Ihminen on iät ajat tehnyt tavaroita tarpeeseensa. Perheet tapasivat tehdä itse ruokansa, vaatteensa ja osan työkaluistaan Suomessakin vielä sotien jälkeen. Tekeminen oli hankalaa ja raaka-aineet kalliita, joten lopputuotetta pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Kenkäpari tai muu hyödyllinen tuote oli todella arvossaan. Laumaeläimillä on kuitenkin kaikilla keinonsa hakea sellaiset tavat toimia, joilla lauma menestyy, muuten laji alkaa hiipua. Ihmisellä keinona on ollut äly ja kyky yhteistyöhön. Joku nokkela keksii aina jotain uutta, mikä vie koko ihmiskuntaa eteenpäin. Vaikeat työt erikoistuivat ihmisyhteisöissä kauan sitten ja esimerkiksi vaativampia metallitöitä teki seppä maatalousyhteiskunnassakin. On vanha viisaus, ettei kaikkien kannata tehdä kaikkea itse.
Eräs merkittävä virstanpylväs ihmisille lienee ollut höyrykoneen keksiminen, jonka avulla höyryn sisältämä lämpöenergia voidaan muuttaa mekaaniseksi energiaksi, mikä mahdollisti mekaanisten koneiden hyödyntämisen tekemisessä. Tällöin raaka-aineiden jalostukseen tai lopputuotteiden valmistukseen alkoi erikoistua yrityksiä, tehtaita, jotka siis alkoivat tuottaa aiemmin käsityönä tehtyjä tuotteita ja niiden raaka-aineita. Tehtaat tekivät siis vain tiettyjä tuotteita eli erikoistuivat ajan oloissa. Teollisessa tuotannossa kyettiin mekaanisilla koneilla tekemään huikeasti enemmän ja nopeammin tuotteita käsityöhön verrattuna sekä lisäksi kyettiin ostamaan raaka-aineita suurempina erinä maailmanmarkkinoilta. Näiden tekijöiden seurauksena lopputuotteiden yksikköhinnat alkoivat laskea ja tuotteet olivat pikkuhiljaa säästäväisten, tavallisten ihmisten ostettavissa. Puute ja kurjuus väistyivät hiljalleen teollisten maiden vaurastumisen tieltä ja tästä hyötyivät kaikki teollistuneet yhteiskunnat. Teollinen toiminta on mielestäni mahdollistanut tavallisen ihmisen elintason nousun ja länsimaiset ihmiset ovat kiitoksen velkaa teollistumiselle.
Teollisen toiminnan ydin on mielestäni tuotantokyvykkyydessä. Teollisuus on ymmärtänyt mekanisoidun toiminnan ja jakanut tekemisen vaiheisiin, joista muodostuu työprosessi. Tällaisten asioiden ympärillä opittiin maailmalta, että luku- ja kirjoitustaito tehostavat työntekijän oppimista ja niinpä monilla teollisuuspaikkakunnilla tehtaan koulu olikin ensimmäinen opinahjo. Tehtaissa sovellettu Taylorismi ei tarvinnut itsellisiä ajattelijoita, päinvastoin tottelevaisia ja ahkeria suorittajia. Tämä on yksi merkittävä tekijä, miksi koulun piiloagendana on tänäkin päivänä opettajakeskeisyys ja tottelevaisuus. Ei ihme, että nuoret kokevat koulun vähintäänkin tylsäksi.
Teollistuminen on ollut ihmiskunnan onni, mutta asialla on varjopuolensakin. Teollisessa tuotannossa ihminen on mekanisoitu lihaskone, jolle rutiini tekeminen on ajattelua tärkeämpää. Eihän tuollainen malli kannusta ihmistä itsenäiseen ajatteluun ja yrittämiseen, jota nyky-yhteiskunta kipeästi kaipaa. Prosessiajattelu on levinnyt koulutettujen ihmisten arkeen, mikä on sinänsä oikein, koska prosessiajattelu tehostaa tekemistä. Mutta ei kai kaikkea työtä voida nähdä tuottamisen tehokkuuden kautta. Onko hoitotyö parempaa silloin, kun yksikköhinta laskee vai silloin, kun potilaat paranevat? Onko opetus parempaa silloin, kun opetus toteutetaan tehokkaasti vai silloin, kun oppilaat oppivat nykyistä enemmän? Onko tuotekehitys parempaa silloin, kun tuotetaan uusia ideoita tehokkaasti vai silloin, kun tuotetaan oikeasti uutta? Onko parisuhde parempi silloin, kun tehdään kaikenlaisia asioita mahdollisimman paljon vai silloin, kun annetaan aikaa toiselle?
Suomessa teollisuuden parissa työskentelee tällä hetkellä n. 350.000 ihmistä. Teollisuudella on meille erittäin tärkeä merkitys, mutta eihän tuo ihmismäärä kaikkea tärkeää tuota. Teollisuuden osuus BKT:sta on noin 15 prosenttia ja osuus on laskenut meillä ja muissa teollisissa maissa jatkuvasti. Suomessa kapeahkolla pohjalla olevan teollisuuden jalostusarvo hiipuu ja kilpailukyky sen mukana. Teollisuus siirtyy kaiken aikaa kohti palveluintensiivisyyttä eli toiminta on toki muuttumassa. En näe mitään järkeä siinä, että perusteollisuuden roolin laskiessa muu yhteiskunta alkaa apinoida vanhoja teollisuuskäytäntöjä. Ihmisen elämän varrella on runsaasti asioita, joissa mekaaninen suorittaminen ei olekaan tehokkainta. Yhteiskuntamme jaanaa kyllästymiseen saakka kilpailukyvystä tekemisen hintana ikään kuin muut kilpailukykyyn liittyvät asiat olisivat jo hoidossa. Eikö tämä kaikki ole juuri sitä lihastoiminnan jatketta, jossa määrä korvaa laadun? Ei kai tehokas tapa tuottaa takaa sitä, että tuotetaan hyvää ja tarpeellista? Ellemme saa työn jalostusastetta nousuun, voimme vain tehostaa entistä tekemistä. Kuinka ihmeessä pärjäämme intialaiselle tai kiinalaiselle tekemisen hinnalla? Olisiko aika kiinnittää huomiota tekemisen sisältöihin määrän lisäksi?
