Pidän maatamme lintukotona moneen muuhun maahan verrattuna. Tämä tarkoittaa sitä, että meikäläisillä on maailmanmitassa luottamusyhteiskunta, jossa sekä ihmisiin että varsinkin viranomaisiin luotetaan kohtuullisesti tai jopa enemmän. Kun jotain sovitaan, siitä pidetään kiinni. Tämän lisäksi Suomessa on monia muita käytäntöjä, jotka eroavat anglosaksisista vastaavista selvästi. Emme pidä esilläolosta ja olemme keskimäärin surkeahkoja puhujia. Niin ikään markkinointi ja myyntityömme on kovin monotonista. Emme ole myöskään kovin yhteisöllisiä, vaan touhuamme kukin tahollamme emmekä oikein välitä vähän vieraammista ihmisistä. Ja sokerina pohjalla on tietysti pohjoismainen yhteiskuntamalli, jossa valtion ja julkisen puolen rooli on suuri. Vastuuta on ulkoistettu yhteiskunnalle ihan eri mitassa, kuin vanhoissa läntisissä demokratioissa.

Kauppalehden 10.9.2014 ilmestyneessä numerossa, jossa kirjoitettiin kansainvälisen liike-elämän sopimuskäytännöistä, tuotiin esiin erityisesti anglosaksien tavasta sopia asioista. Mikäli oikein tulkitsin, on kansainvälinen sopimuskäytäntö yleensäkin kovasti juridisempi kuin meillä. Olen kuullut kansainvälisessä liiketoiminnassa pitkään vaikuttaneen suusta lähimenneisyydessä, että anglosaksien kanssa asioista sovittaessa on ainoastaan kirjallisella sopimuksella merkitystä. Ja tämän päälle sopimusjuristi kertoo lehdessä, että ”anglosaksinen laki onkin lähtökohtaisesti vahvimman laki”. Artikkelissa kerrotaan esimerkki, kuinka suomalaista osapuolta yritettiin sopimusteknisesti huijata. Ymmärrän, että esitetty näkemys on yksi näkemys eikä koko totuus, mutta kuitenkin asiantuntijan suulla lausuttu näkemys.

Suomalaisia pidetään mörökölleinä eurooppalaisten kansojen joukossa. Ero jenkkeihin on vieläkin suurempi, sillä ymmärtääkseni erityisesti USA:ssa korostetaan sosiaalista kanssakäymistä ja ystävällistä julkikuvaa. Myös itämaisissa kulttuureissa kasvojen säilyttäminen on tärkeää. Kuitenkin monien kulttuureiden liike-elämän toimintatavoista syntyy vaikutelma, että niissä toimitaan ihan toisin kuin annetaan sosiaalisessa kanssakäymisessä ymmärtää. Miksi ihmeessä jenkit satsaavat runsaasti imagoon ja makeisiin sanoihin, jos tosiasiassa pyrkivät heti tilaisuuden tullen käyttämään sopimusosapuolta härskisti hyväkseen? Missä ovat opit luottamuksesta ja ajatus siitä, että kerran menetetyn luottamuksen korjaaminen maksaa moninkertaisesti takaisin hankittaessa? Kuinka markkinat voivat toimia, jos kaupanteossa molemmat osapuolet eivät voitakaan?

Amerikkalainen taloussivusto CNBC listasi vuonna 2011 10 maata, jossa on sen mukaan huonoin liiketoimintaympäristö. Suurimmat ongelmat näissä maissa liittyvät byrokratiaan ja hallinnon korruptoituneisuuteen. Listan maita ovat mm. Nigeria, Indonesia ja Venäjä. Ymmärrän niin, että kaikenlainen epämääräinen hallintosähläys, saati väkivallan uhka, on pahasta liiketoiminnalle. Liiketoiminta voi usein paksusti, kun ympäröivään yhteiskuntaan ja vakaisiin oloihin voi luottaa. Kuitenkin maailman merkittävimmän talousmahdin oikeuskäytäntö suosii suurta rahaa erittäin mutkikkaine sopimuksineen. Sopimusosapuolta ollaan ymmärtääkseni valmiita kyykyttämään, mikäli mahdollisuus siihen tarjoutuu. Kauppalehden artikkelissa kerrotaan, että erityisesti teknojätit kiristävät entisten ”kumppaneiden” elintilaa suuremman voimalla. Kuinka tällainen voi toimia? Edellä mainittu toiminta ei edistä vakautta, vaan pikemminkin hankaloittaa varsinaista tuottavaa työtä. Ja näin käy maailmassa laajemminkin, kun olot huonontuvat. Ei markkinatalous ihan näinkään voi ikäänsä toimia.

Suomen talouden kasvu on monen mielestä pk-yritysten varassa ja kasvu edellyttää monelta yritykseltä vientiä. Mitä mahdollisuuksia pk-yrityksillä on tällaisessa maailmassa? Anglosakseilla on pitkä historia vapaasta taloudesta. Heidän nykyinen liiketoimintakäytäntö suosii voimakkaasti hallintoa ja riskienhallintaa. Pienellä volyymilla toimittaessa ei tuollaiseen ole varaa, sillä yksikkökulut nousisivat yli äyräiden. Ei se taida ihan halpaa olla anglosakseissakaan, jossa pelataan usein suurilla määrillä. On mielestäni hieman erikoista, että nimenomaan markkinataloutta kannattavien maiden toiminnassa on selviä epäluottamuksesta kieliviä piirteitä.

Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on käsitykseni mukaan ollut kohtalainen, ellei peräti hyvä. Nykyisin terveydenhuoltomme taitaa olla haastavassa tilanteessa, sillä toimialan kulut uhkaavat nousta hurjaa vauhtia. Kun järjestelmää aikanaan luotiin, oli käsitykseni mukaan järjestelmän keskiössä lääkäri, ei siis potilasasiakas. Työn perustarkoituksena lienee kuitenkin terveyden tuottaminen nimenomaan potilaille, joten heitä varten lääkäreitä ylipäänsä koulutetaan.

