Suomi on demokraattinen maa. Täällä ihminen saa sanoa sanottavansa ja oikeuslaitos sekä viranomaiset yleensäkin ovat luotettavia. Ymmärrän lisäksi niin, että kansainvälisesti verrattuna suomalaiset ovat rehellistä väkeä. Kun jotain sovitaan, annetaan jo suulliselle sopimukselle suurta arvoa.
Kaikkialla näin ei ole. Entisessä itäblokissa valtapitävät käyttävät hulvattomasti maansa rahoja eivätkä siedä kilpailijoita. Arabimaissa eletään aikas tiukkojen uskonnollisten ja kulttuuristen säännösten puitteissa. Aasian suunnalla esimerkiksi Thaimaassa on riehunut sotatilaa muistuttavia mellakoita ties kuinka kauan ja kansa vaatii päättäjien päitä vadille. Afrikassakaan ei sananvapaus taida olla kaikissa maissa kummoinen. Kertoisitteko minulle, miksi laajassa osassa maapalloa eletään näin? Itse epäilen syyksi sitä, että vallassa olevat tahot pyrkivät pitämään kiinni vallastaan ja eduistaan eivätkä sen vuoksi hyväksy demokraattisia käytäntöjä. Keskustelu ja kriittinen tarkastelu pyritään tukahduttamaan itsekkäistä syistä.
Huolimatta yllä mainitusta on jotenkin kummallista, että meillä Suomessa ei ole täälläkään erityisen kaksinen keskustelukulttuuri. Positiivista palautetta kyllä sopii saada, mutta kritiikkipuoli onkin sitten erikseen. 1970 –luvulla Neuvostoliittoa tai presidentti Kekkosta ei sopinut julkisesti arvostella, oppilas on pystynyt esittämään kritiikkiä opettajalle vasta 1980-luvulta alkaen, esimerkiksi Nato-keskustelua on vielä tosi vähän ja aika harva vastuuhenkilö asettuu joukkojen eteen kysyäkseen mielipidettä omista toimistaan ja siitä, miten muiden mielestä tulisi toimia. Miksi näin on?
Syitä lienee useita. Työpaikka ja varsinkaan yritys ei ole demokratia. Miksi? Siksi, koska työtehtävät edellyttävät osaamista, jota ei ole tasaisesti kaikilla. Lisäksi tulosten vastuunkanto ja rahoitusvastuu on vain osalla ihmisistä, joiden on näin ollen kyettävä vaikuttamaan muiden tekemiseen. Eihän kukaan meistä oikeasti halua, että omaa omaisuutta ja sen käyttöä alkavat muut määrätä. Mutta on asiassa muutakin. Osaavat vastuunkantajat määrittelevät työpaikoilla, kuinka missäkin toimitaan. Tämä taas ei sovi kaikille. Osa ns. työntekijöistä haluaisi toimia itse katsomallaan tyylillä silloinkin, kun se ei selvästikään ole työnantajan halun mukaista. Eihän tällöin voida tekijälle suoda vapauksia, sillä tekijä päätyisi tekemään eri asioita eri tyylillä, kun on tarve. Lisäksi meillä ihmisillä on taipumus yrittää päästä vähemmällä silloin, kun homma ei oikein innosta.
Mutta asiassa on vielä se iankaikkinen näkökulma vallankäyttöön. Jos keskustelua ei käydä tai sitä ei sallita, pyrkii mieleeni vääjäämättä myös se mahdollisuus, että vallankäyttäjät pyrkivät pitämään keskeisen hyvän itsellään ylimitoitetusti. On selvää, että päätöksillä on perusteet, joita kaikki eivät ymmärrä. Mutta jos tämän johdosta ihmisten ei sallita esittää kysymyksiä tai eriäviä mielipiteitä menettelyihin liittyen, alkaa vallan väärinkäyttö haiskahtaa asian ympärillä. Olemme eläneet Ruotsin ja Venäjän vallan alla sekä Neuvostoliiton varjossa. Tuskin kovin moni haikailee niitä aikoja, jolloin keskustelua ei tarvittu eikä myöskään käyty. Kuningas tai tsaari taisi tehdä niin kuin halusi ja epäilen, ettei käskyn vastaanottavassa päässä ollut aina kivaa. Silti usein vaikuttaa olevan niin, että valtaa saatuaan normi-ihminen täällä läntisessä demokratiassakin unohtaa keskustelun ja ärsyyntyy muiden näkemyseroista.
Tekemisellä on aina tarkoituksensa, halusi sitä tai ei. Se, että tekijöillä on sukset samaan suuntaan, johtaa todennäköisemmin tarkoitusta vastaavaan lopputulokseen. Vastuunkantajat ovat työssään sen vuoksi, että he saavat ihmiset tekemään tarkoituksenmukaisia töitä. Valta on tässä väline, ei itseisarvo. Eikö sentään olisi loogista, että tällaisessa luotettavassa ja kokonaisuutena vastuullisessa maassa voitaisiin keskustella päätöksistä ja niiden taustoista. Tämä tietysti edellyttää järkevää argumentaatiota kaikkien osalta.
