota heihin.

Ajattelenko pahasti jonkin ideologian kautta, jos miellän ihmisten hakevan viime kädessä omaa etuaan? Tämän johdosta ihmisten intressit eivät aina ole samat ja voivat itse asiassa olla jopa vastakkaiset. Erilaiset intressit johtavat erilaiseen toimintaan, joten tämän johdosta uskon, ettei kaikkiin ihmisiin voi sokeasti luottaa. Nykyopit korostavat, että pomojen tulisi luottaa alaisiinsa. Olen samaa mieltä edellä sanottu huomioiden. Minulle johtaminen on sitä, että ihmisiä yritetään motivoida strategian mukaisiin tehtäviin. Olen hieman hämilläni sellaisesta, että työntekijöiden annettaisiin itse päättää menettelyistään. Näin voidaan toimia sellaisten ihmisten kanssa, joiden tiedetään tai vahvasti oletetaan suoriutuvan tehtävistään itsenäisesti. Mutta entä sellaisten kohdalla, joilla on puutteita osaamisen tai motivaation suhteen?

En itse luota vieraisiin ihmisiin. Olen lukemattomia kertoja ollut esimerkiksi ostamassa jotain ja kokenut, että olisin tullut huijatuksi ilman puolieni pitämistä. Niin ikään olen ollut runsain määrin tilanteissa, joissa on sovittu toimintatavoista ja myöhemmin olen saanut havaita, ettei osa porukasta ole välittänyt sopimuksen mukaisesta menettelystä tuon taivaallista.  Mikäli ihmisen oma intressi työpaikalla ei ole strategian mukainen, ei häntä voi päästä toimimaan oman päänsä mukaan. Ja on selvää, että ihmisiä kohtaan tuntema arvostus vaihtelee, toisia arvostaa enemmän kuin toisia. Koen hieman vaikeaksi ajatuksen, että pomon tulisi kuunnella ja arvostaa kaikkia alaisiaan yhtä paljon. Toki ihmistä täytyy arvostaa ihmisenä, mutta työntekijöinä ihmiset eivät ole samantasoisia. Työpaikka ei ole demokratia.

Koska vain ihmisiä voidaan johtaa, on johtaminen ihmisten välistä kanssakäymistä. Johtamisen on palveltava työntekijöitä, joilta on edellytettävä vastuuta tekemisestään. Jos joku ei tätä vastuuta kanna, ei häntä voi mielestäni täysimääräisesti arvostaakaan. Ei taida olla oikein, että pomon pitäisi sallia työntekijöiden omia toimintatapoja silloinkin, kun ihminen toimii ainoastaan omaa etuaan ajatellen esimerkiksi hieman liian laiskasti. Hyväksyn toki sen, että ihmisiin luotetaan aluksi 100%:sesti, mutta pomon täytyy pystyä puuttumaan sellaisten ihmisten toimintaan, jotka eivät täyttä luottamusta ansaitse. Ja jos ihmiseen ei luota, kärsii arvostuskin samalla. Meidän suomalaisten tulisi lisätä keskinäistä luottamusta ja toistemme arvostamista. Asian eteen tule tehdä töitä pöydän molemmin puolin, sillä ilman vaivannäköä ja yhdessä toimimista saatetaan näissä asioissa ajautua idealismin puolelle.

Uusi sukupovi tuo tullessaan uusia arvoja ja toimintatapoja. Näinhän se on ollut aina ja tätä myötä maailma menee eteenpäin. Kun itse olin nuori, kuulin jatkuvasti vanhemman sukupolven päivittelyä siitä, kuinka nuoret pääsevät helpolla ja kuinka maailmanjärjestys vaarantuu ankaraan fyysiseen työhön tottumattomien nuorten velttoiluun. Vaan toisin kävi, ikäpolveni kouluttautui pidemmälle kuin koskaan aiemmin maan historiassa. Työt henkistyivät, osaaminen lisääntyi ja maan talous harppoi muita länsimaita kiinni nopeasti.

