Johtajaksi ei synnytä, vaan johtajaksi opitaan. On toki niin, että toisille johtajaksi oppiminen käy luontaisten edellytysten myötä helpommin kuin toisille. Näinhän se on kaikkien taitolajien kanssa. Johtaja tekee töitä omalla persoonallaan, niin kuin kovin moni muukin. Johtaminen on vain niin näkyvää puuhaa vallankäytön johdosta, joten johtajan oma persoona vaikuttaa laajalle muihin ihmisiin. Ellei organisaation ylin johtaja vaikuta kaikkiin ihmisiin, niin mikä on silloin ylimmän johtajan rooli organisaatiossa? Johtajan kuuluukin vaikuttaa johtamiinsa ihmisiin.

Ihmiset ovat erilaisia, joten johtamisen takaa löytyvät persoonallisuudetkin ovat erilaisia. Tämä vaikuttaa ja saakin vaikuttaa johtamiseen. Mielestäni keskeistä johtamissuoritusta arvioitaessa on ymmärtää ihmisen työidentiteetti johtajana eli peruste johtajana toimimiselle. Jos henkilö toimii johtajana siksi, että johtajana saa eniten valtaa, rahaa ja arvostusta, on selvää, että johtajalla on silloin taipumus asettaa itsensä johtamisen keskelle. Jos taas johtaja haluaa vaikuttaa muihin ihmisiin ja saada ihmiset jonkin verran itseohjautuviksi, on johtamisen keskelle asetettava työtehtävät ja niiden tekijät.

Johtamisen tiedetään olevan ihmisten johtamista, sillä asioita tai tavoitteita ei voi johtaa. Siitä huolimatta johtamista tavataan melko usein tehdä asiakeskeisesti ja siten, että johtajat puhuvat ja muut kuuntelevat. Harvempi näyttää sisäistäneen, että johtajat ovat ihmisiä ja lopputuloksia varten eikä toisinpäin. Miksi? Käsitykseni mukaan siksi, koska on yleistä motivoitua johtamisen vallasta ja sen mukanaan tuomista eduista. Tällöin puheet johdettavien johtamisesta eri tyylillä kaikuvat kuuroille korville. Harva myöntää julkisesti vallanhaluaan, sillä siihen käpertymistä pidetään itsekeskeisenä ja lapsellisena, niin kuin se onkin.

Taustalla on vielä ainakin yksi erittäin merkittävä seikka. Se, että erityisesti miespomot eivät kehitä itseään ihmisenä. Ellei ihminen kehity ihmisenä, eivät syvällä olevat todelliset arvotkaan muutu. Toki ihminen rauhoittuu iän myötä, mutta ei välttämättä kehity. Kuinka moni käy läpi omia syviä tuntojaan siinä tarkoituksessa, että haluaa kehittää arvomaailmaansa, sosiaalisia taitojaan ja näiden osana esimerkiksi erilaisuuden sietoa? Tosi moni ihminen on jumiutunut nuorempana muodostamiinsa ja viiteryhmänsä arvostamiin arvoihin eikä tunnu pääsevän asiassa eteenpäin. Näin menetellyt johtaja on saattanut toimia pomona kymmeniä vuosia suhteellisen samalla tyylillä. Kokemus ei tällaisessa tapauksessa tee johtamisesta hyvää vaan ennemminkin luutunutta ja vanhakantaista. Kuinka pomo voi soveltaa em. lähtökohdista nykyaikaisia johtamiskeinoja?

Kokemukseni mukaan yleisin yksittäinen johtamisongelma on, etteivät johtajat johda, vaan tekevät jotakin muuta. Tämä ei johdu pelkästä kiireestä, sillä johtaja jos kuka voi vaikuttaa omaan aikatauluunsa. Tätä ei kuitenkaan tehdä, sillä johtajaa ohjaa arvomaailma aivan kuten kaikkia muitakin ihmisiä ja päällimmäisinä arvoina ovat jotkut muut, kuin ihmisten saaminen toimimaan organisaation kannalta mielekkäällä tavalla. Kaikenlaisissa palavereissa on kiva istua ja asioita suunnitella, mutta vaivannäkö ihmisten suhteen jää usein liian vähälle. Tulosorienteinen maailma on ohjannut katseen liikaa lopputulokseen, jolloin tekeminen on pakkosuorittamisen oloista. Eihän fiksuus kehity tulospakon ja yksiarvoisen kulttuurin edessä. Ja jos fiksuutta ei syystä tai toisesta hyödynnetä, jää jäljelle suoritusteho, jota nykyisin joka paikassa korostetaan.

Pomojen työidentiteettiin eli yksinkertaistaen pomona olemisen perusteisiin ja motivaatioon tulisi kiinnittää aiempaa enemmän huomiota. Aiemmat johtamisnäytöt näytöt ovat hyvä pohja, mutta eivät takaa jatkomenestystä. Pomon tehtävänä on johtaa eikä toimia asiantuntijana tai arkityön tekijänä. Se, kuinka kiinnostunut pomo on johtamisesta, vaikuttaa merkittävästi johtamiseen ja erityisesti johtajana kehittymiseen.

Kumpaa uskotte enemmän, sanoja vai tekoja? Arvaan keskimääräisen suomalaisen luottavan enemmän havaitsemiinsa tekoihin, sillä puheita on helppo liioitella. Liike-elämän vaikuttajat tapaavat esittää itsensä ja asiansa kokolailla paremmassa sävyssä, kuin mitä todellisuus on. Korostan, että kuulun itse tähän pässinpäiseen ihmisryhmään eli en ole muita parempi tässä asiassa.

Asiakastyö on usein esillä johtajien puheissa. Asiakas on tunnettava ja asiakkaiden luona on syytä vierailla tasaisen usein. Arvostetun Slush-tapahtuman yhteydessä olleessa haastattelussa siteerattiin Jorma Ollilaa, joka oli kannustanut kannanotossaan ihmisiä lukemaan, mutta ei liikaa. Tätä haastateltavat tulkitsivat niin, että pelkällä teorialla ei pärjää, vaan on opeteltava myös käytännössä. Suomalainen asiakaskohtaaminen on jäykkää ja tuotekeskeistä, jossa ollaan sosiaalisesti hieman hukassa. On usein naurettu, että ulkomaanelävien tapaamisissa suomalaiset hakeutuvat keskustelemaan keskenään, kun vieraat ihmiset ja vieras kieli pelottaa.

