Suomi on tavisten valtakunta. Täällä yleisestä mielipiteestä poikkeaminen johtaa helposti kuulijoiden kulmakarvojen nosteluun. Tavis on mielestäni joukkosielu, jolle keskeistä on olla suuren massan kanssa samoilla linjoilla. Tämä on monesti viisasta ja takaa paikan laumassa, mutta johtaa helposti kollektiiviseen illuusioon asioiden tilasta. Epäilen, että moni suomalainen muodostaa mielipiteitä oman lyhyen tähtäimen edun ja oman viitekehyksensä perusteella. Omaa ajattelua, jota varmasti sitäkin on, ei uskalleta tuoda esille, vaan toistetaan sellaisten silmäätekevien näkökantoja, joiden kelkassa itse halutaan liikkua.
Olen moneen kertaan toistanut sivistyneen keskustelukulttuurin tärkeyttä. Ilman tätä päädytään umpimielisyyteen, jossa tekemistä suositaan oman harkinnan kustannuksella. Ajatellaanko täällä niin, että jos ihminen ei tuo omia kantojaan esille, hän on vähemmän itsekäs, kuin omia perusteltuja mielipiteitään esittävä? On selvää, että osa äänekkäistä ihmisistä rakastaa omaa ääntään eli ovat itsekkäitä. Mutta muiden näkemyksiin tyytyvät tapaavat juputtaa pienessä piirissä niin sanotusti selän takana, joka todistaa sen, että omia eriäviä mielipiteitä olisi ollut, mutta niitä ei uskallettu esittää. Tavis pelkää niin julmetusti lauman tai lauman johtajan rankaisevan häntä eriävistä näkemyksistään. Tämä on juuri sitä, kun aasi pelkäisi edessään näkyvän porkkanan menettämistä kantaa ottamalla eli vetäytymällä ihminen ajattelee itseään hänkin. Voisimme aivan hyvin käydä äänekästäkin keskustelua eri näkemyksistä, jos vain uskaltaisimme ja osaisimme. Se vaatisi vain hieman rohkeutta, omien näkemysten selkeyttämistä ja toisten näkökulmien sietämistä. Oletteko havainneet, millaista mekkalointia on Englannin parlamentin istunnoissa ja Englantia pidetään sentään yhtenä sivistyksen kehtona maailmassa.
Mutta juuri tässä se ongelma on. Asioihin ei viitsi ottaa julkisesti kantaa, jos asia on itselle epäselvä. Kuinka moni uskaltaa kertoa muita, kuin toisten jo kertaalleen kertomia näkemyksiä esimerkiksi kansatalouden hoidosta, yritysten kehittämisestä, Natosta tai kuntien toiminnan kehittämisestä? Kun joku sen vihdoin tekee ja jos näkemys poikkeaa perinteisestä Suomi-näkemyksestä, niin provokaattorin ja oman edun ajajan leimaa otsaan.
Mikä on maamme keskeisimpiä ongelmia? Se, ettei kansantalous kasva kulurakenteeseemme nähden riittävästi. Ellemme tee mitään, jää ainoaksi mahdollisuudeksi odottaa ja toivoa, että kasvu hoitaisi ongelman jälleen kerran. Ellei kasvu pian ala, olemme varmuudella vaikeuksissa. Toisin sanoen toimimalla niin kuin ennenkin, ajaudumme melkoisella varmuudella hankaluuksiin. Tarvitsemme kipeästi ihmisiä, jotka pystyvät ja uskaltavat tarkastella asioita valtavirrasta poikkeavasti. Nykyiseen tyytyminen on ongelman peittelyä. On vanha yritystoiminnan viisaus, että palvelemalla kaikkia et palvele oikeasti ketään. Erilaisia kannanottoja tulisi saada päivänvaloon arvioitavaksi. Uuteen toimintaan liittyy riski, mutta niin liittyy siihenkin, ettei tee mitään. Uudistumisriski on lopulta kohtuullinen.
Kuka normi-ihminen on valmis luopumaan etuuksistaan tai opituista tavoista ilman kapelia? Ei kovin moni, joten on selvää, että älämölöä on jatkossa tiedossa. Kaikkia ei voida miellyttää silloin, kun rakenteita järjestellään uudelleen. Uudistumistarpeen ollessa ilmeinen elämme tilanteessa, jossa joidenkin on jälleen kerran näytettävä tietä suurelle enemmistölle. Oman, perustellun kannan esittäminen on vastuunottoa tulevaisuuden suunnittelemiseksi. On pliisua olla sanomatta mitään ja jatkaa vanhaan malliin. Milloin kehitystä on saatu aikaan pliisuudella?