Johtaminen on mielestäni vaativa laji. Siinä ihminen asettuu ikään kuin lauman eteen arvioitavaksi sen suhteen, kuinka osaava, rohkea ja hyödyllinen hän on. Olen usein itse kokenut, kuinka helppoa rivistä kommentointi on verrattuna siihen, että otat vastuun jostakin tekemisestä. Vastuunkantajana alkaa kummasti mieleen ilmestyä ajatuksia riskeistä ja epäilyjä siitä, että johtaa tilanteita jotenkin huonosti. Lisäksi vastuuvetäjänä pelkää, että ajautuu ihmisten silmissä sellaiseksi, jota ei haluta uskoa ja seurata jostakin syystä. Tällaiset ajatukset muuttavat ihmistä jonkin verran ja arvaan, että ym. ajatuksia esiintyy reilulla enemmistöllä vetovastuussa olleista ihmisistä.

Edellä mainittu näkyy konkreettisissa tilanteissa. Normaalisti naurava ja sosiaalinen ihminen alkaakin esimiesvastuussa jotenkin jäykistyä ja muuttua hieman etäisemmäksi. Olen usein ajatellut, että esimies- tai projektin vetovastuun ottava ihminen alkaa ym. syistä pelätä, että hänen johtamaansa tekemiseen ilmestyy ongelmia tai että ihmiset eivät tottele häntä ja alkavat lorvia. Vuosikymmeniä sitten esimiehille opetettiin, ettei alaisten kanssa sovi kaveerata uskottavuuden ja tasapuolisuuden vuoksi. Tämäkin saattaa vaikuttaa ajatuksiin siten, että esimiesroolissa käytös muuttuu epäsosiaalisempaan suuntaan.

Epäilen, että epävarmuus vaikuttaa monen esimiehen johtamiskäytökseen. Aletaan ajatella, että johtajana minuun täytyy toimia tietyllä tavalla. Tämä altistaa jo lähtökohtaisesti siihen, että johtaja alkaa keskittyä omaan käytökseensä, kun johtamisessa pitäisi keskittyä johdettavien käytökseen. Johtajan tulee kehittää itseään ja silloin katse käännetään omaan itseen, mutta johtamisessa ohjataan muita. Toisaalta on niin, että olemme tottuneet odottamaan johtajalta linjanvetoja, mikä on toki oikein. Mutta ei niin, että johtaja miettii pienessä poppoossa syntyjä syviä ja sitten kertoo näkemyksensä tekijöille. Johtamisessa tarvittaisiin nykyistä enemmän sosiaalisia taitoja ja rohkeutta mennä ihmisten luokse ihmisenä. Tätä kautta johtajalle syntyy parempi tilannekuva organisaation todellisuudesta ja samalla saadaan aikaan työsidonnainen keskusteluyhteys johdettavien kanssa.

On aivan selvää, että keskimääräisen ihmisen kynnys ostaa johtajan ajatuksia laskee, kun kokee olevansa suunnittelussa mukana. Tämä ei tarkoita, että vastuu siirtyisi tai tulisi siirtää muille. Ja tässä oikeastaan ajatukseni kulminoituu; johtamiseen kykenevä ihminen tunnistaa tilanteet, joissa voi antaa muiden viedä ja tilanteet, joissa tarvitaan selkeää johtajaotetta. Oma kokemukseni on, että suomalainen johtaminen on liian harvoin laadukasta. Ollaan joko ylitiukkoja mikromanageeraajia tai välinpitämättömiä ja lepsuja. Molemmissa tapauksissa johtaminen on melko onnetonta ja jopa ammattitaidotonta.

Ei ole mitenkään harvinaista, että johtaminen on järjestetty korkeimman johtajan mieltymysten mukaan. Hänelle on rakennettu eräänlainen veto-oikeus, jonka avulla johtaja voi puuttua kaikkeen oman näkemyksensä pohjalta. Johtaminen rakentuu siis johtajan ympärille, vaikka sen pitäisi rakentua asiakkaille tuotetun hyvän saamiseksi organisaation strategian ja resurssien puitteissa. Jos asiakastuotos aletaan uhrata johtamiskäytöksen edessä, ollaan jollain muulla, kuin tarkoituksenmukaisuuden tiellä. Nyt tällaista esiintyy ihan liikaa. Johtaminen ei silloin ole tarkoituksenmukaista, mutta johtaja ei koe tarvetta oman johtamisensa kehittämiselle, koska hänellä asiat ovat kunnossa. Tehokkuus on tältä pohjalta käytännössä sitä, minkä johtaja näkee tehokkuudeksi. Tehottomuus on muiden kuin johtajan tekemisen ongelma. Eli suuta pienemmälle ja lisää töitä, jotta saadaan fyrkkaa taloon.

Johtajakeskeisyyden olan takana on tärkeily. Milloin itseään tärkeänä pitävä on käyttäytynyt sosiaalisen rennosti ja ottanut vastaan kritiikkiä? Toiminnan tehon kasvattaminen perustuu johtajakeskeisyydessä teknologiaan ja pakonomaiseen edellyttämiseen. Tämä toimii työhön sitoutumattomien kanssa, mutta kuinka muiden kanssa? Johtajakeskeisyyden taustalla on ajatus, että johtajan kuuluu luoda maaginen tekemisen meininki kaikille samalla tyylillä. Tämä on naiivia idealismia, sillä ihmiset eivät muutu käskemällä. Johtajakeskeisyys aiheuttaa usein esteen toiminnan ja erityisesti johtamisen kehittymiselle. Ei kai tämän näin pidä mennä?

Taloussanomat kirjoitti siitä, mitä suomalaiset tekisivät, jos rahaa olisi tarpeeksi. Yleisin reaktio olisi, että ostettaisiin unelma-asunto. Tämä ei oikeastaan yllätä, sillä asunto edustaa suurinta kuluerää keskimääräisen suomalaisen elämässä, joten arvostamme asumista. Artikkelin mukaan suosittua olisi myös maailman kiertäminen ja muiden isojen, vapaa-ajan viettoon liittyvien hankintojen tekeminen. Noin neljännes vähentäisi työntekoa tai pitäisi sapattia. Vain noin kymmenesosa lopettaisi työnteon kokonaan, mutta useat haluaisivat opiskella ja vaihtaa alaa. Miehet olisivat naisia valmiimpia lopettamaan työnteon kokonaan.