Suomalainen koulutusjärjestelmä ei sekään liene ihan huono, ennemminkin kohtalaisen hyvä noin kansainvälisesti verraten. Olemme saanet PISA-ihailuja systeemistä, joka opettaa kaikki lukemaan ja kirjoittamaan hyvin. Mutta järjestelmämme onkin luotu opettamista, ei oppimista varten. Koulutuksemme merkittävänä piiloagendana on edelleen tottelevaisuus ja ahkeruus, jotka soveltuvat sivistyksen elinkaarenvaiheeseemme kehnosti. Koulutuksemme keskiössä onkin ollut opettaja ja opettaminen, ei siis oppilas ja oppiminen.

Liike-elämässä palvellaan asiakkaita. Kliseisenä hokemana oli aikoinaan asiakas on aina oikeassa –fraasi. Ei sitä monikaan ottanut tosissaan, mutta se kuulosti hyvältä. Luulisi kuitenkin, että viimeistään liike-elämässä on tajuttu asiakaskohtaisen palvelun rooli. On vain kuitenkin niin, että merkittävä osa yritystemme tarjonnasta pohjautuu tayloristiselle toimintalogiikalle, jossa asiakkaan ja asiakaspalvelijan käyttäytyminen on etukäteen mallinnettu mahdollisimman kustannustehokkaaksi. Näin toimitaan lähes kaikkialla teollisuudessa, pika- ja ketjuruokaravintoloissa sekä esimerkiksi ketjuliikkeissä. Keskiössä on tehokas asiakaspalvelu, ei täälläkään asiakas itsessään. Insinöörit ovat kiinnostuneita teknologiasta, kaupalliset ihmiset rahasta ja vallasta, kuten juristitkin. Kuka on kiinnostunut asiakkaasta?

Moni asia on maassamme ollut hyvin, mutta näiden perinteisesti hyvin järjestettyjen palveluratkaisujen takaa paljastuu ammattilaiskeskeisyys. Emme ole tottuneet miettimään asioita loppuun ja muodostamaan tekemistämme lähtökohdasta, jossa työtä tehdään aina asiakkaalle. Mitä järkeä on juoksuttaa potilasta lääkäriltä toiselle? Mitä järkeä on kaataa perustietoa oppilaiden päälle ja testata tiedon perillemenoa säännöllisin teoriakokein, kun tiedetään oppimisen olevan yksilöllistä ja suorituskeskeisyyden häiritsevän aitoa oppimista? Mitä ihmeen järkeä on päivitellä yrittämisen ankeutta, kun oma yritys on viritetty korostetun itsekeskeisesti vanhan kaavan mukaan? Tätä samaa logiikkavirhettä nähdään kovin monessa paikassa: professorit eivät tutki vaan hallinnoivat, johtajat eivät johda vaan suunnittelevat ja osallistuvat arkityöhön, konsulttien aika kuluu tarjouslaskentaan ja myyntityöhön neuvonannon sijaan ja niin edelleen.

Elämme vaurainta aikaa maamme historiassa ja silti ongelmana on talouden nihkeys. Mitkä palvelut kannattavat Suomessa nykyisin? Finanssipalvelut, it-palvelut ja taloudellinen neuvonta. Ihan hyvä että kannattavat, mutta ovat kuitenkin varsinaista tuottamista avustavaa tekemistä. Ovatko asiat silloin hyvin, kun teollisuus ei investoi ja BKT laskee, mutta rahalaitokset voivat paksusti karsimalla peruspalvelujaan? Entä silloin, kun kipeästi kaivattua uutta tarjontaa ei tahdo syntyä ja laskuliuku jatkuu, mutta neuvonantajat ja riskiluokittajat paisuvat? Yritysten ja yhteiskunnan tulee tuottaa asiakkailleen hyödyllisiä palveluita. Niin tiukkaa paikkaa ei tule, jossa ihminen hylkäisi oman etunsa. Jos pystyt tuottamaan hyötyä toiselle ympäröivässä realiteetissa, olet hyödynsaajalle tärkeä. Asiakkaan ja palveluntarjoajan välisessä toiminnassa kummankin tulee voittaa. Pelkkä oma voitto ei riitä. Meidän tulee reivata tekemistämme kovin monella rintamalla tarkoituksenmukaisemmaksi.

Ihmiset haluavat käsitykseni mukaan olla rationaalisia päättäjiä. Tutkimustulokset eivät kuitenkaan tue tätä, vaan itse asiassa osoittavat ihmisen päätöksenteon olevan tunnepohjaista ja merkittävässä määrin jopa intuitioon perustuvaa. Tällainen on esimerkiksi johtamisen suunnittelutyötä korostavalle managerille hieman vaikea niellä. Mutta toisaalta on sanottu niinkin, että intuitioon voi nojata vain hyvin tuntemissaan asioissa  eikä niissäkään pelkästään intuitioon. Toisin sanoen asiantuntemukseen, jonka yhteydessä on tavattu tehdä paljon analyysiä, voi rakentua kokemuksen myötä kykyä hyödyntää intuitiota ja tunnetta.

Tunne siis vaikuttaa päätöksentekoomme. Käsitys tästä näkyy viestinnässä ja kaupankäynnissä kaikkialla. Taloja ja mökkejä myydään kuvilla onnellisista perheistä, alkoholia kuvilla iloisista juhlista, vaatteita hyvännäköisten ihmisten kuvilla ja liikuntapalveluja kuvilla nauravista ja hyvävartaloisista ihmisistä. Näin on ollut jo tosi kauan.  Kuva on usein se, jolla mieleen vaikutetaan eli kuva muodostaa mielikuvan, joka ohjaa ajatuksiamme.

Mielikuvien rakentamiseen ovat erikoistuneet mainos- ja viestintäihmiset. Heitä hyödynnetään siksi, että he osaavat muodostaa tavista paremmin kutakin kohderyhmää puhuttelevan viestin. Maksajan intressissä on siis saada kohderyhmän ihmiset suosiolliseksi itselleen ja tähän tarvitaan tunne-elämää puhuttelevia toimia. Toimintatapa on yleisinhimillinen eli hyvin yleisesti käytetty. Se ei siis voi olla väärin, mutta ei aina ehkä täysin oikeinkaan. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta olisiko niin, että viestinnällistä manipulaatiota tarvitaan, kun pelkät faktat eivät riitä? Ihminen yritetään saada ajattelemaan positiivisesti viestitettävästä aiheesta tai ihmiselle yritetään peräti luoda tarve jollekin sellaiselle, jota ihminen ei oikeasti tarvitse. Eihän aitoa tarvetta tarvitse luoda.

