Me suomalaiset olemme eläneet toisen maailmansodan jälkeen melkoista lintukotoa maassamme. Kasvu, vaurastuminen ja läntiseksi sivistysmaaksi kehittyminen on ollut menestystarina kokonaisuutena. Julkisella ja yksityisellä puolella tehtyjä toimia voidaan ja tuleekin arvioida kriittisesti, mutta maamme on kuitenkin pärjännyt vähintään kohtuullisesti. Esimerkiksi Neuvostoliiton nuoleskelu aikanaan johti jonkinasteiseen demokratiavajeeseen, mutta siitäkin selvittiin ja yhteiskunta kehittyi kovin monella saralla.
Olen kuullut sanottavan, että maamme uuden ajan historiasta voidaan löytää 50 – 120 vuotta kestäneitä vaiheita, joiden kautta maamme on elänyt ja kehittynyt tähän päivään. Näitä jaksoja ovat mm. virkamiesaatelin aika ja autonomia. Viimeisin jakso katsotaan alkaneeksi toisen maailmansodan päättymisestä, jolloin jaksoa on kestänyt noin 70 vuotta. Maamme kehitys on takunnut, kuten monessa muussakin länsimaassa, viimeisten vuosien aikana normaalia enemmän. Maailman talous ajautui hankaluuksiin jenkeistä lähteneestä rahoituskriisistä, jolloin meilläkin alkoivat ajat heikentyä. Nyt tätä menoa on jatkunut jo kuutisen vuotta eikä loppua näy. Tämän lisäksi epävakaus tai suoranainen sotatila velloo lähi-idässä, Afganistanissa, osassa Afrikan maita ja jopa itäisessä Euroopassa Ukrainassa. Olisiko liioittelua alkaa epäillä, että maailman meno hakee jälleen uusia uomia?
Suomalaisia pidetään hyvänä peruskurin pitäjänä ja vakaiden olojen säilyttäjinä, joilta ei uudistuminen käy kovin näppärästi. Tämä näkyy jo turkasen usein. Poliittisten päättäjien kyky tehdä suunnanmuutosta vaikuttaa melko onnettomalta. Yrityselämä ei sekään ole uudistunut riittävästi ja valittaa sen sijaan äänekkäästi verotuksesta ja muusta yhteiskunnan osuudesta yrityselämän tasoittamiseksi. Viime vuosien aikana olemme saaneet useaan otteeseen kuulla venäläisten poliitikkojen kovia puheita, joissa yritetään painostaa maatamme ja aivan äskettäin olemme saaneet todistaa useita ilmatilanloukkauksia venäläisten koneiden tekemänä. Venäläisten kanssa toistuu sama lakoninen kaavaa eli asiaa selvitetään ja sen jälkeen suomalaiset itse selittävät naapurin toistuvat virheet vahingoksi. En voi välttyä laiskanpulskealta ja löperöltä vaikutelmalta suomalaisten asioiden hoitamista seuratessa. Meillä ilmeisesti odotetaan hyvien aikojen palaavan, kuten viimeisen 70-vuoden aikana on aina käynyt, ja tämän hoitavan vaikeat asiat jälleen kerran. Ylimitoitettuun hyvään tottuneen ja sitä kautta lihoneen suomipojan tulisi herätä todellisuuteen ja reivata ihmisiän jatkuneita tapojaan paremmin realiteetteja vastaavaksi.
En kaipaa provokatiivista ulostuloa rajaloukkausasioissa, mutta kaipaan kuitenkin itsellisen valtion määrätietoisia toimia sosiopaattisen naapurin toimintaan reagoimiseksi. Ei liene provosoitumista sanoa huonosti käyttäytyvälle naapurille asiasta, mutta toistuvasti sanomatta jättäminen osoittaa kykenemättömyyttä hoitaa omia asioitaan. Mikäpä naapurin on pelkuria kyykytellessä.
Ymmärrän politiikan täytenä maallikkona poliitikkojen olevan hoitamassa demokratian nimissä äänestäjiensä asioita. On aika erikoista, jos tässä tehtävässä ei pysty toimimaan uudelleenvalinnan menetyksen pelossa. On irvokasta, että ihminen pyrkii jatkamaan tehtävässä, jota ei kunnolla hoida. Omaa asiaansahan ihminen silloin ajaa eikä äänestäjien. Miksi ihmeessä suomalaiset äänestävät aina samat naamat eduskuntaan?
Yritysmaailmassa markkinatalous sisältää nousu- ja laskukausia. Markkinoilla pärjää kilpailukykyiset ja kilpailukyvyttömät kuihtuvat pois. Soisin, että tätä logiikka hyödynnettäisiin hieman nykyistä enemmän. Nyt esiintyy runsaahkosti sitä, että työpaikkojen säilyttämisen nimissä vaaditaan yhtä ja toista yritysten edellytysten tukemiseksi. Nousukauden hedelmät kyllä kelpaavat, mutta laskukauden hankaluudet eivät. Yritys työllistää vain hyötyäkseen siitä ja tämä vaatii kilpailukykyä. On totta, että palkan sivukulut syövät tekemisen hinnan kautta kilpailukykyä, mutta hinta on vain yksi kilpailukyvyn tuoja. Puhutaan välillä myös niistä muista.