Mitä tällainen kertoo meistä? Menisikö väärin ajatella, että aika moni meistä käy töissä palkan ja sosiaalisen aseman vuoksi? Jos raha ratkaisisi nämä ongelmat, ei motivaatiota työnteolle olisi. Toisinpäin on siis niin, että valtaosalle työnteko on jotain muutakin kuin pelkkää leipää, mutta kovin moni meistä kokee, ettei työ ole mitään sielun mukaista puuhaa. Tämä tarkoittaa, että ehkä jopa neljänneksen työidentiteetti ei ole kovin vahva eikä heidän sitoutumista työhönsä tapahdu omatoimisesti. Työn sanotaan olevan elämisen ehto, mutta asia on monelle niin vain rahan vuoksi.

Olemme jo pitkään puhuneet joukkuepelaamisen välttämättömyydestä ja että työntekijän tulee keskimäärin sopia työyhteisöönsä sosiaalisesti. Korostamme, että vuorovaikutustaidot ovat nykyisin välttämättömyys. Ymmärrettävää, sillä laumaeläimen on tultava toimeen laumassaan. Lisäksi esillä oleminen on lisääntynyt, joten tarvitsemme kasvavassa määrin mm. mediataitoja. Olisiko näin ollen loogista ajatella, että ihmisten tulisi olla entistä sosiaalisempia? Minusta olisi, mutta niin asia ei näytä menevän.

Olemme sosiaalistuneet siten, että siedämme sivistyksen lisäännyttyä enemmän erilaisuutta ja osaamme muuttaa käyttäytymistämme tämän pohjalta. Mutta tarkastellessani oman elämäni aikana kohtaamiani ihmisiä, kuten kavereita, työkavereita, sukulaisia ja asiakkaiden edustajia, niin alan miettiä, että missä niitä sosiaalisia ihmisiä oikein on? Lähes kaikki meistä haluaa vetäytyä työpäivän ja varsinkin kiireisen työpäivän jälkeen omiin oloihinsa. Ja vapaa-ajalla haluamme nykyisin ladata akkuja mahdollisimman kaukana arkiaskareista. Tämä tarkoittaa matkustelua, mökkeilyä ja perheen kanssa elämistä, mutta ymmärtääkseni ei kovinkaan usein sosiaalista kanssakäymistä. Onko meille suomalaisille tyypillistä mennä tuntemattomien työkavereiden tai sidosryhmien edustajien luokse ja alkaa jutella sekä muodostaa uusia ihmissuhteita? Ei todellakaan, itse asiassa koemme uudet ihmiset ja uudet tilanteet pelottavina ja jopa vastenmielisenä. Harva meistä ilmoittautuu uusien asiakkaiden hankkimiseen vapaaehtoisesti tai hakeutuu työpaikan lounaalla uusien tuttavuuksien seuraan. Haluamme pysyä sosiaalisesti tutulla ja turvallisella vyöhykkeellä niin työssä kuin siviilissäkin.

Kokemukseni on, että suomalainen yhteistyö ei tahdo sujua. Ihmiset sanovat olevansa innostuneita uusista kuvioista ja tavanneensa uusia hienoja ihmisiä, mutta itse en voi tätä täysin uskoa. Epäilen ihmisten vain sanovan niin, jotta viestisivät positiivisesti käytännön pakon sanelemien yhteistyökumppaneiden suuntaan. Koen, että ylivoimainen enemmistö tulee yhteistyöhön katsoakseen, mitä hyötyä siitä itselle saisi. Todellista vastuunkantoa yhteistyön tekemiseksi näkee harvemmin.

Mistä me suomalaiset oikein pidämme? Olisiko niin, että pyrimme riippumattomuuteen muista, jotta voimme keskittyä tekemään yksin tai pienessä porukassa juuri sitä mitä tahdomme? Haluamme siis olla hienossa talossa omissa askareissamme tekemässä jotain kivaa. Haluamme matkustella ja katsella paikkoja. Haluamme liikkua hienoilla autoilla ja veneillä, joiden kyytiin otamme silloin tällöin mukavia tyyppejä. Taidamme haluta elää helppoa elämää omissa oloissamme. Onko ihme, jos emme luo uutta ja etene sosiaalisesti. Ne asiat eivät meitä laajasti kiinnosta. Taidamme kuitenkin olla aika taviksia. Sellaiset eivät yleensä ole suunnannäyttäjiä vaan seurailijoita.

Kuuntelin jokin aika sitten nuorehkon start up –yrittäjän puheita liiketoimintaan liittyen. Olin hieman hämmästynyt kuulemastani. Puheet kuulostivat sangen tutulta liiketoimintaan liittyvältä puheelta, jossa toistettiin samoja asioita, kuin vuosikymmeniä sitten.

Yrittäjä esitteli yrityksensä tekemää sovellusta. Olen oikeasti sitä mieltä, että yrittää kannattaa ja että ilman uusia juttuja emme saa uusia tukijalkoja yhteiskuntaamme. En silti voi välttyä epäileviltä tunteilta, kun esitellään it-sovellusta, jossa kuntoillaan pahuksen isot lasit päässä sisällä. Intuitiivinen tuntemukseni oli epäilevä, vaikka mikä minä olen nuorten yrittäjien touhuja arvostelemaan. En oikeasti tiedä sovelluksen mahdollisuuksia, vaikka en itse pidäkään esiteltyä sovellusta merkittävänä.