Uusin sukupolvi aiheuttaa näköjään taas päänvaivaa vanhemmille ikäluokille. Uudet tavat ovat jälleen ovella ja mm. mobiilius on muuttamassa perustekemisen keinovalikoimaa selvästi. Mediassa kirjoitetaan kliseisesti diginatiiveista, jotka ovat kasvaneet tietotekniikan hyödyntäjiksi. Tämä lienee osaltaan totta, mutta olen kuullut muutakin. Esimerkiksi sen, että monet nuoret hakkaavat pelejä ja liikkuvat notkeasti somessa ilman, että osaavat oikeasti tietoteknisiä perusohjelmia. Tietoa osataan kyllä hakea netistä, tietokoneiden ja puhelimien ominaisuudet sekä virittäminen hallitaan, mutta muu asiallinen hyötykäyttö onkin vähäisempää.

Mediassa näkee ohjeistavia artikkeleita siitä, kuinka uuden sukupolven kanssa tulee toimia. Nuoret eivät ymmärtääkseni arvosta vanhanaikaisia hierarkioita eivätkä ole halukkaita pokkuroimaan pomojen edessä. Niin ikään nuorille ovat tehtävän sisältö ja oma vapaus palkkaa tärkeämpiä asioita. Nuoret eivät sitoudu työnantajaan, vaan vaihtavat työtä helposti paremman tilaisuuden tullessa. Periaatteessa esitetyt asiat ovat ihan ok ja niin kuin ennenkin, muuttakoot nuoret toimintatapoja fiksumpaan suuntaan edellisten sukupolvien tavoin.

Setämiestä jäytää kuitenkin muutama perusasia. Jos nuoret eivät arvosta hierarkioita, niin miksi nuorille tuotetaan runsaasti kilpailuohjelmia, kuten BB ja selviytyjät? Lisäksi nuorten sanotaan arvostavan julkisuutta, jonka kautta saa ”respektiä”. Kilpailu on eräänlainen hierarkian huipentuma, jossa ihmiset laitetaan tulosten mukaiseen arvojärjestykseen. Ymmärrän, että nuoret haluavat uusia tapoja, mikä on täysin oikein, mutta onko taustalla vaikuttava perusarvo kuitenkin sama, kuin aiemmillakin sukupolvilla?

Olen harvakseltaan, mutta silloin tällöin tekemisissä nuorten aikuisten kanssa. Käsitykseni on, ettei ihmisen henkinen kypsyminen ole oleellisesti nopeutunut infoähkyn aikakaudella. Itsenäiseksi, henkiseksi aikuiseksi kasvaminen tapahtuu edelleen 30 – 40 vuoden välillä. Kuinka voidaan ajatella, että tätä paljon nuoremmille annettaisiin sisällöllisesti haastavimpia tehtäviä nuorten niitä halutessa? Lisäksi lienee niin, että nuoret tulevat pääsääntöisesti töihin toisten ihmisten omistamiin ja johtamiin organisaatioihin ja toivovat jo aluksi voivansa vaikuttaa tekemisensä sisältöön ja työn määrään. Kuka palkkaa osaamisen opetteluvaiheessa olevan ihmisen niin, että tämä voi itse voimakkaasti määrittää työn sisältöä? Työtä tehdään aina jollekulle toiselle ja tämä vaatii joustavuutta, harkintaa ja osaamista. Näitä ei nuorella oikein ole, joten jään mielenkiinnolla odottamaan, kuinka uuden sukupolven työelämään integroituminen tapahtuu. Pidän ilman muuta hyvänä, mikäli nuoret päätyvät perustamaan omia yrityksiä, mutta silloinkin vastassa on maksava asiakas, joka ei maksa tyhjästä. Yrittämisen vapaus saattaa muodostua illuusioksi, sillä työn tekemisen lisäksi taakkana on työn hakeminen ja ylipäänsä taloudellinen vastuu.

Päällimmäisenä ihmettelyni aiheena on mediasta saatu vaikutelma, että nuoret ajattelevat synnyttävänsä työntekijöiden markkinat astuessaan työelämään. Silloinhan he toimisivat perusarvolla, joka on selkeä oman edun tavoittelu. Jos näin olisi, niin mikä muu, kuin hedonismin lisääntyminen silloin oikeasti muuttuisi? Odotan nuorilta hieman enemmän.