Politiikan pitäisi minun mielestä olla yhteisten asioiden hoitamista. Moni nuorehko ja sinänsä ihan hyvin menestynyt poliitikko on löytänyt ns. normaalia työtä viestintätoimistoista. Miksi? Voisiko olla siksi, että valtakunnantason poliitikot ovat tottuneet rakentamaan ja olemaan mukana tunnepitoisissa viestintäkampanjoissa? Jos näin olisi, eikö silloin ole myös niin, että politiikassa menestymisen katsotaan edellyttävän myös viestinnällistä manipulaatiotaitoa? Ettei vain politiikassakin jo osin olla samassa tilanteessa kuin keskimääräiset bulk tuotteiden myyjät eli kun fakta ei enää riitä ja oma asia tulisi saada kaupaksi, aletaan kikkailla viestinnällä.

Maailma muuttuu ja se on hyväksyttävä. Viestintä on merkittävässä roolissa monikanavaisessa ja infoähkyisessä yhteiskunnassa. Tärkeitä asioita ei saa hoidetuksi, mikäli tieto näistä asioista ei tavoita ihmisiä. Kukaan järkevä ihminen ei kiistä asiallisen viestinnän tärkeyttä. Mutta eikö yhteisten asioiden hoitamisen perustarkoitus ole tehdä sellaisia päätöksiä, jotka ovat tilanteeseen nähden enemmistön kannalta hyviä tai tiukan paikan tullen vähiten huonoja? Näiden päätösten seuraukset saamme tietää uutisista, ajankohtaisohjelmista ja asiantuntija-arvioista, niitä ei tarvitse erikseen kansalle myydä. Mutta kun katsoo nykyistä meininkiä, syntyy vaikutelma päättämättömyydestä ja jatkuvasta mediakohinasta politiikan ympärillä. Ettei tässä vain syyllistytä tyhjänmyyntiin? Liike-elämässä se tapahtuu yksityisten omistajien rahoilla ja se luo joka tapauksessa työtä, mutta politiikassa se tapahtuu yhteisestä kassasta ja pahimmillaan vähentää työtä. Eihän tämän näin pidä mennä. Elleivät vastuunkantajat kanna vastuutaan, alkaa systeemi menettää merkitystään. Korruptoitunut ja itseään varten pyörivä järjestelmä ei taatusti tuota hyvää kovin laajalle. Olen ymmärtänyt, että somessa on käyty keskustelua poliittisen päätöksenteon uudistamistarpeesta. Jos niin on, ei sellainen keskustelu vaikuta mitenkään perusteettomalta.

Me suomalaiset olemme eläneet toisen maailmansodan jälkeen melkoista lintukotoa maassamme. Kasvu, vaurastuminen ja läntiseksi sivistysmaaksi kehittyminen on ollut menestystarina kokonaisuutena.  Julkisella ja yksityisellä puolella tehtyjä toimia voidaan ja tuleekin arvioida kriittisesti, mutta maamme on kuitenkin pärjännyt vähintään kohtuullisesti. Esimerkiksi Neuvostoliiton nuoleskelu aikanaan johti jonkinasteiseen demokratiavajeeseen, mutta siitäkin selvittiin ja yhteiskunta kehittyi kovin monella saralla.

Olen kuullut sanottavan, että maamme uuden ajan historiasta voidaan löytää 50 – 120 vuotta kestäneitä vaiheita, joiden kautta maamme on elänyt ja kehittynyt tähän päivään. Näitä jaksoja ovat mm. virkamiesaatelin aika ja autonomia. Viimeisin jakso katsotaan alkaneeksi toisen maailmansodan päättymisestä, jolloin jaksoa on kestänyt noin 70 vuotta. Maamme kehitys on takunnut, kuten monessa muussakin länsimaassa, viimeisten vuosien aikana normaalia enemmän. Maailman talous ajautui hankaluuksiin jenkeistä lähteneestä rahoituskriisistä, jolloin meilläkin alkoivat ajat heikentyä. Nyt tätä menoa on jatkunut jo kuutisen vuotta eikä loppua näy. Tämän lisäksi epävakaus tai suoranainen sotatila velloo lähi-idässä, Afganistanissa, osassa Afrikan maita ja jopa itäisessä Euroopassa Ukrainassa. Olisiko liioittelua alkaa epäillä, että maailman meno hakee jälleen uusia uomia?

Suomalaisia pidetään hyvänä peruskurin pitäjänä ja vakaiden olojen säilyttäjinä, joilta ei uudistuminen käy kovin näppärästi. Tämä näkyy jo turkasen usein. Poliittisten päättäjien kyky tehdä suunnanmuutosta vaikuttaa melko onnettomalta. Yrityselämä ei sekään ole uudistunut riittävästi ja valittaa sen sijaan äänekkäästi verotuksesta ja muusta yhteiskunnan osuudesta yrityselämän tasoittamiseksi. Viime vuosien aikana olemme saaneet useaan otteeseen kuulla venäläisten poliitikkojen kovia puheita, joissa yritetään painostaa maatamme ja aivan äskettäin olemme saaneet todistaa useita ilmatilanloukkauksia venäläisten koneiden tekemänä. Venäläisten kanssa toistuu sama lakoninen kaavaa eli asiaa selvitetään ja sen jälkeen suomalaiset itse selittävät naapurin toistuvat virheet vahingoksi. En voi välttyä laiskanpulskealta ja löperöltä vaikutelmalta suomalaisten asioiden hoitamista seuratessa. Meillä ilmeisesti odotetaan hyvien aikojen palaavan, kuten viimeisen 70-vuoden aikana on aina käynyt, ja tämän hoitavan vaikeat asiat jälleen kerran. Ylimitoitettuun hyvään tottuneen ja sitä kautta lihoneen suomipojan tulisi herätä todellisuuteen ja reivata ihmisiän jatkuneita tapojaan paremmin realiteetteja vastaavaksi.