Esittelyn ohessa kuulin puhetta ylipäänsä yritystoimintaan liittyen. Sain kuulla, kuinka ”omaa uhoa pitää olla, sillä jos et itse usko omaan tekemiseesi, ei siihen usko kukaan mukaan”. Saman asian kuulee usein kilpaurheilun ja myynnin ympärillä. Olen usein miettinyt, ettei uho taida liittyä omaan uskoon, vaan kertoo pikemminkin uskon puutteesta. Ja onko niin, että puhujan uskon tarjontaansa voi havaita vain ylisanojen ja latteuksien kautta? Ei tietenkään.

Sama yrittäjä kertoi lisäksi, kuinka ”yritysjohto ei saa pysähtyä tyytyväisenä menestyksen jälkeen, sillä jos pysähtyy, niin itse asiassa taantuu, kun kaikki muut alan toimijat menevät ohi”. Kuulin myös, kuinka ”mun pitää aidosti ratkaista sijoittajan ongelma eli kertoa, kuinka sijoittaja saa rahoilleen mahdollisimman hyvän tuoton”. Voi mitä puhetta nuorehkolta yrittäjältä. Kyseiset jargonit olivat tuttuja jo kymmeniä vuosia sitten. En näe mitään järkeä, että uutta tuotetta markkinoidaan moisten lainattujen latteuksien kautta. En voi välttyä ajatukselta, kuinka tyhjiä monen liiketoimijan puheet ovat. Toistetaan samoja vanhoja näkemyksiä kuin uskonkappaletta ikään. Omaa ajattelua on liian vähän, vaikka uuden sovelluksen kanssa ollaan liikkeellä. Onko tämä uskottavaa? Latteudet, kuten voitte itse havaita, ovat liioiteltuja epätotuuksia eivätkä mielestäni anna mairittelevaa kuvaa sanojastaan. Siitä huolimatta niitä viljellään aina vain.

Kun luodaan uutta, tarvitaan rohkeutta ja erilaista ajattelua. Tällöin on myös siedettävä epävarmuutta ja todellakin uskottava asiaansa. On kuitenkin niin, että uuden hyvän ratkaisun löytymistä edeltää monta epäonnistunutta yritystä. Käsitykseni on, että erityisesti nuoret tuottavat sovelluksia omien mielitekojensa pohjalta, jossa vanhaan tyyliin kehitetään ratkaisu ilman todellista näkemystä asiakkaiden tarpeesta. Tarjolle asetetaan asioita, jotka vaikuttavat melko merkityksettömiltä meikäläisen silmin. Mutta ilman yrittämistä emme löydä niitä merkittäviä ratkaisuja. Koen kuitenkin, että liiketoimintaa yritetään saada aikaan myös sangen vähäisillä eväillä. Se on mielestäni selvää, että uusi juttu vaatii uusia ajatuksia. Muuten asia ei vaikuta uskottavalta.

Muistelkaa tilanteita, joissa teidän on pitänyt saada kaveri, puoliso tai lapsi puolellenne. Olette käyttäneet suostuttelussa erilaisia keinoja, joista osa on sivistyneempiä ja osa taas suoraviivaisia. Lienee mahdollista, että olette joskus antaneet tilanteen ja keskustelun viedä ja olette päätyneet keskustelukumppaninne näkemyksiä myötäilevään ratkaisuun. Olette epäilyistä huolimatta saattaneet havaita, että hei, asianhan voi näinkin hoitaa.

Toisaalta lienee elämää sekin, että olette hyvien keskustelujen jälkeen joskus todenneet, että nyt tehdään kertomallani tavalla. Eikä sitäkään voine jättää pois laskuista, että olette joskus jyrähtäneet ja uhkailevan määräävänä todenneet, että ”it’s my way or highway”. Tällaisia keinoja käytämme suostutellessamme läheisiämme puolellemme.

Miksi sitten ette jyrähdä kaverille tai puolisolle joka kerta halutessanne hänet puolellenne? Siksi, kun tiedätte sen olevan toisen yli kävelemistä ja väärin. Tiedätte oikean tavan toimia ja tunnette elimistössänne häpeää, kun menettelette suoraviivaisesti silloin, kun keskustelu olisi ollut paikallaan. Lapset tai puoliso viimeistään kertoo teille, mikäli alatte jyrätä muita. Voi käydä niin, että menetätte kaverinne tai puolisonne, mikäli toimitte sopimattomasti liian usein heitä kohtaan.

Esimiehen ja alaisen välinen suhde on ihmissuhde sekin. Missään ihmissuhteessa ei voi seuraamuksitta jyrätä toista alleen toistuvasti. On toki niin, että työnantaja maksaa kanssakäymisestä ja sillä armoituksella työnantajan edustaja saa tiettyjä oikeuksia puuttua alaisensa tekemiseen, mutta ei miten tahansa. Miksi? Siksi, kun hölmöily maksaa rahaa. Osa ihmisistä on ns. väärissä töissä eivätkä he motivoidu omin voimin. Tällaisia ihmisiä on johdettava esimiesvetoisesti. Mutta valtaosa ihmisistä on sellaisia, joiden motivoitumiseen voidaan vaikuttaa positiivisin keinoin. Sellaisten ihmisten kohdalla jyrääminen johtaa potentiaalin ohittamiseen. Käytännössä potentiaalin parempaan itseohjautuvuuteen omaava ihminen menettää motivaationsa kohdatessaan jyräävän pomon. Tämä tarkoittaa yksiselitteisesti, että itsekeskeinen pomo pilaa kasvun ja tehokkuuden mahdollisuuksia.

Sosiaalisesti fiksu tapa toimia ei aina ole helppo saavuttaa, vaikkei se ole kovin monimutkaista. Jos ajattelee oman etunsa lisäksi asiaa toisen kannalta, pääsee jo alkuun. Ajattelemalla korostetusti itseään antaa viestin muille, ettei täällä empatiaa kaivata. Suoraviivaisuus ja kovuus sopivat joillekin, mutta ylivoimainen enemmistö ihmisistä haluaa tulla kohdelluksi asiallisesti. Empatia johdattaa toisen ihmisen maailmaan ja tätä kautta yhteinen ymmärrys on mahdollista saavuttaa. Kuinka ennustat tulevaa, jos et lainkaan halua ymmärtää ihmisten reaktioita? Kuinka saat rahaa asiakkaalta, ellet ymmärrä häntä ja hänen tarpeitaan? Kuinka saat ihmiset sitoutumaan pelkällä taloudellisella palkkiolla? Et mitenkään! Talouden dynamiikka vaatii toimiakseen empatiaa. Ei tämä ihan mahdottoman monimutkaiselta vaikuta.

