Olette kuulleet sanonnan, jonka mukaan suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Tällä kai tarkoitetaan, että asiakas menee oman väen edelle, eikä omalle poppoolle raskita tai ehditä tarjota samaa, kuin maksaville asiakkaille. Voi se myös tarkoittaa sitä, ettei tarjoaja koe tarjontaansa niin merkittäväksi, että käyttäisi sitä itse. Viimeksi mainitussa tapauksessa vaarana lienee, että tekijä tai tarjoaja on asiassaan ns. leipäpappi eli tekee työtään vain ansiomielessä uskomatta itse asiaan. Esimerkiksi asiantuntijat saattavat paasata neuvojaan ilman, että soveltavat niitä itse.
Jos ihminen kokee tarjontansa hyödylliseksi, käyttää hän tarjontaansa luonnollisesti myös itse hyödyksi. Kukapa ei tekisi itselle hyödyllisiä asioita. Varsinkin silloin, kun tarjotaan jotain toimintamenetelmää tai tuotetta kohdennettuun tarkoitukseen, on mielestäni hieman arveluttavaa, ellei tarjoaja omaa itse käyttökokemusta tarjonnastaan.
Suomessa on tapana kasvattaa lapsia ja aikuisiakin kuuliaisuuteen sekä ahkeruuteen, mutta kaikki kasvattajat eivät itse toimi niin. Pedagogiikan ammattilaiset kertovat kirjallisuudessa, että oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa siten, että tieto liittyy olemassa olevan tiedon päälle. Toisin sanoen ihmisen täytyy ajatella omalla tavallaan oppimisen mahdollistamiseksi. Kuitenkin lasten opetuksessa keskeistä taitaa olla edelleen tiedon tuuppaaminen lapsille perinteisellä tyylillä opettajakeskeisesti. Hyödynnetäänkö koulussa tutkimustuloksia ja kehitetäänkö koulua asiaankuuluvasti?
Kirkon organisaation perustarkoituksena lienee raamatun sanan välittäminen. Tekstin tulkitseminen ei liene ihan yksiselitteistä puuhaa, joten en sitä edes yritä. Sen kuitenkin uskaltaisin sanoa, ettei ydinviestinä ole suvaitsemattomuus ja toisten henkinen painostaminen, pikemminkin päinvastoin. Siksi olen ihmetellyt, kun seurakuntien työilmapiirin kehnoudesta on tehty tv-ohjelmiakin ja lööppijulkisuutta kertyi lisää ihan hiljattain. Lieneekö Suomessa kirkon lisäksi työyhteisöä, jossa mies saa vakaumukseensa vedoten kieltäytyä työskentelemästä virkasuhteessa ja täysin valtuuksin toimivan naisen kanssa? Jos ei elä kuten opettaa, ei opetus ole uskottavaa.
Kilpaileminen on osa laumaeläimen käyttäytymistä eli luonnollinen osa ihmisenkin elämää. Kilpaileminen jalostaa tekemistä ja tämä koituu ihmiskunnan parhaaksi. Ihailemme voittajia, mutta emme häviäjiä. On kuitenkin niin, että vain yksi voittaa kerrallaan eli kilpailun luonteeseen kuuluu, että lähes kaikki osallistujat häviävät. Ilman häviäjiä ei voi olla voittajiakaan. Jos voittaja saa kaiken, on systeemi jotenkin järjenvastainen, sillä lauma ei menesty vain yhden jäsenen hyödystä, vaan kaikkien on hyödyttävä kilpailusta jotenkin. Jos vapaa kilpailu on hyödyksi, niin mihin tarvitsemme sääntöjä? Eikö kuitenkin usein ole niin, että ihminen pyrkii kovassa kilpailussa juuri kilpailun välttämiseen? Vai miksi maat asettavat tullirajoitteita, yritykset muodostavat kartelleita, ay-liike rajoittaa työvoiman paikallista sopimista tai urheilijat käyttävät kiellettyjä aineita? Moni kilpailun ylistäjä paljastuukin kilpailun rajoittajaksi tai sääntöjen venyttäjäksi.
Eikä kilpailemisen kulttuurissa riitä, että voitat kerran, vaan voittamista halutaan lisää. Yritysmaailma on kilpailullinen, mutta fiksut kannustavat sielläkin tunnistamaan, mihin taisteluun kannattaa mennä. Verissä päin kilpaileminen on harkinnan puutetta, jossa huonoimmillaan kaikki häviävät. Kilpailemisen hyötyjä pyrkivät korjaamaan myös ne, jotka itse asiassa itse pyrkivät välttämään kilpailua. Miksi kilpailujen taustaorganisaatiossa toimii iät ajat samat naamat? Voisiko olla, että asema mahdollistaa henkilökohtaisen hyötymisen siinä määrin, että ”virassa” kannattaa pysyä? Yritysmaailmassa toimitusjohtajia vaihdetaan nykyisin melko usein, kuten mediasta saamme havaita.
Organisaation tarjonta on dynaamista ja markkinakelpoista vain, jos tarjonnan ostajat hyötyvät siitä. Olisiko osalla kaikista toimijoista syytä miettiä tätä? Kunnollista tarjontaa ei tarvitse myydä asiakkaalle väkisin.
