Ihmisellä taitaa olla taipumus suhtautua omiin asioihinsa subjektiivisesti. Ajatelkaapa vaikka omia lapsia tai jos mahdollista, niin lastenlapsia. Suhtautumisemme ei taatusti ole objektiivista niissä asioissa. Olisiko niin, että omien lasten tekemiä virheitä tulee ohitettua, kun ne omat kultamussukat ovat niin ihania ja hyviä. Vaikka edellinen koskee meitä kaikkia, ei se peitä hyvin yleistä heikkouttamme, ettemme aina siis osaa suhtautua lastemme negatiivisiin puoliin objektiivisesti.
Kuinka on omakuvamme laita? Ettei vain sielläkin olisi katveita, joissa oma käsityksemme itsestä poikkeaa muiden näkemyksestä. Olemme usein hyviä asioissa, joita olemme tehneet pitkään, mutta emme ehkä näe hyvyyden vieressä olevia huonoja puolia, jotka taas näkyvät muille.
Olemme olleet työteliäs kansa, jolle on ollut eduksi painottaa tekemisen määrää sisällön kustannuksella. Tämä toimii selkeissä olosuhteissa, mutta johtaa helposti rutinoitumiseen. Ihminen on saanut olla mitä on, kunhan on ollut ahkera ja työn lopputulos on ollut riittävä. Työn aina vain henkistyessä tämä ei riitä. Ihmisten tulee toimia joukkona eikä vaativaan lopputulokseen päästä ilman, että yksilöt kehittyvät jatkuvasti osaamisessaan ja joukkona toimimisessa.
Ihmisen on vaikea, ellei mahdotonta saada realistista kuvaa itsestään, elleivät ulkopuoliset anna asiallista palautetta ihmisen toiminnasta. Vanha totuus kertoo, että arvion kohteeksi on syytä ottaa ihmisen toiminta eikä koko persoona. Ihmisen on pystyttävä kohtaamaan heikkouksiaan ilman dramaattisuutta. Työpaikalla pystytään kyllä kahvitunnilla puhumaan mukavia ja saamaan hyvää yhteishenkeä aikaan, mutta samat, positiivisuutta ryhmään tuoneet ihmiset eivät aina näe omaa negatiivista suhtautumistaan negatiivisiin asioihin työnsä ääressä. On kiva kertoa vitsejä tai nauraa toisten typeryyksille, mutta itseä koskevat ongelmat ovatkin haasteellisempi juttu. Omien negatiivisten puolien käsittelyyn suhtaudutaan liian usein negatiivisesti. Mihin ihmeeseen se kahvitunnilla vallinnut positiivisuus katosi työpisteeseen siirryttyä?
Kukaan meistä ei julkisesti uskalla väittää, ettei itsessä ole huonoja puolia. Keskustelua näistä omista huonoista puolista kuulee kuitenkin liian harvoin. Voisiko olla, että niitä aitoja, toisten ihmisten kokemia heikkouksia ei itse havaita tai ei haluta tunnustaa? Tiedämme oman rajallisuutemme, mutta silti asia on kuuma peruna henkilötasolla. Tähän olisi kuitenkin yksinkertainen ratkaisu nimeltään palautekeskustelu ilman kehityskeskustelun tönkköyttä. Tässä kaksi tai useampi ihmistä kävisi tavallisen usein läpi yhteisiä tekemisiään ja oppisi sekä antamaan että vastaanottamaan positiivista ja negatiivista palautetta. Tarkoitan siis sitä, että normaalitöitä käytäisiin läpi henkilönäkökulmasta, jossa jokaisen tekemisestä ja toiminnasta sanotaan plussat ja miinukset. Ajan oloon porukka tiivistyisi ja oppisi käsittelemään myös hieman henkilökohtaisempia työhön liittyviä tekemisiä ilman draamaa. Näin työpaikkojen perusongelmasta saataisiin vahvuus ja yksilöiden kehitysmahdollisuudet paranisivat. Mikä parasta, kyse on hyvin yksinkertaisesta ja perusinhimillisestä toimintatavasta, johon lähes kaikki pystyvät. Kokeilkaapa äkkiä.