Suomalaisella sivistyksellä taitaa olla lyhyt historia. Olemme tekijäkansaa ja se ollut historiassamme tarpeen. Nyt meidän pitäisi edetä sivistyneemmässä tekemisessä, jossa sosiaalinen taitavuus on tärkeämpää, kuin sotavuosien jälkeisessä teollistumisessa. Yksittäisten ihmisten sankaruus ei vain riitä saamaan koulutetuista ihmisistä tehoa ja hyötyä irti. Kuitenkin valtaosa kohtaamistani johtamistilanteista ovat olleet sellaisia, joihin työntekijä suhtautuu varauksella ja työnantaja ajaa perusarvojaan läpi johtajavetoisesti. Niin ei ihmisiä saa puolelleen, se on vaan käytännön opettama asia. Empatiapuute ruumiillistuu mm. kohtuuttomana työmarkkinapelinä, jonka lopputuloksena on ainainen kompromissi. Puhutaan ammattikunnista, kun pitäisi puhua työpaikoista, niiden tilanteista ja ihmisistä. Toisinkin voisi olla. On fakta, ettei yhteinen kakku kasva riitelemällä, se saattaa jopa pienentyä. Jos haemme isompaa kakkua, niin kannattaisiko katse kääntää kakun kasvattamiseen? Siinä tarvitsemme yhteisen päämäärän, yhteisiä arvoja ja empatiaa. Nämä ovat aivan varmasti toteutettavissa keskitason työpaikalla, jos niin halutaan. Mutta julkista melskettä seuratessa voi kysyä, halutaanko asioita katsoa toisen silmin?

Maamme hallitus on käynyt neuvotteluja yhteiskuntasopimuksesta koko puolivuotisen historiansa. Minusta sopimus olisi ihan hyvä asia nykytilanteessamme, mutta sopimusta ei saatu aikaan. Tämän johdosta hallitus kaavailee ns. pakkolakien säätämistä, jossa lain säädännön kautta aletaan vaikuttaa mm. julkisen puolen kuluihin.

Pakkolait ovat jo nimenä provosoiva eikä vastaanotto ole ollut ainakaan lakien välittömistä seurauksista ”kärsivien” suosiossa. Kukapa meistä demokratiassa elävistä haluaa, että omaan työhön asetetaan lainsäädännön kautta etujen leikkauksia. Mutta asialla on toinenkin puoli. Käsitykseni mukaan on niin, että maan velkaantuminen johtaa kansantaloudellisiin vaikeuksiin, koska ylivelkaantuminen on kaikille velallisille hankalaa, jopa katastrofaalista. Jos velkaantuminen olisi kansalle oikea ratkaisu, niin eikö silloin Kreikalla tulisi mennä erinomaisesti?

Ajatelkaa itsenne tavallisen työpaikan lähiesimieheksi, jolle annetaan tehtäväksi muutoksen toteuttaminen arkityön ohessa. Tämä siksi, että työpaikan kannattavuus on aiheuttanut ongelmia ja omistajilta sekä toimivalta johdolta on tullut viesti, että työpaikan olemassaolo vaarantuu lähivuosina, ellei tekeminen kehity. Onko teillä mielestänne tällaisessa tilanteessa vaihtoehtona, että jatketaan entiseen malliin ja toivotaan parasta? Ei tietenkään, sillä vanhalla tyylillä jatkamisessa on suuri riski työpaikkojen menetyksestä. Teidän on siis nykyisen työlainsäädännön puitteissa toteutettava työnantajan oikeutettua käskyä saada toiminta kannattavaksi. Samaa yrittää nyt hallituksemme omalla toiminnallaan.

Muutoksessa keskeistä on saada ihmisten ymmärtämään perusteet muuttumiselle, jotta muutoksen mukana tuleva ylimääräinen työ ja yleinen epämukavuus tulevat jotenkin ymmärretyksi. Väkisin ei aikuisia saa muutettua, senhän jokainen parisuhteessa pidempään elänyt tietää. Toisaalta on niinkin, etteivät kaikki halua muuttua itsekkäistä syistä. On mahdollista, että esimerkiksi osa kokeneista työntekijöistä on saanut vuosien varrella vapauksia työtapoihinsa, joita muutoksessa käydään kaventamaan yhteisen tehon aikaansaamiseksi. On ymmärrettävää, että muutoksessa häviämistä pelkäävät alkavat vastustaa muutosta voimakkaasti. Tulisiko silloin antaa vastustaville periksi eli synnyttää työpaikalle tila, jossa vain osa kantaa vastuuta uusista asioista? Ei tietenkään, sillä se vasta epätasa-arvoista olisi ja eihän sellainen muutos toteudu, johon vain osa antaa panoksensa. Muutoksen on koskettava kaikkia ja vielä reilulla pelillä.

Normiesimiehen on siis osattava ohjata työntekijöitä kehitykseen eri keinoilla. Joillekin riittää pelkkä mahdollisuuden antaminen, keskimääräinen työntekijä katselee työkavereitaan ja orientoituu työryhmänsä kautta asioihin ja osa taas on sellaisia, jotka muuttuvat vain pakon sanelemana. Jos ette usko, niin yrittäkää houkutella laiskaa ja tekemistään vieroksuvaa ihmistä muutokseen pelkällä hyvällä. Ihmisiä tulee pääsääntöisesti johtaa hyvällä, mutta pakkoakin tarvitaan. Kuinka hyvin esimerkiksi veroja ja sakkomaksuja maksettaisiin vapaaehtoisuuden pohjalta?