Kuinka voidaan ajatella hyödynnettävän asiakaskohtaamisia, jos sielu lepää tuttujen ihmisten kanssa toimiessa? Asiakaskohtaamisista tulee väkinäisiä ja tuotepohjaisia ja tämä on yksiulotteista sekä luonteeltaan teknistä. Siksi suomalaisten yritysesittelyt noudattavat kaavaa ”kiitos että sain tulla, meidän yritys tekee tätä, tässä organisaatiomme ja tuotteemme ja onko kysyttävää”. Markkinoinnin tarkoituksena on tuottaa materiaalia, jolla yritys erottuu edukseen kilpailijoistaan, mutta meillä asiakaskohtaamisissa toistetaan kymmeniä vuosia vanhaa kaavaa kerta toisensa jälkeen. Onko teistä uskottavaa ajatella, että em. tyylin toimija on kiinnostunut kohdeyleisöstään?

Johtajat tapaavat julkisesti korostaa hyvän henkilöstön merkitystä. Kovin usein on kuitenkin niin, ettei ihmisten johtamiseen ole edes aikaa. Kasvamisen vimmassa pomojen aika kuluu palavereissa ja erilaisia raportteja laatiessa. Tärkeitä asioita nekin, mutta eihän johtaminen ole pelkkää palaverointia ja analyysiä. Johtaminen typistyy liian usein johtamisen suunnitteluksi, jolloin henkilöstö jää taustalle. On aika romanttista ajatella, että kaikki ihmiset motivoituisivat pelkästä tilaisuudesta työskennellä. Lisäksi moni johtaja osallistuu kiireestä huolimatta erilaisiin tapahtumiin. En oikein ymmärrä osallistumisen perusteita, koska moni tärkeämpi tehtävä odottaa jonossa ja aiempien tapahtumien ideat ovat nekin toteuttamatta. Mutta tilaisuuksissa lienee kiva käydä, miksi pomot niissä muuten liikkuisivat.

Liiketoiminnan suunnittelu on johtajien perustyötä ja tärkeää sellaista. Miksi kuitenkin niin moni johtaja kokee, etteivät suunnittelun hedelmät toteudu käytännössä? Mitä hyötyä on suunnittelusta ilman toteutusta? Johtajat puhuvat kyllä strategioista, mutta käytäntöön vieminen ontuu. Kokemukseni mukaan strategiamateriaali on aivan liian laajaa ja vaikeaselkoista henkilöstön ymmärrettäväksi. Strategiatyö jää helposti kesken eikä asioita ajatella loppuun saakka, jolloin henkilöstö päätyy tekemään töitä jokseenkin entisellä tyylillä. Tällöin yritys ei kykene uudistumaan.

Sokerina pohjalla on, että yritykset apinoivat toistensa toimintatapoja aivan liikaa. Niin toimien päätyy varmuudella punaiseen mereen taistelemaan kannattavuudesta kilpailijoiden kanssa. Moni pomo osaisi toimia toisinkin, kunhan vain uskaltaisi ajatella itsenäisesti. Lisäksi on tärkeää ymmärtää jakaa valtaa, sillä johtamiselle ei jää aikaa, jos yrittää kontrolloida lähes kaikkea tekemistä. Kontrollitarve kertoo epäluottamuksesta ihmisiä kohtaan ja silloin on jossakin oltava vikaa. Kontrolliuskoinen luo mittavan hallintokoneiston, joka ei tuota asiakaslisäarvoa. Siitähän yritys kuitenkin elää.

Olen moneen kertaan jauhanut ihmisen olevan laumaeläin. Näin se on ja tämä on syytä huomioida käyttäytymistä arvioitaessa ja erityisesti kehitettäessä. Lauman ulkopuolella pärjäävät vain vahvimmat, oikeasti riippumattomat (lue: tarpeeksi varakkaat) ja ne, jotka pyrkivät elämään oman, laumasta poikkeavan arvomaailman mukaan. Kaikille muille lauman ulkopuolisuus on kauhistus eikä elämästä tahdo tulla mitään ilman lauman turvaa.

Johtajien luulisi olevan sellaisia, joilla on luonnetta, kykyä ja aseman mukanaan tuomia mahdollisuuksia ajatella itse eli niin sanotusti omilla aivoillaan. Näin toki usein onkin, mutta usein on myös toisin. On yleistä, että johtajista parhaat eli ”isot pojat” innostuvat jostakin uudesta asiasta ja alkavat toistella ko. asiaan liittyviä termejä. Eipä aikaakaan, kun wannabe-isot pojat ja tytöt alkavat apinoida idoleitaan ja omaksuvat oitis näiden käyttämät termit. Milloin on vannottu asiakaspalvelun ja markkinoinnin, laatujärjestelmän tai esimerkiksi kasvun nimiin. Erittäin usein olen kuullut kerrottavan, kuinka oman alan kilpailu on tosi kovaa ja että on alati juostava kovempaa pysyäkseen edes paikoillaan. Lisäksi kovin moni yrityspuolen ihminen vaatii julkisten palvelujen väen vähentämistä.

Kasvu on viime vuosikymmeninä mainittu lukemattomia kertoja strategiana eli menestyskeinona. Kasvu varmaankin tarkoittaa toiminnan laajentumista ja ehkä sitä numeerisesti selkeimmin kuvaisi liikevaihdon nousu. Tämä on puolestaan selkeästi tavoite eikä keino. Liikevaihto ei kasva itsestään, vaan fiksujen liiketoiminnallisten keinojen avulla, esimerkiksi satsaamalla myyntiin. Eikä asiakas osta keneltäkään ilman hyötyä, joka on siis tuotettava kasvun mahdollistamiseksi. Silti kovapäiset yritysjohtajat hokevat olevansa kasvustrategialla liikkeellä. Sitä paitsi kasvu vaatii yleensä runsaasti rahoitusta eli usein yritys velkaantuu kasvaessaan. Kasvuun sisältyy ylipäänsä riski liiketoiminnan ja kannattavuuden kärsimisestä. Silti kasvun parantavaan voimaan uskotaan melko kritiikittömästi.

Toinen asia, jossa usein analyyttisyys karkaa joukkovoiman alla, on kuntien yhdistämiskeskustelu. Tätä vaaditaan yleisesti eikä perusteetta, sillä valtiomme on elänyt viimeisen kuuden vuoden aikana yhden vuoden täysin velaksi ja monet kunnat ovat niin ikään velkaantuneet. Valtion velka on kasvanut kuudessa vuodessa n. 50 – 60 miljardia eli yhden vuosibudjetin verran. Näin ei voi jatkua ja on siis ymmärrettävää, että julkisen puolen sopeutustoimia vaaditaan.