En kaipaa provokatiivista ulostuloa rajaloukkausasioissa, mutta kaipaan kuitenkin itsellisen valtion määrätietoisia toimia sosiopaattisen naapurin toimintaan reagoimiseksi. Ei liene provosoitumista sanoa huonosti käyttäytyvälle naapurille asiasta, mutta toistuvasti sanomatta jättäminen osoittaa kykenemättömyyttä hoitaa omia asioitaan. Mikäpä naapurin on pelkuria kyykytellessä.

Ymmärrän politiikan täytenä maallikkona poliitikkojen olevan hoitamassa demokratian nimissä äänestäjiensä asioita. On aika erikoista, jos tässä tehtävässä ei pysty toimimaan uudelleenvalinnan menetyksen pelossa. On irvokasta, että ihminen pyrkii jatkamaan tehtävässä, jota ei kunnolla hoida. Omaa asiaansahan ihminen silloin ajaa eikä äänestäjien. Miksi ihmeessä suomalaiset äänestävät aina samat naamat eduskuntaan?

Yritysmaailmassa markkinatalous sisältää nousu- ja laskukausia. Markkinoilla pärjää kilpailukykyiset ja kilpailukyvyttömät kuihtuvat pois. Soisin, että tätä logiikka hyödynnettäisiin hieman nykyistä enemmän. Nyt esiintyy runsaahkosti sitä, että työpaikkojen säilyttämisen nimissä vaaditaan yhtä ja toista yritysten edellytysten tukemiseksi. Nousukauden hedelmät kyllä kelpaavat, mutta laskukauden hankaluudet eivät. Yritys työllistää vain hyötyäkseen siitä ja tämä vaatii kilpailukykyä. On totta, että palkan sivukulut syövät tekemisen hinnan kautta kilpailukykyä, mutta hinta on vain yksi kilpailukyvyn tuoja. Puhutaan välillä myös niistä muista.

Aikuisen ihmisen muuttuminen on työlästä. Ihminen suhtautuu ymmärtääkseni kriittisesti uusiin asioihin ja tämä lienee pitkän kehityksen tulos. Tätä asiaa ei voida ohittaa hengennostatuksilla tai määräyksillä. Ihmisiä ei voi syyttää siitä, että he toimivat evoluution mukanaan tuomalla tavalla. Mutta toisaalta maailma on muutamien viimeisten satojen vuosien aikana muuttunut valtavasti. Maailma on koko ajan muutoksessa, vaikka sitä ei arkielämässä aina havaitsekaan. Esimerkiksi ihmisen ajatukset ja osaaminen muuttuvat muutamassa vuosikymmenessä selvästi. Itse asiassa muuttumatonta ihmistä pidetään ajastaan jälkeen jäänenä eikä sellaiseksi kukaan halua leimautua. Vaikka muutosta epäillään ja pelätäänkin, haluavat ihmiset kuitenkin kehittyä eli muuttua kaiken aikaa.

Miksi ihminen pelkää muutosta, jos hän haluaa kuitenkin itsensä kehittyvän ja maailman muuttuvan edes hitusen itselle paremmaksi paikaksi? Yhden syyn esittäminen on rajua yksinkertaistusta, mutta uskon silti keskeisenä pontimena pelolle olevan riskin asioiden huonontumisesta. Lisäksi uusien asioiden opettelu on vaivalloista ja ihminen karttaa ”ylimääräistä” vaivaa. Olisiko väärin ajatella, että alkuepäilyjen jälkeen muutosta tukevat ne, jotka kokevat voittavana muutoksessa ja vastustavat ne, jotka pelkäävät häviävänsä? Suurin osa eli keskimääräiset toimijat katselevat ympärilleen ja toimivat vasta sitten, kun oman viiteryhmän vaikuttajat alkavat toimia.

Yhteiskuntamme tarvitsee konkreettista kehitystä ja muutosta lähitulevaisuudessa. Julkisen sektorin tulee kyetä tehostamaan toimintaansa ja yritysten tulisi kyetä uudistumaan ja sitä kautta luomaan uusia työpaikkoja. Julkisen sektorin tehostaminen tarkoittaa osimoilleen sitä, että palveluja on kyettävä tuottamaan joko nykyistä pienemmällä poppoolla, nykyisellä väkimäärällä enemmän tai palveluja on karsittava. Aiemmin sanottu huomioiden arvaan itse, että suurin osa kuntatyöntekijöistä suhtautuu tilanteeseen muutosta vastustaen. Muutoksen perustelu ja johtaminen ovat eittämättä keskeisessä roolissa julkisen puolen uudistuksessa, sillä en oikein usko siihen, että ihmiset alkavat vapaaehtoisesti lisäämään työmääräänsä tai käyttämään työaikaansa uuden opetteluun arkitöiden lisäksi.  Näin ollen lähtötilanne voi olla, että veronmaksajat julkisen työnteon rahoittajina edellyttävät muutosta, jota tekijät pääosin vastustavat. Olisi todella väärin, että julkinen puoli ei tehostaisi toimintaansa, sillä silloin vastuu olisi sosialisoitu, mutta vallankäyttö pysyisi tekijöillä itsellään.

Yrityksissä muutos ei ole käytännössä kovinkaan erilaista. Se ero toki on, että yritysmaailma on tehostanut tekemistään vuosikymmeniä. Tämä on ollut hyväksi ja viisasta, mutta tehostaminen on myös kapea-alaistanut kehitystyötä uudistumisen kustannuksella. Tehokkuuden hakeminen ei koskaan pääty ja uhkana on lopputulos, jossa tekeminen näivettyy hintasodaksi eikä sellainen länsidemokratialle hyvää tiedä. Yrityksissä muutos on siis ollut eniten työmäärän lisäämistä, mitä luonnollisesti keskimääräinen ihminen vastustaa silloin, kun työmäärän lisäyksestä ei tule lisätuottoja. Muutos on yritysmaailmassakin ollut yksipuolista. Yritysmaailmassa oman lyhyen tähtäimen edun saavuttaminen on vienyt liian usein osapuolilta fokuksen asiakkaasta. Omaan napaa tuijottaminen, johon jokainen pystyy, on nollan arvoista ilman, että siitä hyötyy joku toinenkin.