Me ihmiset totumme saavutettuihin etuuksiin, olipa sitten kyseessä herra tai narri. Emme halua luopua etuuksistamme ja tämän vuoksi käymme taistoon. Kuulostaisi kovin lapselliselta esittää vasta-argumentteina, että ”haluamme ahneuttamme pitää kiinni aiemmista tuotoista” tai ”vanhalla tyylillä pääsee vähemmällä ja siksi vastustamme muutosta”. Tämän vuoksi esitetään joukko näennäisen järkeviä perusteita, kuten ”tehokkuuden nosto uhkaa nuoria ja lapsiperheitä” tai ”palkkaetujen lasku turvaa työpaikat Suomessa”.

Maassamme on nyt keskusteltu muutoksesta vajaa 10 vuotta. Kun vihdoin etenemme toimiin, on vain niin, että tarvitsemme ensisijaisesti kannustusta ja motivointia, mutta tämä ei kaikille riitä. Osa meistä kokee häviävänsä muutoksessa ja tämän johdosta vastustaa muutosta. Tällaisessa tilanteessa tarvitsemme myös pakkoa. Kenen demokratiaa on, että työpaikka menetetään vastustavan vähemmistön vuoksi? Siitä syystä ymmärrän pakkokeinot muutoksessa, mutta vain osana muita keinoja.

Muistan vuosien takaa hauskan mainoksen, jossa todettiin tankero-englannilla seuraavasti: ”In Vinlant vii hääv tis ting koolt reilu meininki”. Oli meinaan aikas hyvin sanottu. Jos me suomalaiset jotakin olemme, niin suhteellisen mutkattomia ja reilujakin. Ymmärrän tämän tarkoittavan, että kaikkia kohdellaan suoraan ja valehtelematta sekä kenenkään oikeuksia kohtuuttomasti polkematta. Reilu ymmärtää näin ollen sitä toista osapuoltakin, kuinka muuten voisikaan olla reilu.

Tätä reiluutta voisimme muistella Suomessa hieman nykyistä enemmän. Olemme kansana vaiheessa, jossa reiluus vaikuttaa siirtyneen taustalle. Julkisuuden pohjalta arvioituna käymme koko lailla runsaasti työmarkkinoihin liittyvää kärhämöintiä. Tästä toiminnasta vaikuttaa reiluus olevan kaukana. Suomessa lakkoillaan Ruotsiin verrattuna todella usein. Olisiko väärin arvioida, että ei vaikuta erityisen reilulta? Kuinka ihmeessä länsinaapurissa osataan aina toimia hieman sivistyneemmin? Ja jos talousasioita tarkastellaan, elän illuusiossa, että naapurissa ei mene ainakaan huonommin, ellei peräti hieman paremmin. Ovatpa naapurit saaneet jotain sellaista aikaan, jota katson kadehtien.

Minulle asioiden yksinkertaistaminen on kuin toinen luonto. Tämän johdosta loihin lausumaan, että reiluuden puute johtaa omaan napaan tuijottamiseen. Ihmisjoukon ongelmia on hankala ratkaista siten, että osapuolet välittävät vain itsestään. Egoismi on jonkun käsityksen mukaan ihmisen ainoa mahdollisuus eli siis ihminen voi oikeasti kantaa huolta vain omasta edustaan. On se kumma, kun sitten jatkuvasti riidellään asioista ja tuhlataan voimavaroja ihan johonkin muuhun, kuin lopputuotoksen aikaansaamiseen asiakkaalle. Jotenkin tuo omaan napaan tuijottaminen vaikuttaa sittenkin puutteelliselta ja jopa idealistiselta näkökulmalta. Harvalla meistä on oikeasti varaa elää omilla rahoilla. Rahaa on saatava kuukausittain lisää ja tämä raha on toistaiseksi jollakulla toisella. Tämä tuskin luopuu oman etunsa nimissä rahoistaan ilman vastinetta, joten omaan napaan tuijottajan kannattaisi ainakin väillä tuijottaa kohderyhmänsä napoja.

Muiden palveleminen ei ole altruismia eikä idealismia, vaan kovaa faktaa ja laumaeläimen järkevää dynamiikkaa. Elämme lähes kaikki hyödyttämällä toisiamme. Jos näin on, kuinka ihmeessä pääsemme parhaaseen lopputulokseen tuijottamalla lapsen lailla omaa etua? Emme pääsekään ja tästä esimerkkinä on suomalainen riitasointu, joka kaikuu seinillämme alinomaa. Toisinkin voisi toimia, nimittäin olemalla puolin ja toisin reilu kaveria kohtaan. Kokeilkaapa lastenne tai kavereittenne kanssa sitä, että annatte aina yhdelle ja samalle henkilölle hieman vähemmän tai huonompaa kuin muille. Kuinka kauan menee, kun päädytte antamaan selitystä epäreilulle kohtelulle?

Asioita voisi ihan piruuttaan kokeilla hoidettavan reilusti. Näin usein siviilielämässä toimitaan eikä ihan huonoin tuloksin. Siten toimien ongelmamme saattaisivat alkaa kulkea ratkaisuja kohti. Varsinainen hyvä tulee aina toisilta ja siihen kaikkien katse tulisi suunnata. Ja kun huonoina aikoina eduista on tingittävä kotona ja työpaikoilla, niin kaikki kantakoot osansa tästäkin. Eipä tämä erityisen monimutkaiselta vaikuta, mutta niin vain päädymme tosi usein kädenvääntöön. Ettei vain reiluudessamme olisi tarkistamisen varaa? Sanokoon hep se, joka on erimieltä.

Olen usein kuullut ihailtavan aitoa ihmistä. Ymmärrän aidon ihmisen sellaiseksi, joka ei esitä mitään ja on riittävän tasapainoisesti oma itsensä. Aito ihminen ei esimerkiksi yritä kääntää juttua aina omaksi edukseen ja uskaltaa olla suoraselkäisesti omaa mieltään tallomatta muiden varpaille.