Suomessa on kuitenkin vanha sanonta, ettei kahden köyhän yhteenliittämisestä tule yhtä rikasta. Jos rahavaikeuksissa olevia kuntia liitetään yhteen, niin mitä siitä hyödytään? Hallintokuluja saataneen laskettua esimerkiksi johtajia irtisanomalla ja siten, että eläköityvien tilalle ei palkata uusia työntekijöitä, mutta kuinka paljon? Rakennusten käyttökulujen säästö onnistunee, mutta säästö kohdistuisi arvatenkin mm. koulu- ja hallintorakennuksiin. Kuinka monet näistä rakennuksista on markkinoilla myytävissä tai vuokrattavissa?

Ellei edellä mainittu onnistu ja käyttökuluissa säästetään, tarkoittaa tämä huollon ja lämmityksen tason laskemista. Säästöä saadaan, mutta ilman ylläpitoa rakennukset rapistuvat, mikä taas johtaa tasearvon selvään laskuun. Miten kuntien rahoitustilanne reagoi, jos tasevarallisuus alkaa sulaa alta? Lisäksi henkilöiden vähentäminen johtaa palvelujen heikkenemiseen ilman kehitys- ja tehostamistyötä, mikä taas nostaa aivan varmasti kuluja. Säästäminen ja rationalisointi ovat eri asioita, joista jälkimmäinen on ammattitaitoa vaativaa ja aikaa vievää puuhaa. Yhdistymisen hyödyistä toivoisin näkeväni selvästi realistisempaa, faktoihin perustuvaa keskustelua. Itse yhdistymisprosessikin maksaa.

Otaksun, että pitkään jatkuneet hyvät ajat ovat totuttaneet suomalaiset johtajat saavutettuihin etuihin. On riittänyt, että tehdään ensisijaisesti kuten ennenkin puheista huolimatta. Arvaan siis, että tämän vuoksi yllättävän moni asia näyttää kelpaavan usealle pomolle melko pinnallisesti tarjottuna. Johtajilla olisi syytä oman toimintansa kehittämiseen, kuten toki meistä suurimalla osalla ihan samalla tavalla.

Korostan, että kasvu on usein viisasta, kuten kuntien yhdistäminenkin, mutta ei aina ja kaikkialla. On ymmärrettävä, että joskus kasvu ja kuntaliitos voi olla syytä jättää tekemättä. Muutosta ei kannata tehdä ilman asianmukaisia perusteita.

Aikoinaan miehen pyrkiessä esimiestehtäviin katsottiin ansioksi, jos mies oli saanut armeijan johtajakoulutusta. Olenpa kuullut erään toimialan johtajan lausuvan, ettei kyseiselle alalle ollut mahdollista päästä johtajaksi ilman RUK:n suorittamista. Moni yrityselämän keskeinen vaikuttaja on aikojen saatossa nimennyt RUK:n eli Reserviupseerikoulun maan parhaaksi johtajakouluksi. Suomessa on perinteisesti tavattu arvostaa armeijan johtamisoppeja.

Vuosikymmeniä sitten kohtasi esimiehiä, joiden ainoa todellinen esimieskoulutus oli peräisin armeijasta. Ajat ja ihmisten arvomaailma ovat muuttuneet, joten voisi kuvitella, ettei armeijan harmaiden oppeja arvosteta nykyisin ihan samassa mitassa. Mutta toisaalta lienee niin, että kaikessa johtamisessa on yhtäläisiä piirteitä, joten sotilasjohtamisen opit tuskin tänäänkään ovat täysin turhia siviilissä.

Omasta armeijakokemuksestani on jo 30-vuotta, joten tässä sitä setämies antaa taas palaa melko vähäisellä tiedolla. Mutta haluan ajatella, että ihan kaikki ei ole unohtunut tai muuttunut ja että vuodet yritysjohtamisen maailmassa ovat antaneet perspektiiviä arvioida asiaa.

Armeija opettaa esimiehen vastuuseen ja erityisesti suhteellisen suuren ihmismäärän logistiikan pyörittämiseen vaativissa olosuhteissa. Intissä oppii etukäteissuunnittelun ja valmistautumisen merkityksen, joka on mielestäni validia kaikkialla esimiestyössä. Niin ikään armeijassa opetetaan menemään reilusti johdettavien eteen ja antamaan sellaisia käskyjä, jotka ovat normijärjellä ymmärrettävissä. Intin oppien mukaan toimiessa johdettaville ei jää vastuunkantajat epäselviksi. Niin ikään armeija korostaa omaa esimerkkiä, mikä sekin on mielestäni hyvä asia esimiestyössä ylipäänsä. Listaa voisi toki jatkaa, mutta siirryn jo nyt tarkastelemaan armeijan johtamisen siviilihyötyjä toisesta, kriittisemmästä näkökulmasta.

Armeija on luotu kriisitilanteita varten, joten johtaminenkin on kriisijohtamista. Yritystoimintaa pyöritetään rauhan ajan oloissa, joten johtamisen lähtökohta on aivan toinen. Kriisitilanteessa korostuu hierarkia ja mekaaninen ulkoa opettelu, jotka eivät oikein sovellu nykyaikaiseen yritysjohtamiseen. Jos yritys ajautuu kriisiin, toteutetaan yrityksessäkin silloin normaalia suoraviivaisempaa ja autoritaarisempaa johtamistyyliä. Sodassa jokainen pelkää ja ymmärtääkseni tämän vuoksi on hyödyllistä korostaa esimiehen käskyn pakollisuutta. Tekijöiden motivaatio syntyy pitkälti tarpeesta suoriutua hengenvaarallisista olosuhteista ehjin nahoin. Yritysmaailmassa ihmisten motivointi on moniulotteisempaa ja uskaltaisinko sanoa vaikeampaa, sillä ihmisillä on ”varaa” olla jokseenkin oma itsensä. Ihmisten suhtautuminen työhönsä vaihtelee eikä pakolla saada sisäistä motivaatiota aikaan.

Armeijan johtamisopin heikkous on mielestäni esimiesten johtamisasenteessa tai -otteessa. Armeija opettaa hyvin käskemään, mutta huonommin johtamaan. Minulla on vaikutelma, että sotilaat johtavat kaikkia ihmisiä likipitäen samalla tyylillä esimiesvaltaisesti. Tämä toimii kriisissä, mutta huonosti normioloissa. Käskevä johtaminen on loppujen lopuksi aika yksiulotteista ja mahdollistaa esimiehen piiloutumisen kauluslaattojen taakse. Tämä ei toimi siviilissä eikä tarvitsekaan, sillä siviilijohtaminen pyrkii erilaisten ihmisten johtamiseen tilannekohtaisesti eri tavalla. Kriisissä esimiehen on oltava vahva, mutta normioloissa heikkouksien näyttäminen vahvistaa ja inhimillistää esimiehen käytöstä. Käskemään tottuneilla on subjektiivisen näkemykseni perusteella taipumus joustamattomuuteen eli käskijät eivät siedä epäilijöitä ja vastaansanomista. Käskijät ovat tosi asiassa aika itsekeskeisiä johtajia eivätkä fiksut ihmiset sellaista arvosta.

