Yrittäminen ja yritystoiminta tuovat rahan nykyiseen yhteiskuntaan. Yritystoiminta on turkasen tärkeä asia ihmisten hyvinvoinnille. Kaikki eivät kuitenkaan ole yritystoiminnan ammattilaisia eikä mielestäni voida vaatia, että kaikki ihmiset ymmärtävät yritystoimintaa ja sen merkittävyyttä. Eihän kaikki ymmärrä lääketiedettä tai tietotekniikan salojakaan, vaikka nekin ovat merkittäviä asioita.
Yritystoiminta saa alkuvoimansa oman hyödyn tavoittelusta siten, että kykenee tuottamaan toisillekin hyötyä. Kuka on valmis pyörittämään yritystä ilman omaa hyötymistä? Oman edun tavoittelu on mielestäni evoluution mukanaan tuoma tapa toimia ja on laumaeläimen toiminnan perusvoima eli laumaeläin hakee mahdollisuuksiensa rajoissa mahdollisimman hyvää asemaa itselleen lauman sisällä. Minusta tässä ei puhuta ideologiasta, vaan luonnonmukaisesta, faktisesta laumaeläinten tavasta toimia. Jos näin on, niin eikö tämä kannattaisi hyväksyä johtamisen perustaksi. Ihminen hakee luontonsa mukaisesti omaa etuaan ja jos siihen ihmistä ohjaa, niin luulisi homman toimivan.
Edellä mainittu tuskin on uutinen monellekaan ja siksi ihmettelenkin, miksi työntekijä ja työnantaja vaikuttavat olevan sangen usein vastakkainasettelutilanteessa. Ihminen hakee luontonsa mukaisesti omaa etuaan, oli sitten työntekijä tai työnantaja. Oman edun ilmenemismuoto vain vaihtelee eri ihmisten välillä. Eläinlaumassa oma etu on parempi turva ja ruoan saanti. Ihmislaumassa vallitsee hieman monimuotoisemmat oman edun muodot, jos on uskominen esimerkiksi Maslowin tarvehierarkiaa. Ihmiselläkin on samat perustarpeet eli fyysiset tarpeet ja tarve turvallisuudesta. Tämän jälkeen voidaan edetä jalostuneempiin tarpeisiin, kuten läheisyyden, arvostuksen, älyllisen toiminnan ja itsensä toteuttamisen tarpeisiin. Näiden ohjaamana ihminen toimii ja tarvetasot käsittääkseni siis vaihtelevat yksilö- ja tilannekohtaisesti.
Jos yrityksen johdon ja omistajan etu on tuottojen hakeminen, on sen oltava työntekijöidenkin etu. Muutenhan työnantaja joutuu vetämään kivirekeä perässään ja pakottamaan työntekijöitä työhönsä eikä se ole tehokasta kuin yksinkertaisissa tehtävissä, joissa tekijät ovat lisäksi helposti korvattavissa. Organisaation johto on työhierarkian huipulla ja saa arvostusta sekä myös mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Lisäksi johto saa keskimäärin organisaation parasta palkkaa, joten tarpeet tulevat usein hyvin tyydytetyksi. Tämä sama tulisi suhteutettuna tapahtua työntekijöilläkin. Osalle tekijöistä riittää perustarpeiden tyydyttäminen, mutta osalla on jalostuneempia tarpeita. Perusta ihmisen oman edun hyödyntämiselle johtamisessa on tunnustaa, että kaikille on suotava sama logiikka oma etuun, muuten mielestäni ajaudutaan idealismiin. Tätä idealismia näyttää esiintyvän kummassakin porukassa. Yritys ei työllistä muuten kuin hyötymistarkoituksessa, joten sama logiikka täytyy hyväksyä työntekijällekin. Yritys ostaa työpanosta hyötyäkseen siitä ja jota työntekijä myy samasta syystä. Tästä kai on tullut nimi työmarkkinat. Molempien osapuolten perustarve on rahan ansainta, mutta muitakin tarpeita siis on. Molempien osapuolten oman edun tavoittelu on aivan yhtä hyväksyttävää ja oikein. Jos työntekijä ei hyödy samoista asioista kuin työnantaja, joudutaan automaattisesti eriseuraisuuteen.
Yritys elää asiakastyytyväisyyden avulla tienatuilla asiakkaiden rahoilla, joita yritys siis vain jakaa eteenpäin. Asiakas maksaa yrityksen tuottamasta lopputuloksesta, joka tulisi olla kaiken toiminnan keskipiste. Työmarkkinoiden logiikassa täytyy olla jotakin pielessä, kun osapuolet narisevat julkisuudessa vuodesta toiseen syyttäen toista osapuolta milloin mistäkin. Eihän toimivilla markkinoilla myyjä ja ostaja jatkuvasti riitele keskenään, vaan hyödyntävät toisiaan. Markkinoilla suurinta valtaa käyttää yleensä rahan tuoja eli ostaja. Näin se taitaa olla työmarkkinoillakin. Vaan jos ei ole mitä ostaa, joutuu olemaan ilman tai täytyy tehdä itse. Se ei ole työmarkkinoilla mahdollista, sillä työnantajan edustajia on vain pieni osa työpaikkojen väestä, joten asiakkaille tuotetun hyödyn toteuttaminen ei ole mahdollista ilman työntekijöitä. Tästä luulisi syntyvän peruskunnioitus tekijöitä kohtaan, sillä vain lopputuloksesta saadaan asiakkailta tuottoja.
Miksi siis jatkuva eripura? Epäilen, että työn tekemisen ja palkitsemisen fokus on vanhanaikainen ja tulosten jakamisen reiluus on kärsinyt. Yleistäen työntekijät eivät ole halukkaita joustamaan tappioiden tullen eivätkä työnantajat voittojen kasvaessa. Eikö ole täysin selvää, että tällöin ei samaan suuntaan soudeta?
On sanottu, että ääriainekset janan päissä muistuttavat toisiaan. Ääriaines ei ajattelekaan pragmaattisesti, vaan ideologisesti. Ääri-ihmiset kummassakin leirissä hakevat ideologista perustaa näkemykselleen. Ratkaisut edellyttävät kuitenkin järjen käyttöä.