Yritysmaailmassa moni muutosprojekti on väsynyt muuttujien hiljaiseen vastustukseen. Yritysten uudistaminen on omistaja- ja johtotason asia, jota ei ihan hirveästi ole saatu aikaiseksi tai ainakin liian vähän. Julkisen puolen uudistaminen tarkoittaa tehostamista, jota arvioni mukaan valtaosa julkisen puolen toimijoista vastustaa tai ainakin suhtautuu asiaan nihkeästi. Onko näin ollen ihme, että yhteiskuntamme on hankaluuksissa? Toivottavasti järki voittaa ja yhteiskuntamme alkaa uudistua kohtuullisen nopeasti.

Sotilaallinen toimintakyky on itsenäiselle valtiolle tärkeää ja Suomelle suurvallan naapurina erityisesti. On irvokasta, että pitääkseen yllä rauhaa täytyy harjoitella sotaa. Näin se vain on ja tästä saimme muistutuksen Krimiltä ja Ukrainasta juuri äsken. Sotavoimat on valtiollinen toimi kaikkialla ja tämä vaatii yhteiskunnan rahoitusta, joka on taas nykysuhdanteissa kortilla. En usko Suomen itsenäisyyteen ilman uskottavia puolustusvoimia. Ellei puolustuksemme ole kunnossa, ajaudumme naapurin ”taskuun”, kuten eräs ilmaisu YYA-ajasta kuului.

Elän maallikkoilluusiossa, että nykysodankäynti on voimakkaan teknistynyttä. Sotilas, rynnäkkökivääri ja potero –yhdistelmään ei sotaa voida perustaa. Mieleeni tulee, että puolustaminen istutetaan viime kädessä resurssien ympärille eli yritetään toimia siten, että omat resurssit hyödynnetään maksimaalisesti. Käytettävissä oleva kalusto vaikuttaa puolustusstrategiaan ja sitä kautta koulutukseen. Vaikuttaisi jotenkin epäloogiselta toimia niin, että tingitään kalustohankinnoista, mutta koulutetaan suuri määrä varusmiehiä.

Jos edellinen olisi totta, voitaisiinko asiaa tarkastella niin, että hankitaan ajanmukaista kalustoa ja tehostetaan varusmieskoulutusta? Maailman kehittyessä tulee joskus ihmeteltyä, onko meikäläinen koulutussysteemi tehokkain mahdollinen. Nuoria koulutetaan pisimmillään vuosi, mutta ymmärtääkseni tämän jälkeen kertausharjoituksiin on ollut varaa kutsua vain harvoja. Olen itse kokenut, miltä armeijan harmaat tuntuvat 10 vuoden tauon jälkeen. Minun olisi aikanaan pitänyt ainakin teoriassa olla komppanian sotatoimien johtamisessa osallisena. Tosiasiassa minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista ammattitaitoa asiaan, vaikka olen työkseni johtamisen kanssa tekemisessä. Jos todellista toimintakykyä halutaan, on asian kanssa oltava tekemisissä säännöllisesti.

Jos koulutuksen tulee olla tarkoituksenmukaista ja kustannustehokasta, niin onko järkeä juoksuttaa nuoria sulkeissa viikkokaupalla?  Peruskäytöksen oppivat lähes kaikki muutamassa viikossa. Tämän jälkeen porukan voisi jakaa eri tehtäviin ja jatkaa koulutusta tehtäväpohjalta siten, että kun tehtävän oppii, niin se on sitten siinä. Ja tämän päälle säännöllisesti toistuvat kertauskoulutukset. Erikoisjoukot ja varusmiestasoinen joukkueenjohtajakoulutus ovat tietysti asia erikseen, silloin koulutus kestää ymmärrettävästi pidempään. Puolustusvoimat joutuu säästämään, mutta ammattihenkilöstöstä ei näköjään haluta tinkiä. Kantapeikkoja on suunnilleen sama määrä, kuin reservin ollessa nykyistä selvästi suurempi. Onko näitä resurssitarpeita käyty asianmukaisesti läpi?

Koulutusjärjestelmämme siviilissä on vanhakantainen PISA-tuloksista huolimatta, jotka nekin ovat ilmeisesti laskussa. Epäilen, että se on sama juttu sotilaskoulutuksen saralla. Lisäksi olen ymmärtänyt, että kyberturvallisuuden uhka ja merkitys tiedetään, mutta sanoista ei ole päästy tekoihin. Näinhän se vähän on Suomessa kaiken uudistumisen kanssa. Olisiko siis sopimatonta ajatella ja kysyä, voitaisiinko varusmieskoulutusta järkeistää ja lyhentää? Lisäksi tarvittava minimitaso nykyaikaista kalustoa ja kybersuojaa on vain hankittava vaikka yhteistyön kautta, muutenhan koko homma lässähtää kasaan. Olisipa kiva joskus keskustella alan osaajien kanssa aiheesta.

On arkinen tosiasia, että ihmiset ovat erilaisia. On sanottu niinkin, että erilaiset ihmiset täydentävät toisiaan ja tästä syntyy laajempi, parempi kokonaisuus. Arkielämän tasolla ihmisten eroavuus on mielestäni helppo havaita. Ihmiset äänestävät eri puolueita eli heidän arvomaailmansa eroaa jonkin verran yhteiskunnallisissa asioissa. Tämän jatkeena sama tapahtuu työmaailmassa. Jotkut suhtautuvat työhönsä intohimoisesti, jotkut arkisen käytännönläheisesti ja joillekin työ on vain menetettyä vapaa-aikaa pakollisen ansainnan vuoksi. Niin ikään vapaa-aikaa kulutetaan eri tavalla. Jotkut haluavat rakentaa itselleen aina vain lisää tilaa, jotkut sivistävät itseään, moni tykkää huolehtia kunnostaan, osa viihtyy seurassa kun osa taas haluaa vetäytyä omiin oloihinsa. Esimerkiksi tällaisilla tavoilla voitaneen jäsentää ihmisten eroavuutta silloin, kun ihminen toimii omasta vapaasta tahdostaan.