Näen niin, ettei armeijan rooli johtamisopin antajana ole yhtä merkittävä, kuin aiemmin. On selvää, etteivät armeijan johtamisopit ole hyödyttömiä yritysmaailmassa, mutta kovin pitkälle ei kriisijohtamisesta ole rauhan ajan toiminnassa. On myös ymmärrettävä, että armeija jakaa oppejaan henkisesti täysin keskenkasvuisille nuorille, joiden johtamisen perusoppi on tällä perusteella käskevä johtaminen. Kovin moni joutuu oppimaan sellaisesta pois siviilissä eli armeijan johtamisopeista voi olla myös haittaa. Mutta kokonaisuus jää kuitenkin plussan puolelle, onhan kaikessa johtamiskoulutuksessa hyödyllisiä piirteitä.

Johtamisen tarkoituksena on saada ihmiset toimimaan siten, että työt tulevat tehdyiksi niin kuin pitääkin. Ihmisiä siis johdetaan ja ns. asiajohtaminen on johtamisen suunnittelua. Ei ole mitenkään harvinaista, että pomot ajattelevat johtavansa omalla tyylillään, johon johdettavien on suostuttava. Voihan asian niinkin hoitaa, mutta on hieman erikoista, jos monen ihmisen täytyy muuttaa tyyliään yhden ihmisen vuoksi ja silloinhan paljastuu, että johdettavat ovat enemmän pomoa varten kuin päinvastoin. Ei työtä pomoa varten tehdä vaan asiakkaille. Hyvä pomo ymmärtää, että organisaatiossa kaikki tähtäävät samaan maaliin.

Sillä, mitä töitä tehdään ja miten, on väliä. Fiksut ihmiset eivät tee töitä ilman etukäteissuunnittelua. Sama pätee myös pomohommissa. On aika vaikea löytää toimivaa suuntaa ja saada sisältöä johtamiselle menemällä ihmisten eteen valmistautumattomana. Hyvä pomo ymmärtää, että viime kädessä tekemisen keinot ovat pomon vastuulla ja että sitä varten pomo ylipäänsä on hommiinsa palkattu. Pomon on kuunneltava asiakkaita, seurattava ympäristönsä kehitystä, osattava erottaa kannattava ja kannattamaton toiminta toisistaan ja ymmärrettävä organisaation resurssien sekä osaamisen kautta se, mikä on mahdollista ja mikä taas ei. Hyvä pomo tekee jatkuvasti analysointi- ja mietintätyötä ymmärtääkseen kokonaisuuksia ja pystyäkseen muodostamaan käsityksen siitä, miten organisaation tulee toimia. Tekemällä arkitöitä saa ehkä osan työntekijöistä hyväksynnän, mutta johtamisen perustaa ei niin voi rakentaa.

Kuka kokonaisuuksien harkinnasta ja johtamisen suunnitelmasta vastaa? Pomo, joka on ihminen. Kuka käytännössä toteuttaa pomon tekemän suunnitelman? Toiset pomot ja työntekijät, jotka hekin ovat ihmisiä. Hyvä pomo tajuaa, että kaikki arvokas lähtee ihmisen korvien välistä. Ihminen tekee suunnitelmat ja ihminen niitä toteuttaa. Ihminen tekee työtä ihmiselle, olkoon asema organisaatiossa mikä tahansa. Hyvä pomo ymmärtää senkin, että hänen tehtävänään on saada ihmiset toimimaan. Jos tähän tarvitaan ylenpalttisesti kurinpitoa, on silloin kiistatta ongelmia tekijöiden motivaatiossa. On hyvä ymmärtää, että ihmisen motivaatiossa on sisäinen ja ulkoinen osa ja että kurin korkein olomuoto on itsekuri. Innostusta ei saa väkisin aikaan ja innostuksen puuttuessa kontrolli on seuraus. Seurausta edeltävään syyhyn on silloin syytä tarttua eli niin kuin aina ongelmatilanteissa, on syyn selvittäminen tärkeää. Muutenhan ongelman esiintymistä jatkossa ei voida poistaa.

Kaikkein tärkeintä on asenne johtamiseen. Pomon on ymmärrettävä se fakta, että ihmisen ovat erilaisia. Kaikkia ihmisiä ei voi johtaa samalla tavalla, sillä osaaminen, motivoituminen ja sitoutuminen työhön vaihtelevat henkilöittäin. Hyvä pomo ymmärtää olevansa palveluammatissa, jossa tarvitaan myös määräysvallan käyttöä. Hyvä pomo on aina inhimillinen, mutta ei kuitenkaan kaveri. Hyvä pomo ei yritä miellyttää, vaan on miellyttävä käytökseltään. Kuinka huono käytös voisi tehdä pomohommasta parempaa?

Pomohomma on antoisaa, mutta vaativaa. Se on työtä siinä missä kaikki työ, jossa valtaosa ajasta täytyy käyttää johtamisen suunnitteluun ja johtamiseen. Hyvä pomo ei siis voi osallistua jatkuvasti asiakastyöhön, työn suunnitteluun tai arkiongelmien ratkaisuun. Pomo on pomohommia varten ja tämän hyvä pomo ymmärtää, sillä hän haluaa johtaa.

Vapaus valita on erittäin tärkeä ja hieno asia. Vapaus kelpaa aina silloin, kun ollaan myötätuulessa. Sen sijaan vastatuulen vastuut eivät kelpaakaan aivan samalla mitalla, mutta tällaisia me ihmiset olemme. Yksilönvapaus on meistä monelle tärkeä arvo. Läntisissä demokratioissa yksilönvapautta kunnioitetaan ja hyvä niin. Kokisin ahdistavaksi, ellen saisi itse päättää elämäni tärkeimmistä asioista.

Yksilönvapaus kunnioittaa ihmisten yksityisyyttä eikä siihen sovi silloin liiaksi puuttua. Eihän meistä kukaan ole tottunut siihen, että yksityisiä asioitamme alettaisiin udella ulkopuolisten toimesta. Oletan, että harva haluaa avata julkisesti kotinsa oven kaikkien katsottavaksi. Vaikka näin uskon olevan, ei ole täysin selvää miksi näin on. Voisiko olla, että muiden mahdollinen kokemus hienommuudesta tai huonommuudesta pelottaa tavallisia ihmisiä? Ehkä ajatellaan, että muut käyttävät näkymää omasta kodista jotenkin itseä vastaan, sillä olemmehan hierarkiassa eläviä laumaeläimiä.