Voisi kuvitella, että hurmataksemme muita meidän kannattaisi olla aitoja. Jostain syystä näin ei ole, sillä mitä ihailemista aitoudessa olisi, jos se olisi hyvin yleinen käytäntö. Aitoja ihmisiä tapaa siis harvakseltaan. Miksi? Voisiko merkittäviä syitä olla laumahierarkia ja häpeä? Ihmisen on vaikea pärjätä yksin. Vaikka omistaisit puolet maailman rahoista, joutuisit tekemään kaiken tarvitsemasi itse ilman muita ihmisiä. Rahalla voi ostaa palveluja eri organisaatioilta, mutta varsinaisen palvelun, kuten ruoan, asunnon tai matkan, tuottaa joku toinen ihminen. Laumaksi järjestäytyneillä ihmisillä on hierarkia, joka tarkoittaa, että alempana olevan tekemisistä päättää ainakin osittain hierarkiassa ylempänä olevat.

Töissä tekijät eivät siis voi toimia halujensa pohjalta eivätkä lapset kotona ilman vanhempiensa hyväksymistä. Yksin voi teoriassa yrittää pärjätä, mutta eihän se käytännössä onnistu. Väline jota käytät, on jonkun toisen valmistama, ruoan raaka-aine on jonkun toisen viljelemä, tieto jota sovellat on jonkun toisen opettama ja niin edelleen. Riippuvuus toisista on väistämätön.

Ihmislauma näyttää hamuavan aina jotakin lisää itselleen: Maa-alueita, vaurautta, arvostusta, viisautta ja monia muita asioita. Kilpailemme keskenämme muiden laumojen kanssa. Psykologi Lauri Mannermaa kertoo Ylen nettisivuilla 28.11. julkaistussa artikkelissa, kuinka heikkouden näyttäminen poikalaumassa johtaa helposti kiusaamiseen ja jopa hylkimiseen. Kilpailemme koko ajan paikastamme lauman sisällä ja laumojen välillä. Tämä ilmeisesti saa aikaan käytöksemme, jossa aitous ja varsinkin heikkous kätketään muilta ja jopa itseltä.

Tämä on sinänsä paradoksaalista, sillä laumassa menestyvät vahvimmat ja aitona oleminen on edellä mainittu huomioiden juuri sitä todellista vahvuutta. Toisin sanoen vahvuus on vaativa laji, johon ei kaikki pysty. Siitä syystä alamme tekeytymään vahvemmaksi kuin olemme ja sitä myötä sanomme hyvästit aitoudelle ja myös kehittymiselle. Ei aitoa vahvuutta voi kehittää teeskentelemällä, vaan kohtaamalla omat heikkoutensa, hyväksymällä ne ja ponnistamalla siitä käsin eteenpäin. Nyt valtaosa toimii kulttuurimme viitoittamana niin, että lauman arvoja nuoleskellaan julkisesti, mutta kärsitään ja valitetaan asiasta turvallisessa ympäristössä. Juputamme göntsät housussa takanapäin.

Taitaa olla niin, että häpeämme heikkouksiamme. Tämä se vasta kummallista on, sillä jokaisella on heikkoutensa. Häpeämme siis yhtä maailman yleisintä asiaa. Heikkouden näyttäminen vaatii rohkeutta, jota ei kaikilla ole, mutta joka lähes varmasti johtaisi arvostuksen nousuun ja etenemiseen laumahierarkiassa. Siis pitämällä kiinni häpeästään ehkäisee sen tavoitellumman asian eli kehittymisen ja mahdollisuuden nousta laumahierarkiassa ylöspäin. Hierarkioita on kaikkialla, niin kotona, työelämässä kuin kaveriporukoissakin.

Maallikkona ajattelen, henkisen kehittymisemme esteenä on usein häpeä. Emme kehtaa tunnustaa lapselliselta vaikuttavia, oikeita ajatuksiamme. Valehtelemme sujuvasti, ettemme loukkaantuneet kritiikistä tai että emme ole kateellisia työkaverin menestyksestä tai puolison saamasta huomiosta. Puramme viimeistään kännissä oikeita ajatuksiamme luottohenkilöillemme, mutta emme saa itsestämme irti sitä, että miettisimme asioita ja uskaltaisimme ilman suurta provosoitumista kertoa todellisia ajatuksiamme muille arkielämässä. Edellisestä johtuen emme tietenkään voi käydä keskustelua oikeiden ajatustemme kautta laumamme sisällä. Rehellisyys mahdollistaisi kehittymisemme eikä häpeä ohjaisi tekemistämme nykymitassa. Ihmisenä kehittyminen on usein häpeänsä kohtaamista. Jonkun mielestä sen on ehkä turhaa, mutta minusta tosi kova juttu. Kovuudessa eteneminen tapahtuu heikkouden kautta. Miettikääpä sitä!

Demokratiaan kuuluu, että valtion ja kuntien päättäjinä toimivat kuntalaiset. Tämä operoidaan kansalaisten edustajien eli poliitikkojen kautta. Kankean ja byrokraattisen järjestelmän muuttaminen vaatii aikaa, joten kehitystyössä on oltava määrätietoinen. Edetään enemmistön kannalta haluttuun suuntaan hitaasti, mutta edetään kuitenkin. Nyt tämä työ ei näytä maassamme erityisen hyvin etenevän.

Selvä enemmistö kansalaisista oli puoli vuotta sitten sitä mieltä, että tarvitsemme julkisten kustannusten vähentämistä. Tällä suhteellisen selvällä mandaatilla hallitus aloitti työnsä. Nyt on kulunut noin puoli vuotta ja maan asioiden hoidossa on päästy vasta alkuun, kun jo kuuluu, että yhden hallituspuolueen kannatus on syöksyssä ja puolueen kannattajat ovat vaihtaneet leiriä pääsääntöisesti opposition puolelle. Saatiinpa Sote-uudistuksesta aikaan hallituskriisikin. On ilmeisesti käynyt niin, että osa henkilöistä, jotka olivat vielä keväällä julkisen toiminnan tehostamisen kannalla, onkin muuttanut mielipidettään. Median mukaan erityisesti naiset ovat muuttaneet kantaansa ja äänestäisivät nyt toisin.