Kun ihminen asettuu tavoitteellisen ryhmän jäseneksi, on edessä annettujen tai yhdessä sovittujen tavoitteiden saavuttaminen. Ryhmä on muodostettu selkeää tarkoitusta varten. Tämä ja käytössä olevat resurssit rajaavat tekemisen vapautta, jotta ryhmä saataisiin toimimaan yhteisen asian eteen. Jos muodostetaan alansa huippuryhmää riittävästä potentiaalista, voidaan ryhmä koota alansa parhaista tekijöistä. Näinhän käsitykseni mukaan muodostetaan esimerkiksi jääkiekkomaajoukkue. Ryhmän jäsenet ovat kaikki alansa kärkipään ammattilaisia, jotka ovat tottuneet yhteistyöhön alan muiden ammattilaisten kanssa. Maajoukkuepelaajilta odotetaan täyttä sitoutumista, mutta hekin tulevat ryhmään erilaisuuksineen. Ryhmä on kasassa vain joitakin viikkoja, mutta silti ihmisten eroavuutta on voitu havaita. Esimerkiksi NHL-ammattilaispelaaja lähti ovet paukkuen ryhmästä, kun maajoukkueen värikkäänä tunnettu valmentaja tapasi johtaa joukkuetta raivoamalla ja haukkumalla henkilökohtaisuuksiin menevillä solvauksilla. Lisäksi on arkea, että erittäin sitoutuneet NHL-ammattilaiset eivät pääsekään haluamaansa rooliin NHL-joukkueessa, turhautuvat, ajautuvat farmiin ja ehkä pian ulos joukkueesta. Pelaaja ei vain yltänyt valmentajan ja joukkueen johtajan kuviossa siihen, mihin olisi pitänyt.

Jos huippuunsa viritetyissä joukkueissa käy näin, on selvää, että arkisemmissa työyhteisöissä sitoutuminen ja suoriutuminen ovat aina vain kirjavampaa. Huippusuoritusta ei voi odottaa samalta ryhmältä ikuisesti työmaailmassakaan, tämähän nähtiin esimerkiksi Nokiassa. Ryhmän koheesio kestää aikansa, koska tilanteet ja ihmisetkin muuttuvat ajan myötä. Ihmiset haluavat kehittää itseään, pyrkiä urallaan eteenpäin tai vaihtaa muista syistä työpaikkaa?

Ymmärrän niin, että ihmisenä erilaiset ja erilaisen työidentiteetin omaavat henkilöt voidaan saada saman asian taakse oikealla johtamisella yhtä tehtävää tai pidempää, vuosien projektia varten. Mutta jatkuvakestoiseen sitoutumiseen samoja ihmisiä ei voida tietyn saman asian ympärillä saada. Huippusuoriutuminen ei kestä ikäänsä, sillä alansa huippu voi kyllästyä ja taantua tai työyhteisö ei kehity eikä tarjoa huipulle enää haasteita.  Pelkästä rahan pakosta töitä tekevä joutuu usein tehokkuuskamman haravoimana ulos organisaatiosta, joten jäljelle jäävät ne kuuluivat tavikset, jotka suhtautuvat työhönsä käytännöllisen intohimottomasti. Uskon, että tavikset suurimpana työpaikan ihmisryhmänä voidaan johtaa saman asian taakse, muttei heitäkään pitkäkestoisesti. Eivätkä tavikset ole parhaita suoriutujia tai työn kehittäjiä, vaan niitä turkasen tärkeitä puurtajia.

Erilaisista ihmisistä voi saada joksikin aikaa yhtenäisen, sitoutuneen joukon. Työelämämme on kuitenkin staattisuutta arvostava, jota tukee osin betonoitu työmarkkinamaailma. Arvomaailmamme ja historiamme tukevat peruspuurtamista, jossa pärjää pitkällä aikavälillä sellainen, joka pystyy keskitason suoritukseen päivästä toiseen. Työhön sitoutumattomuus on itse asiassa osin rakenteellinen ja osin arvomaailmamme vika. Työhön sitoutuminen onnistuu yksilöiden kohdalla, mutta joukkona vain silloin, kun työyhteisö kehittyy ja työntekijöistä riittävä määrä vaihtuu. Olkaapa rehellisiä ja kysykää itseltänne, että onko ihme, jos tuottavuutemme ei ole enää sitä mitä pitäisi.

Ihminen on iät ajat tehnyt tavaroita tarpeeseensa. Perheet tapasivat tehdä itse ruokansa, vaatteensa ja osan työkaluistaan Suomessakin vielä sotien jälkeen. Tekeminen oli hankalaa ja raaka-aineet kalliita, joten lopputuotetta pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Kenkäpari tai muu hyödyllinen tuote oli todella arvossaan. Laumaeläimillä on kuitenkin kaikilla keinonsa hakea sellaiset tavat toimia, joilla lauma menestyy, muuten laji alkaa hiipua. Ihmisellä keinona on ollut äly ja kyky yhteistyöhön. Joku nokkela keksii aina jotain uutta, mikä vie koko ihmiskuntaa eteenpäin. Vaikeat työt erikoistuivat ihmisyhteisöissä kauan sitten ja esimerkiksi vaativampia metallitöitä teki seppä maatalousyhteiskunnassakin. On vanha viisaus, ettei kaikkien kannata tehdä kaikkea itse.

Eräs merkittävä virstanpylväs ihmisille lienee ollut höyrykoneen keksiminen, jonka avulla höyryn sisältämä lämpöenergia voidaan muuttaa mekaaniseksi energiaksi, mikä mahdollisti mekaanisten koneiden hyödyntämisen tekemisessä. Tällöin raaka-aineiden jalostukseen tai lopputuotteiden valmistukseen alkoi erikoistua yrityksiä, tehtaita, jotka siis alkoivat tuottaa aiemmin käsityönä tehtyjä tuotteita ja niiden raaka-aineita. Tehtaat tekivät siis vain tiettyjä tuotteita eli erikoistuivat ajan oloissa. Teollisessa tuotannossa kyettiin mekaanisilla koneilla tekemään huikeasti enemmän ja nopeammin tuotteita käsityöhön verrattuna sekä lisäksi kyettiin ostamaan raaka-aineita suurempina erinä maailmanmarkkinoilta. Näiden tekijöiden seurauksena lopputuotteiden yksikköhinnat alkoivat laskea ja tuotteet olivat pikkuhiljaa säästäväisten, tavallisten ihmisten ostettavissa. Puute ja kurjuus väistyivät hiljalleen teollisten maiden vaurastumisen tieltä ja tästä hyötyivät kaikki teollistuneet yhteiskunnat. Teollinen toiminta on mielestäni mahdollistanut tavallisen ihmisen elintason nousun ja länsimaiset ihmiset ovat kiitoksen velkaa teollistumiselle.