Tämä sama vaikuttaa toistuvan vähän kaikessa ihmisen tekemisessä. Ihminen ei mielellään halua näyttäytyä julkisesti muuten kuin ollessaan parhaimmillaan. Näin toimien muodostamme itsellemme ansan, jonka seurauksena joudumme aina muiden silmissä esittämään hieman parempaa kuin oikeasti olemme. Emme halua näyttäytyä esimerkiksi krapulaisena, huonosti pukeutuneena tai itkuisena. Nämä asiat kuuluvat kuitenkin normaaliin elämään eivätkä tee meistä heikompia. Itse asiassa ihminen, joka uskaltaa näyttää heikkoutensa, onkin tosi asiassa Taavi Tavista vahvempi.

Kun olemme tekemisissä työorganisaatioiden kanssa, esiintyy julkikoreus vastaavalla tavalla. Organisaatiot tapaavat nimetä henkilöt, joilla on oikeus antaa julkisia lausuntoja organisaatiosta. Miksi ihmeessä? Siksi, ettei organisaatiosta vahingossakaan kerrota mitään sellaista, joka voitaisiin tulkita organisaation kannalta negatiivisesti. Normaali elämä iloineen ja suruineen halutaan peittää ainaiseen meillä on homma hanskassa –illuusioon ja joka tämän kaavan rikkoo, saa tuta olevansa oman pesän likaaja. Ja kun maksava asiakas lähestyy organisaatiota, ovat organisaation työntekijät kieli keskellä suuta ja asiat pyritään esittämään parhain päin uskottavasti oman asian edistämiseksi.

Ihmisellä vaikuttaa olevan tarve peitellä heikkouksiaan. Ihmisethän niitä työpaikkojensa heikkouksiakin peittelevät. Tämä on inhimillistä, mutta ei ehkä taas kerran täysin oikein. Yksityinen ihminen pitäköön kotinsa poissa katseilta niin halutessaan, mutta selkeää tarkoitusta varten perustetut organisaatiot ovat ehkä hieman eri asia. On vähintäänkin mahdollista, että yksityisyyden verhon taakse suojautuessaan organisaatiot saavat tilaisuuden peitellä heikkouksiaan. Sehän tarkoittaa, että organisaatio ei ole aivan sitä, mitä antaa markkinoinnissaan ja viestinnässään ymmärtää. Lyhyen aikavälin salailun ymmärtää, sillä ketä tahansa voi huijata kerran. Mutta pidemmällä aikavälillä totuus paljastuu kuitenkin, joten mitä hyötyä heikkouksien peittelystä saadaan rehellisellä pelillä toimittaessa?

Ymmärtääkseni kovin moni organisaatio pyrkii rajoittamaan ulkopuolisten tietämystä toimistaan. Puolustusvoimat tekee niin vedoten turvallisuuteen, poliisi tutkinnallisiin seikkoihin, yritykset kilpailullisiin seikkoihin ja julkiset siviiliorganisaatiot vaitiolovelvollisuuteen. Kaikki syyt ovat valideja, mutta epäilen vahvasti, että sinänsä perusteltua syytä käytetään myös salailun perusteena. Miksi esimerkiksi diktatoorinen maa ei salli tutkivaa journalismia tai sananvapautta? Tietysti siitä syystä, että julkisuus paljastaisi toiminnasta sellaisia heikkouksia, jotka tietäisivät huonoja uutisia organisaation vastuuhenkilöille? On selvää, ettei vapaan maan organisaatioita tule verrata despoottien johtamien maiden organisaatioihin, mutta tämä ei poista sitä tosi asiaa, että aina kun vältellään julkisuutta vedoten yksityisyyteen, saatetaan peitellä heikkouksia tai suoranaisia vääryyksiä. Onko tällaisessa toiminnassa ajateltu, että toimivilla markkinoilla on sekä tarjoajan että asiakkaan voitettava? Vain toisen voittaessa mennään kohti kaventunutta vallankäyttöä. Historia kertoo lahjomattomasti, kuinka sellaisessa tapaa käydä. Avoimuutta sietäisi kunnioittaa ja ymmärtää sen tärkeä merkitys. Avoimuus on sitä yksilönvapauden kunnioittamista.

Me ihmiset olemme sellaisia, että tahdomme paljon ja vähän kaikkea. Nälkä kasvaa syödessä eli kun saat maistaa herkkua, on sitä saatava hetken päästä lisää. Tämä pätee usein urheilussa, urakehityksessä ja materian sekä rahan kanssa. Haluamisen logiikka on inhimillistä, mutta kuitenkin sangen kypsymätöntä ilman vastuunkantoa. Lapsi tapaa haluta asioita ilman reunaehtoja ja omaa panosta, kunhan vain haluaa. Täysin irti lapsenomaisesta haluamisesta eivät ole kovat suorittajatkaan tai ainakin siltä heidän suorituksiaan ja puheitaan seuraamalla vaikuttaa.

Liike-elämässä kuulee melko usein, kuinka yrityksen tavoitteena on voitto ja että osakeyhtiölain mukaan osakeyhtiön tarkoituksena on tuottaa voittoa. Totta kai yrityksen tavoitteena on kaupallinen kannattavuus eli voitto. Keskeistä kuitenkin ovat keinot, joilla yritys yrittää saavuttaa voittonsa. Voiton tavoittelu on sinänsä omistajien terve halu saada sijoittamalleen rahalle ja riskinotolle vastinetta. Mutta kuten edellä sanottu, saahan sitä haluta. Jos halutaan lisää rahaa, se tarkoittaa sitä, ettei sitä haluttua rahaa vielä ole eli raha on jollakulla toisella. Tämä ”joku toinen” ei luovu rahoistaan vastikkeetta, joten toisten rahojen haluaminen on lapsen logiikkaa ilman asianmukaisia keinoja tuottaa hyvää rahojen luovuttajalle eli asiakkaalle.