On turkasen kova fakta, että julkisia asioita saadaan muutettua vain pidemmällä, esimerkiksi 5-10 vuoden aikavälillä. Mutta mikäli muutosta huovataan ja soudetaan edestakaisin, emme pääse asiassa edelleenkään edes alkuun. Arvaan, että omalle kohdalle sattuva työn tehostaminen kääntää tekijän mielipiteen suotuisasta vastustajaksi. Mutta jos hallitus muuttaa nyt suuntaa, emme tule 3,5 vuoden aikana taaskaan saamaan aikaan muuta kuin lisää velkaa. Kuinka tällä tavalla poukkoilevan joukkion mielipide voi saada näin paljon huomiota? Julkiset palvelut on organisoitu kansalaisia eikä julkisia työtekijöitä varten. Jos kaikille julkisen puolen työntekijöille ei ole varaa maksaa palkkaa, tulisiko työtä teettää velkarahalla? Ei, koska velkaantumista auttavaa suurta kasvua ei ole näköpiirissä, joten lisävelkaa ajaa vain toiseen kurjuuteen.

Mielestäni on niin, että demokraattisesti valittujen päättäjien ja virkakoneiston on vain tehtävä muutos vähemmistön huudoista huolimatta. On todella vastuutonta kansaa kohtaan, mikäli oma lehmä ojassa olevien ihmisten vastustus kaataa maailman muutoksen mukana kehittymisen. Elleivät vastuunkantajat etene määrätietoisesti, ei heillä ole merkitystä. Maata on nyt johdettava keväällä sovitun mukaisesti, ellei toimintaympäristössä tapahdu merkittäviä muutoksia.

Sama ongelma vaivaa meitä kuntapuolellakin. Maailma kaupungistuu ja niin käy myös Suomessa. Nyt kuitenkin on ollut jo pitkään niin, että pienetkin kunnat haikailevat uudesta noususta ja puhuvat kilpaa elinkeinopolitiikasta. Väki vähenee ja ikääntyy, joten ainoa keino menestyä on kuulemma saada pieniin kuntiin uusia työpaikkoja. On vain niin, että kunnissa tarvitaan lisää yksityisiä työpaikkoja eli siis yrityksiä. Näitä kuntien vastuuhenkilöt kertovat yrittävänsä houkutella kasvukeskuksista kuihtuvaan periferiaansa. Samaa yrittävät lähes kaikki pienet kunnat, mutta onnistumisia löytynee vain muutamalle onnekkaalle. Eihän kasvukeskuksessa sijaitseva yritys muuta tuppukylään sen vuoksi, että siellä tarvitaan työtä. Asiakkaitahan yrityksen palvelevat eivätkä kuntapäättäjiä.

Julkisen puolen ja erityisesti kuntien päättäjien tulisi tajuta, että pienet kunnat menettävät asukkaansa ja sitä kautta toimintamahdollisuutensa. Kuntien johdon päätyö ei ole elinkeinopolitiikka, vaan kuntapalveluiden tehostaminen ja niiden turvaaminen toimivalla tavalla. Eivät virkamiehet osaa yritystyöpaikkoja luoda, mutta kylläkin tehostaa tuntemansa kunnan toimintaa. Siihen kuntapäättäjien päähuomio tulee keskittää. Elleivät kuntapuolen poliittiset päättäjät salli kuntajohdon tehdä muutoksia, jää kuntajohdon rooli ainakin minulle epäselväksi. Kuka sellaisessa tilanteessa johtaa kehitystä? Ja kenen demokratiaa on se, ettei tehdä mitään tai haihatellaan yleismaailmallista kehitystä vastaan kipeiden päätösten välttämiseksi?

Huonoinakin aikoina joillakin yrityksillä menee hyvin. Nämä yritykset saattavat suunnitella laajennusta eli esimerkiksi uuden tuotantolaitoksen perustamista. Tässä voi hyvinkin olla saumaa myös pienelle kunnalle. Pelkään vain, ettei näitä laajentajia riitä ihan joka kuntaan. Tämä tarkoittaa sitä, että päättäjien ja johdon painopiste tulee keskimääräisessä kunnassa olla palvelujen tehostamisessa. Muuten kukaan ei johda kehittymistä ja tämä tietää melkoista katastrofia maaseutukunnille. Tämä ei ole ihan helppoa, mutta mahdollista. Se on teistä vastuunkantajista kiinni. Johtaminen ei ole läheskään aina kivaa, mutta Juha Sipilän sanoin tekemättä ei voi jättää.

Muutos on jo sanana sellainen, että siitä on paljon mukavampi puhua silloin, kun itse ei tarvitse muuttua. Alan epäillä, että sana muutos on keksitty Savossa, jossa perinteisesti katsellaan päältä toisten tekemistä. Kuka nyt oikeasti haluaa muuttua ainakaan silloin, kun olosuhteet ovat vähintään kohtuulliset.

Väittävät, että ilmassa on muutoksen tuulia. On ilmastonmuutosta, maailman turvallisuustilanteen muutosta, pakolaisvirtojen aiheuttamaa muutosta, tarve työelämän pelisääntöjen muutokselle, kasvukeskusten ulkopuolella olevien kuntien talousahdingon aiheuttamaa muutospainetta ja kuka ties mitä. Mutta kuten sanottua, jos muutos ei vielä kosketa omaa elämää, niin mitä sitä muuttumaan. Jos kuitenkin takaraivossasi kurkkii ajatus mahdollisesta muutostarpeesta omassa ja muiden elämässä, niin kokeile vastata alla oleviin kysymyksiin.

Miten ihmisiä tulisi motivoida muutokseen?