Teollisen toiminnan ydin on mielestäni tuotantokyvykkyydessä. Teollisuus on ymmärtänyt mekanisoidun toiminnan ja jakanut tekemisen vaiheisiin, joista muodostuu työprosessi. Tällaisten asioiden ympärillä opittiin maailmalta, että luku- ja kirjoitustaito tehostavat työntekijän oppimista ja niinpä monilla teollisuuspaikkakunnilla tehtaan koulu olikin ensimmäinen opinahjo. Tehtaissa sovellettu Taylorismi ei tarvinnut itsellisiä ajattelijoita, päinvastoin tottelevaisia ja ahkeria suorittajia. Tämä on yksi merkittävä tekijä, miksi koulun piiloagendana on tänäkin päivänä opettajakeskeisyys ja tottelevaisuus. Ei ihme, että nuoret kokevat koulun vähintäänkin tylsäksi.

Teollistuminen on ollut ihmiskunnan onni, mutta asialla on varjopuolensakin. Teollisessa tuotannossa ihminen on mekanisoitu lihaskone, jolle rutiini tekeminen on ajattelua tärkeämpää. Eihän tuollainen malli kannusta ihmistä itsenäiseen ajatteluun ja yrittämiseen, jota nyky-yhteiskunta kipeästi kaipaa. Prosessiajattelu on levinnyt koulutettujen ihmisten arkeen, mikä on sinänsä oikein, koska prosessiajattelu tehostaa tekemistä. Mutta ei kai kaikkea työtä voida nähdä tuottamisen tehokkuuden kautta. Onko hoitotyö parempaa silloin, kun yksikköhinta laskee vai silloin, kun potilaat paranevat? Onko opetus parempaa silloin, kun opetus toteutetaan tehokkaasti vai silloin, kun oppilaat oppivat nykyistä enemmän? Onko tuotekehitys parempaa silloin, kun tuotetaan uusia ideoita tehokkaasti vai silloin, kun tuotetaan oikeasti uutta? Onko parisuhde parempi silloin, kun tehdään kaikenlaisia asioita mahdollisimman paljon vai silloin, kun annetaan aikaa toiselle?

Suomessa teollisuuden parissa työskentelee tällä hetkellä n. 350.000 ihmistä. Teollisuudella on meille erittäin tärkeä merkitys, mutta eihän tuo ihmismäärä kaikkea tärkeää tuota. Teollisuuden osuus BKT:sta on noin 15 prosenttia ja osuus on laskenut meillä ja muissa teollisissa maissa jatkuvasti. Suomessa kapeahkolla pohjalla olevan teollisuuden jalostusarvo hiipuu ja kilpailukyky sen mukana. Teollisuus siirtyy kaiken aikaa kohti palveluintensiivisyyttä eli toiminta on toki muuttumassa. En näe mitään järkeä siinä, että perusteollisuuden roolin laskiessa muu yhteiskunta alkaa apinoida vanhoja teollisuuskäytäntöjä. Ihmisen elämän varrella on runsaasti asioita, joissa mekaaninen suorittaminen ei olekaan tehokkainta. Yhteiskuntamme jaanaa kyllästymiseen saakka kilpailukyvystä tekemisen hintana ikään kuin muut kilpailukykyyn liittyvät asiat olisivat jo hoidossa. Eikö tämä kaikki ole juuri sitä lihastoiminnan jatketta, jossa määrä korvaa laadun? Ei kai tehokas tapa tuottaa takaa sitä, että tuotetaan hyvää ja tarpeellista? Ellemme saa työn jalostusastetta nousuun, voimme vain tehostaa entistä tekemistä. Kuinka ihmeessä pärjäämme intialaiselle tai kiinalaiselle tekemisen hinnalla? Olisiko aika kiinnittää huomiota tekemisen sisältöihin määrän lisäksi?

Olette kuulleet sanonnan, jonka mukaan suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Tällä kai tarkoitetaan, että asiakas menee oman väen edelle, eikä omalle poppoolle raskita tai ehditä tarjota samaa, kuin maksaville asiakkaille. Voi se myös tarkoittaa sitä, ettei tarjoaja koe tarjontaansa niin merkittäväksi, että käyttäisi sitä itse. Viimeksi mainitussa tapauksessa vaarana lienee, että tekijä tai tarjoaja on asiassaan ns. leipäpappi eli tekee työtään vain ansiomielessä uskomatta itse asiaan. Esimerkiksi asiantuntijat saattavat paasata neuvojaan ilman, että soveltavat niitä itse.

Jos ihminen kokee tarjontansa hyödylliseksi, käyttää hän tarjontaansa luonnollisesti myös itse hyödyksi. Kukapa ei tekisi itselle hyödyllisiä asioita. Varsinkin silloin, kun tarjotaan jotain toimintamenetelmää tai tuotetta kohdennettuun tarkoitukseen, on mielestäni hieman arveluttavaa, ellei tarjoaja omaa itse käyttökokemusta tarjonnastaan.

Suomessa on tapana kasvattaa lapsia ja aikuisiakin kuuliaisuuteen sekä ahkeruuteen, mutta kaikki kasvattajat eivät itse toimi niin.  Pedagogiikan ammattilaiset kertovat kirjallisuudessa, että oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa siten, että tieto liittyy olemassa olevan tiedon päälle. Toisin sanoen ihmisen täytyy ajatella omalla tavallaan oppimisen mahdollistamiseksi. Kuitenkin lasten opetuksessa keskeistä taitaa olla edelleen tiedon tuuppaaminen lapsille perinteisellä tyylillä opettajakeskeisesti.  Hyödynnetäänkö koulussa tutkimustuloksia ja kehitetäänkö koulua asiaankuuluvasti?