Omistajilla on oikeus tarpeisiinsa siinä missä kaikilla muillakin. Omistajat itse asiassa mahdollistavat meidän tavallisten ihmisten työskentelyn, joten omistajat ovat erittäin tärkeä ryhmä yhteiskunnassa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaiken keskiössä on asiakkaan tarpeeseen tuotettu ratkaisu ja tämä on yritystoiminnan lähtökohta taloudellisesti sekä yhteiskunnallisesti. Kuinka moni teistä ostaessanne kaupassa jotain mielestänne kallista tuotetta haluaa kuulla kalliin hinnan perusteluiksi sen, että myyjäyritys haluaa tuottaa rutkasti voittoa omistajille tai että myyjäyritys haluaa kasvaa ja siksi hintamme ovat korkeita? Ei kovin moni. Omistajan halu ei voi markkinataloudessa mennä maksavien asiakkaiden tarpeiden yli ja siksi hieman vierastan sellaista puhetta, jossa suoraviivaisesti halutaan tuottoja itselle. Ihmisen ahneuden hyödyntäminen on merkittävä osa markkinataloutta, mutta voihan sekin mennä liian pitkälle. Muistatte, millainen on vanhan sanonnan mukaan ahneen loppu.

Ennen sanottiin, että raha tulee rahan luokse. Ei muuten tule, vaan raha tulee tuottojen luokse, niin kuin pitääkin. Raha itsessään ei tuota mitään, vaan raha mahdollistaa riskien vallitessa tuottojen saamisen silloin, kun sijoitetulla pääomalla tuotetaan jollekulle merkittävää lisäarvoa. Kuka tahansa osaa vaatia, mutta se ei riitä. Puheet yritysten tuottovaatimuksista ilman asiakkaiden huomioimista kuulostavat minusta itserakkaalta asiakkaiden kengille ruikkimiselta. Olisin itse todella tarkka sellaisen kanssa, ylimielisyys kun ei koskaan ole liiketoiminnalle hyväksi. Olenkin epäillyt, että menestys on saattanut mennä joillekin ihmisille päähän. Mutta tästä ei kannata murehtia, sillä markkinat hoitanevat asian aikanaan kohdalleen.

Yrityselämän korulauseissa on kauan toistettu asiakkaan merkittävää roolia. Asiakaskeskeisyys, asiakkaan oikeassa oleminen ja asiakkaan rooli kuninkaana on tullut tutuksi kovin usein. Ikävä kyllä todellisuus ei taida tätä tukea. Ihmettelen kuitenkin syytä, sillä asiakaskeskeisyys jos mikä olisi kilpailukeino erityisesti sellaisilla markkinoilla, jossa kilpailijat eivät huomioi asiakkaitaan asianmukaisella pieteetillä.

Jos halutaan toimia asiakaskeskeisesti, asetetaan asiakas sananmukaisesti toiminnan keskelle. Asiakaskeskeisen organisaation kaiken toiminnan tulee tähdätä asiakkaille tuotettavan hyvän toteuttamiseen strategian puitteissa. Kaikkien ei kannata tuottaa huippupalvelua, sillä sellainen maksaa. Asiakaskeskeinen voi aivan hyvin olla silloinkin, kun tarjotaan itsepalvelua, kunhan toimintakonsepti ja hinta ovat mietittyinä asiakkaiden kannalta mielekkäiksi. Keskeistä on, että tarjonta on tehty asiakkaalle tarpeelliseksi ja miellyttäväksi kohdata. On aivan erityisen tärkeää tajuta, että oman edun ylikorostamiseen viritettyyn tarjontaan pystyy kuka tahansa eikä sellainen ole asiakaskeskeistä. Asiakaskeskeisessä toiminnassa voitto on seuraus eikä toiminnan keskeisin arvo.

Asiakaskeskeinen toiminta muodostaa tarjontansa ja sen tuottamisen siis sijoittamalla asiakkaan kaiken keskelle. Tämä ei vielä riitä, sillä asiakaskeskeisyys on ihmisen tuottamaa, jolloin kaikilla organisaation työntekijöillä tulee olla mielessä asiakkaiden hyvä palveleminen. Asiakaskeskeisyys on mahdotonta ilman työntekijöiden ja varsinkin asiakaspalvelijoiden oikeaa asennetta. Asiakas on kaiken mahdollistaja ja ylipäänsä palkka- ja voittovarojen tuoja organisaatiolle. Asiakaskeskeisessä kulttuurissa on arkea olla koko ajan kiinnostunut asiakkaan kokemuksesta, jolloin asiakkaan antama kriittinen palautekin on erinomainen vinkki palvelun kehittämiseksi. Työntekijät eivät siis ole vain töissä tienatakseen leipänsä, vaan tarjotakseen organisaation osana parasta resurssien mukaista palvelua, jossa asiakasta ei jätetä huolehtimatta eikä asiakasta koskaan kohdella ylimielisesti.

Otan muutaman lyhyen esimerkin eri toimialoilta, kuinka asiakaskeskeisyys niissä ilmenisi.

Koulutusjärjestelmä on yksi sivistysmaan kulmakivi, jota ilman ei sivistystä voi olla. Asiakaskeskeisessä koulutusjärjestelmässä keskiöön on asetettu opiskelija, joiden oppimiseen kaikki tähtää. Opiskelijoiden erilaisuus lähtötasossa ja oppimisen nopeudessa on huomioitu ja opettajien ammattitaito käsittää opittavan substanssiaineosaamisen lisäksi kykyä motivoida ja käsitellä erilaisia oppijoita. Opiskelutilat olisi luotu siten, että oppilaat voivat edetä itselle parhaiten sopivalla tavalla eli kouluissa olisi tilat lukemista, netin- ja tietokoneenkäyttöä, ryhmätöitä ja perinteistä luokkaopetusta varten. Opiskelijoita ohjattaisiin heidän omasta todellisesta suoriutumisesta käsin, jolloin osa kävisi koulunsa hitaampia nopeammin. Opettajien nimike olisi oppimisen mahdollistaja eikä sellaiseksi pääsisi pelkästään omaa valtaa korostavat henkilöt. Koulujen hyödyllisyyttä tehtävässään pyrittäisiin mittamaan soveltuvalla tavalla.

Kauppaliikkeet ovat merkittävä osa meidän kaikkien arkea. Asiakaskeskeisessä kauppaliikkeessä asiakas huomioidaan aina liikkeeseen astuessaan. Tämän lisäksi asiakkaalta tiedustellaan, kuinka häntä voi auttaa ja autetaan tältä pohjalta. Kauppaliikkeiden tarjonta tapaa liittyä asiakkaan elämässä johonkin toiseen asiaan. Vaate liittyy käyttötilaisuuteen, ruoka juomaan ja päinvastoin, tekninen vimpain käyttöympäristöön ja niin edelleen. Asiakasta huomioivan aktiivisen palvelun lisäksi asiakkaan osto- ja käyttöprosessi on huomioitu tarjonnassa. Ja mikäli asiakas joutuu odottamaan palveluvuoroaan, on tämä otettu huomioon asianmukaisilla tiloilla tai kenties kahvitarjonnalla. Asiakkaan käyttökokemuksista ollaan kiinnostuneita ja ongelmatapausten käsittely on luonnollinen osa arkea. Myyjä pitää yhteyttä asiakkaaseen muutenkin kuin myydäkseen lisää. Yllä mainitut asiat lienee sanottu jossain laatujärjestelmässä jo vuosikymmeniä sitten, mutta ongelma onkin se soveltaminen.

Asiakaskeskeisyyden synonyymi on tarkoituksenmukaisuus. Kaikki strategiasta esimiestyön kautta asiakaspalveluun ja henkilökunnan kahvitaukoihin on suunniteltu asiakasta ajatellen. Mitään turhaa ei kauniisti ajatellen ole ja kaikki vallankäyttö sekä ohjaaminen pyrkivät samaan maaliin eli sellaiseen tuotokseen, joka tyydyttää asiakasta hyvin tai jopa erinomaisesti. Perustehtävänä ei silloin ole tuottaa tarjontaa, vaan tuottaa tarkoituksenmukaista palvelua asiakkaille. Unelmaako? Ei todellakaan, sillä tällaisia toimijoita on ja on aina ollut. Kysymys on siitä millaisella arvomaailmalla töitä tehdään. Tuijotetaanko suoraan omaan napaan vai ollaanko luomassa maksajalle jotain oikeasti hyödyllistä? Asiakaskeskeisyys on todella monen toimijan ulottuvilla, jos he vain niin haluavat.

Pekka Perä saanee syytteen törkeästä ympäristörikoksesta. Tämä ei varsinaisesti yllätä, sillä ymmärtääkseni Talvivaaran kaivos ei ole toiminut ympäristöasioissa siten, kuin olisi pitänyt. Mutta toisaalta Perä vetää osakeyhtiötä, jonka yksi merkittävä tarkoitus on tuottaa voittoa. Jos Perä saa syytteen, ei se kuulosta epäloogiselta, mutta tulisiko Perän lisäksi syytteessä olla myös valvontaviranomainen? Olen ymmärtänyt, että Talvivaaran kohdalla valvontavelvollisuutta laiminlyötiin. Ei ole oikein, ellei viranomaisen edustaja joudu Perän ohella vastuuseen.

Leipäjonot kasvavat laman puristaessa yhä kovempaa. Suomen tilanne on ymmärtääkseni monella mittarilla jo yhtä huono, kuin 1990-luvun lamassa, mutta julkisesti ei puhuta lamasta. Syy lienee siinä, että järjestelmä on itseään toteuttava eli jos laajasti aletaan puhua lamasta, mistä on synkeät muistot, alkavat ihmiset pelätä ja kulutus laskee vielä enemmän syösten maatamme alati huonompaan jamaan. Tämä on sitä normaalia talouselämää, joka vuoroin nousee ja sitten laskee. Nousu kelpaa köyhillekin, mutta lasku ei edes rikkaille. En todellakaan halua väheksyä taloudelliseen ahdinkoon joutuneita, mutta näin käy aika ajoin ja 1900-luvullakin kävi useasti. Uudistumisemme on ollut aivan liian vähäistä ja kilpailukykymme on kärsinyt monessakin mielessä, joten tämän siitä saa. Tämä on kurjaa kaikille, mutta tällaiselta emme välty tulevaisuudessakaan. Menestys menee ihmiselle päähän ja tätä on todella vaikea välttää.

Kukaan ei julkisesti hyväksy sitä, että asioita ”sumplitaan” pienessä piirissä. Jos mukaan kuuluvia toimijoita jätetään päättämisen ulkopuolelle, herää epäily vallan väärinkäyttämisestä. Näinhän toimittiin maassamme laajasti Neuvostoliiton aikaan, jolloin musta yritettiin toistuvasti selittää valkoiseksi. Silloin asiaan ei saanut puuttua, mutta jälkikäteen menettely on toki tunnustettu. Kun vihreiden Ville Niinistö laukoi jokin aika sitten ehkä hieman yläkanttiin kansainväliselle talouslehdelle suomalaisen politiikan olevan taas suomettunutta, nousi asiasta melkoinen metakka. Niinistö kuulemma syyllistyi ”oman pesän likaamiseen” ja puhui sopimattomia. En itsekkään olisi käyttänyt Niinistön valitsemia ilmaisuja, mutta ajatelkaapa, että EU:n tiukentaessa Venäjä-pakotteitaan Suomi puuhaa täyttää häkää ydinvoimayhteistyötä Venäjän kanssa. Miten tällainen näyttäytyy muille EU-maille? Ja lisäksi muutama vuosi sitten silloinen presidenttimme käänsi selkää USA:lle ja sanoi virolaisten kärsivän postsovjeettisestä traumasta presidentti Ilveksen lausuessa suomalaisten olevan naiiveja suhtautumisessaan venäläisiin. Olemme nähneet, että Ilves oli oikeassa. Miltäs tuollainen touhu on mahtanut näyttää muiden maiden silmin? Suomettuminen lienee tässä kohtaa liioiteltua, mutta ei Venäjä-suhteemme ole mielestäni vieläkään tasapainoinen.

Asuntojen hinnat jaksavat ihmetyttää minua. Luin jokin aika sitten uutistoimisto Bloombergin uutisen, että Lontoon kattohuoneistojen hinnat olisivat nousseet 75% viimeisen viiden vuoden aikana. Ostajakunnassa oli brittejä, mutta toinen puoli varakkaita intialaisia ja öljymiljardöörejä Lähi-idästä. Eipä ole suuri suru minulle, jos joku ökyrikas maksaa 70.000 euroa neliöltä asunnostaan. Mutta toisaalta se kertoo siitä, että osaa varallisuudesta käytetään todella tuottamattomasti silloin, kun varallisuutta on kertynyt ihan vaan hurjasti. Eihän minkään asunnon neliöhinta oikeasti vastaa yllä mainittua, mutta kun rahaa on. Ennemmin on ihmetyttänyt, kuinka normaalien, sinänsä laadukkaiden omakotitalojen hinnat Suomessa ovat aina vain nousseet kasvukeskuksissa. Nykyaikaisesta, uutta vastaavasta ja n. 200 neliötä omaavasta talosta saa pulittaa helposti lähemmäs miljoona euroa pääkaupunkiseudulla ja muissakin kasvukeskuksissa reilusti yli puoli miljoonaa. Millä ihmeellä normaali akateeminen lapsiperhe selviää tuollaisista hinnoista? Eniten olen ihmetellyt sitä, kuinka kämppien arvo on aina vain noussut. Kun asuntoa käytetään 20 vuotta, on asunnon tekninen kunto aivan varmasti laskenut. Mutta tästä huolimatta asunnon hinta on reilusti noussut. Jos tässä ei ole ilmaa mukana, niin missä sitten? Asunto tarjoaa monelle tavalliselle ihmiselle ainoan mahdollisuuden vaurastua lottovoiton lisäksi, mutta silti em. arvonnousu ei perustu tuottavuuteen. Ja me vain kiltisti maksamalla hyväksymme tämän. Tavallisella lumenluontijärjellä ajateltuna tuottavuus on tässä jotenkin nyrjähtänyttä, hypeä. Siinä jää lopussa aina Musta Pekka jonkun kouraan.