Kirkon organisaation perustarkoituksena lienee raamatun sanan välittäminen. Tekstin tulkitseminen ei liene ihan yksiselitteistä puuhaa, joten en sitä edes yritä. Sen kuitenkin uskaltaisin sanoa, ettei ydinviestinä ole suvaitsemattomuus ja toisten henkinen painostaminen, pikemminkin päinvastoin. Siksi olen ihmetellyt, kun seurakuntien työilmapiirin kehnoudesta on tehty tv-ohjelmiakin ja lööppijulkisuutta kertyi lisää ihan hiljattain. Lieneekö Suomessa kirkon lisäksi työyhteisöä, jossa mies saa vakaumukseensa vedoten kieltäytyä työskentelemästä virkasuhteessa ja täysin valtuuksin toimivan naisen kanssa? Jos ei elä kuten opettaa, ei opetus ole uskottavaa.

Kilpaileminen on osa laumaeläimen käyttäytymistä eli luonnollinen osa ihmisenkin elämää. Kilpaileminen jalostaa tekemistä ja tämä koituu ihmiskunnan parhaaksi. Ihailemme voittajia, mutta emme häviäjiä. On kuitenkin niin, että vain yksi voittaa kerrallaan eli kilpailun luonteeseen kuuluu, että lähes kaikki osallistujat häviävät. Ilman häviäjiä ei voi olla voittajiakaan. Jos voittaja saa kaiken, on systeemi jotenkin järjenvastainen, sillä lauma ei menesty vain yhden jäsenen hyödystä, vaan kaikkien on hyödyttävä kilpailusta jotenkin. Jos vapaa kilpailu on hyödyksi, niin mihin tarvitsemme sääntöjä? Eikö kuitenkin usein ole niin, että ihminen pyrkii kovassa kilpailussa juuri kilpailun välttämiseen? Vai miksi maat asettavat tullirajoitteita, yritykset muodostavat kartelleita, ay-liike rajoittaa työvoiman paikallista sopimista tai urheilijat käyttävät kiellettyjä aineita? Moni kilpailun ylistäjä paljastuukin kilpailun rajoittajaksi tai sääntöjen venyttäjäksi.

Eikä kilpailemisen kulttuurissa riitä, että voitat kerran, vaan voittamista halutaan lisää. Yritysmaailma on kilpailullinen, mutta fiksut kannustavat sielläkin tunnistamaan, mihin taisteluun kannattaa mennä. Verissä päin kilpaileminen on harkinnan puutetta, jossa huonoimmillaan kaikki häviävät. Kilpailemisen hyötyjä pyrkivät korjaamaan myös ne, jotka itse asiassa itse pyrkivät välttämään kilpailua. Miksi kilpailujen taustaorganisaatiossa toimii iät ajat samat naamat? Voisiko olla, että asema mahdollistaa henkilökohtaisen hyötymisen siinä määrin, että ”virassa” kannattaa pysyä? Yritysmaailmassa toimitusjohtajia vaihdetaan nykyisin melko usein, kuten mediasta saamme havaita.

Organisaation tarjonta on dynaamista ja markkinakelpoista vain, jos tarjonnan ostajat hyötyvät siitä. Olisiko osalla kaikista toimijoista syytä miettiä tätä? Kunnollista tarjontaa ei tarvitse myydä asiakkaalle väkisin.

Monologi viittaa miehen logiikalla talveen ja hiihtämiseen, mutta nythän on kesä ja juhannus. Silloin ei hosuta eikä höpötetä itsekseen, vaan kavereiden kanssa. Sopii vallan mainiosti ainakin minulle. Kun suorittaminen väistyy, astuu kujeilu ja muu hauskaa esiin itse kustakin. Ja tästäkös miehet ja naiset tykkäävät eli siis aika moni. Kun ottaa hetken aikaa rennosti, alkaa päähän pälkähdellä hassuja, jopa uusia ideoita ihan luonnostaan. Eikö tätä kesäisellä heinäntekojärjellä havaittavaa asiaa kannattaisi joskus kokeilla työelämässä? Ja mukavissa fiiliksissä tekee mieli hiipiä puolison viereen synkkää talvea useammin. Sallittua nautintoa eikö vain?

Jos joulumielen lauletaan olevan ihmisen korvien välissä, niin siellä lienee juhannus- ja kesämielikin. Taitaa siis ihminen itse pystyä vaikuttamaan omaan olotilaansa runsaassa määrin. Jos sataa tai asiat eivät ole menneet kaikilta osin halutulla tavalla, ei tämän tarvitse haitata kesäfiilistä. Pään sisään sataa harvalle ja jos sataa, siitä saakin olla harmissaan. Mukavan olon saa vähemmälläkin, mutta ei koskaan mailaa puristamalla eli väkisin.

Poikasena kesäjuhlien odottelu oli kutkuttavaa eli juhlia edelsi kiehtovia ennakko-odotuksia, joskus ylenpalttisiakin. Juhla tuntui juhlalta, mitä voi vieläkin muistella mukavin mielin. Kokemuksen karttuessa moneen kertaan koetut asiat juhlimisineen ovat arkistuneet eikä juhannuksen vietossakaan ole alkuvuosien neitseellistä hurmaa. Mutta silti näin tuhdissa keski-iässä oleva äijä kokee häpeilemätöntä iloa ja jonkinasteista poikamaista riemua kesän ja vapauden koittaessa. Se, että saa kutensakin olla niin kuin lystää, tuntuu pahuksen mukavalta. Ehkä se kertoo siitä, että vielä on matkaa opetella elämään arkea miellyttävämmin. Mutta jatkukoon elämän opettelu hiukan myöhemmin, sillä näin kesällä annetaan palaa vaan.

Kun ei kiirehdi, ei yritä varsinaisesti saavuttaa mitään eikä ota itseään liian vakavasti, seuraa normaalia mukavampi tunnelma. Kokeilkaa, ellette usko. Jos joskus meille jörriköille koittaa auvoisempi aika, niin se on juuri nyt. Juhannuksesta näyttää tulevan kostea ilman alkoholiakin, mutta kuten sanottua, pään ja saunan sisälle ei sada, joten eipä haittaa.

Nautitaan kesästä täyteen mittaan. Annetaan sielun levätä ja tehdään arjesta poikkeavia asioita. Toivotan virkistävää ja mukavaa kesää kaikille.

Blogi jää kesätauolle, palataan asiaan jälleen elokuussa.