Otsikon mustavalkoinen provosointi on blogistin tapa yksinkertaistaa monimutkaisia asioita. Toisaalta provosointi ei ehkä kuitenkaan ole täysin järjetön. Kuinka itse vastaisit otsikon kysymykseen? Oletan keskimääräisen henkilö arvelevan, että kun on rahaa, voi hankkia osaamista ja näin ollen raha ratkaisee. Näin asia käytännössä toimii, mutta tarkemmin mietittynä toteamuksessa on ongelmia.

Syyskuisessa Hesarin sunnuntainumerossa käsiteltiin mahdollisen suursähkökatkoksen seurauksia. Juttu oli kuvitteellinen, mutta perustui kuitenkin eri maissa tapahtuneisiin sähkökatkosten todellisiin seurauksiin, jotka olivat ketjutettu koko maan kattavan sähkökatkon mahdollisiksi seurauksiksi Suomessa. Fiktiivisessä tarinassa ei mennyt montaa tuntia, kun kaupat oli suljettu ja pakasteet pilaantumassa. Lisäksi havaittiin, että polttoainehuolto, vesihuolto ja tietoliikenne tarvitsevat sähköä ja jos sitä ei ole, ollaan muutamassa päivässä melkoisissa vaikeuksissa. Varavoimaa on, mutta ei kaikkialla eikä sen toiminnasta ole täyttä varmuutta. Kun on kriittinen tarve perus elämisen edellytyksille, tarvitaan sellaisten ihmisten suoritteita, joilla on resursseja ja osaamista auttaa. Rahalla voi ostaa resursseja, mutta ei enää kriittisessä tilanteessa. Olen ymmärtänyt, että esimerkiksi sotatilan välitön uhka vaikeuttaa lääkkeiden ja sotatarvikkeiden saantia oleellisesti, vaikka olisikin rahaa.

Mitään ei nykyisin saada aikaiseksi ilman rahaa, joka on kuitenkin viime kädessä vaihdon väline. Rahalla hankitaan toisten osaamiseen ja vaivannäköön perustuvia hyödykkeitä. Rahaa ei voi syödä eikä rahamajassa asua. Itse asiassa nykyinen Fiat-raha, joka perustuu ostopariteettiin eli ymmärtääkseni kyseisen valuutan ostovoimaan suhteessa muihin valuuttoihin, voi menettää arvonsa, koska arvoperusta ei ole sidottu mihinkään kiinteään. Lisäksi rahan tuottavin sijoittaminen on perinteisesti tehty yritysten osakkeisiin, joiden tuotto perustuu yrityksen lopputuotoksen tuottoihin ja tuotto-odotuksiin eli siis avainhenkilöiden nokkeluuteen yrityksen pyörittäjinä. Kaikkien himoitsema raha ei olekaan itseisarvo, vaan mahdollistaja. Ennen sanottiin, että pääoma on yksi tuotannontekijä. Nykyisin kai osaamista pidetään inhimillisenä pääomana.

Yritän välttää kykyjeni puitteissa idealismia. Tiedän, ettei se onnistu, mutta haluan kuitenkin yrittää. Teollisuus on perusleipää kaikille kansakunnille. Ilman teollista työtä nykyaikainen yhteiskunta kuihtuu, mutta teollinen toiminta on pääomavaltaista. Siellä tehdään miljardi-investointeja ja otetaan suuria taloudellisia riskejä. On ymmärrettävää, että suuren riskin ottaja käyttää ääntään kuuluvasti yritystoiminnassa. Kukapa meistä haluaisi antaa rahojaan vastikkeetta toisille. Mutta tuo perusteollisuus alkaa nykyisin olla kehittyvien talouksien heiniä, kehittyneiden maiden tulee satsata koulutuksen, kokemuksen ja osaamisen tuomaan aivotyöhön ja sitä kautta jalostaa tekemisiään eli kehittää edelleen tarjontaansa ja sen tuottamista. Tässä inhimillinen pääoma on tärkeämmässä roolissa, kuin perusteollisuusinvestoinneissa. Esimerkiksi peliteollisuudessa rahan rooli on huomattavasti osaamisen roolia pienempi.

Maamme työpaikkojen ja kasvun luojiksi on huudettu pk-yrityksiä. Hyvä niin, sillä niissä on runsaasti potentiaalia. Mutta oletteko olleet pk-yritysten kanssa tekemisissä? Pk-sektorilla jos missä isännän ääni on läsnä ja lähellä. Omistajajohtaja haluaa usein pitää langat käsissään. Pk-yritys on usein omistajansa lempilapsi ja silmäterä, joka on omistajalleen enemmän kuin vain työpaikka. Pk-yritys on monelle omistajajohtajalle elämäntapa, jossa saa toteuttaa itseään. Tämä on sekä vahvuus että heikkous. Valtaosaa pk-yrityksistä pyöritetään isännän äänellä eli siis omistajan ja rahoitusriskin kantajan valta on suvereeni. Kuinka tällaisessa toiminnassa osaaminen saa tasapainoisen roolin pääomatekijänä? Moni sinänsä kunnioitettavan yrittäjäuran tehnyt ja melkoisen riskin kantanut pk-omistaja on suhteellisen vauras eikä omaa halua uusiin toimintatapoihin. Tämä tarkoittaa sitä, että osaaminen alistetaan perinteiseen tyyliin rahoitustuottojen edessä, vaikka mittakaava ei salli massatuotantoa. Mennään vanhalla mallilla, joka tuskin kovin hyvin uudistaa tarjontaa. Kuinka realistista on odottaa tällaisesta tekemisestä vientivalttia tulevina vuosina? Jos olen idealisti osaamisen roolia puolustaessani, niin sitä ovat myös kaiken rahassa arvottavat tahotkin. Osaamisen ja rahan suhdetta voisi hieman säätä nykyaikaan sopivammaksi. Rahalle ei saa tuottoa ilman osaamista.