1. ei mitenkään. Jokainen hoitakoon asian parhaansa mukaan tilanteen niin vaatiessa. Annetaan kaaoksen tulla, se on todellinen luomumetodi
2. Ei ihminen vapaaehtoisesti muutu
3. valtion tuella. Käytetään osa verovaroista ihmisten suostutteluun. Ja jos rahat loppuvat, niin lainataan. Tämä on alkeismatemaattinen kaava: valtion tulos miinus menot, ei voi ottaa, täytyy lainata
4. ääh, pudotetaan kelkasta ne jotka eivät menesty. Meitä on jo nyt liikaa maailmassa eikä hyysäily tuo kuin kuluja

Millaiset toimet tai tehtävät näyttävät motivoivan suomalaisia?

1. hommat, joissa ei tarvitse tervehtiä eikä kommunikoida muiden ihmisten kanssa. Tai jos tarvitsee, niin riittävän pinnallisesti eikä ainakaan omia mielipiteitä tarvitse kertoa
2. hommat, joissa saa olla pidättyväinen ja välinpitämätön muita kohtaan. Maailma on kova paikka ja kylmyys on kovuutta. Tämä on paras ase epävarmassa maailmassa. Asiakaspalvelu voitaisiin siirtää kokonaan roboteille
3. hommat, jossa saa painaa niin perhanasti ja jotka ottavat päähän. Ei toista maailmansotaakaan käyty motivaatiolla ja ylivoimalla, vaan täydellisellä peräänantamattomuudella ja kiroilulla. Sama metodi toimii eikä vanhene koskaan
4. urheilun yksilölajit. Niitä ei tosin kukaan käy katsomassa. Mutta joukkuelajeissa vaaditaan taitoa ja taktiikkaa, jotka ovat taas ihan liian monimutkaisia meille. Kun heittää, punnertaa tai juoksee hullun kiilto silmissä, niin tietää ainakin yrittäneensä. Ja tätä yritteliäisyyttä meillä nyt tarvitaan!

Miten suomalainen suhtautuu muutokseen arkielämässä?

1. vastustaen ja haistattaen muutokselle pitkät. On näitä muutosyrityksiä nähty, mutta aina on palattu vanhaan
2. myötämielisesti silloin, kun itse ei tarvitse muuttua. Muuten muutokselle haistatetaan pitkät
3. myötämielisesti ulospäin, mutta takanapäin vihaisesti vastustaen. Muutokselle tulee oikeasti haistattaa pitkät
4. myötämielisesti silloin, kun itse kokee voittavansa, mutta muussa tapauksessa muutosta tulee vastustaa ja haistattaa sille pitkät

Eiköhän sovita, että kaikista ulkoisista paineista huolimatta unohdetaan muutos. Niinhän suurin osa suomalaisista tekee joka tapauksessa, joten ollaan suosiolla laumasieluja. Menetämme siinä tosin kilpailukykymme ja työpaikkamme, mutta Etlan ennusteen mukaan niin käy joka tapauksessa. Siirrytään luontaistalouteen, jolloin ratkaisemme työllisyys- ja päästöongelmat samalla kertaa.

Olen vuosien varrella käynyt eräänkin keskustelun johtamisesta ja sen ongelmista. Yksittäisissä, lukuisissakin organisaatioissa tarjontaa ja sen tekemistä on saatu jopa erinomaiseksi, mutta suuren massan osalta muutosta ei ole tapahtunut. Mediasta on saanut lukea useiden yritysjohtajien ja tutkijoiden kertomana, kuinka suomalaista johtamista tulisi muuttaa asiakasta paremmin hyödyttävään suuntaan. Lisäksi ihmisten välistä kanssakäymistä tulisi lisätä ja ylipäänsä siirtää johtamisen painopistettä johtajista johdettaviin.

Olemme viime aikoina kuulleet, kuinka isoja ja menestyneitä yrityksiä on saatettu johtaa huutamalla ja raivoamalla. Applen Jobsin on väitetty olleen jopa vainoharhainen ja kohdelleen alaisiaan täysin mielivaltaisesti. Samantyylistä viestiä kuului myös Ollilan johtamisesta Nokiassa. Molemmat yhtiöt ovat olleet maailmanluokan menestyjiä aikoinaan, Apple on vieläkin. Lienee näytetty, että kovalla otteella voidaan saada tuloksia. Mutta kova johtaminen luo pelkoa ympärilleen eivätkä alaiset silloin uskalla tuoda kriittisiä viestejä koville johtajille. Yhteys arkeen alkaa kadota ja sitä myötä mahdollisuus kehittyä. Tällaisen tien päässä on usein jyrkkä luisu alaspäin.

Me suomalaiset olemme kanssakäymisessämme kylmähköjä. Esimerkiksi tervehtiminen, joka oli maassamme yleistä vielä 1990-luvun alussa ja USA:ssa ymmärtääkseni vieläkin, on lähes kadonnut. Oli kurjaa kävellä 2000-luvun alussa suurehkon asiantuntijaorganisaation käytävillä, kun nuoret akateemiset ihmiset jättivät tervehtimättä tai väistivät katsetta täysin tarkoituksellisesti. Koen niin, että nuorten sosiaalinen pinta on todella urpomaista ja kylmää, mutta syvemmällä sielussa ymmärretään erilaisuutta ja eri mielipiteitä vanhempia paremmin. Vanhemmat suomalaiset tapaavat osata pintakäyttäytymisen paremmin, mutta eivät taas siedä erilaisuutta ja erilaisia näkökantoja.

Menestysteknologia on ihmisten luomaa. Kaikkien koneiden rakentaminen, käyttö ja ylläpito perustuvat ihmisiin. Näistä mahdollisesti syntyvä menestyskonsepti on ihmisten ideoima ja toteuttama. Koneet ja automaatio ovat apuvälineitä ja nekin totta mooses ihmisten tekeleitä. Ihmettelen logiikan nimissä, kuinka ihmeessä ihmisen roolia ei nähdä meillä nykyistä tärkeämmäksi? Ajatellaanko taloutemme jatkossakin perustuvan vanhoihin kivijalkoihin ja metodeihin? Jos ajatellaan, niin eikö silloin päättäjien enemmistön tilannekuva ole, ettei maailma tule lähivuosikymmeninä muuttumaan? Meidän ei siis tarvitse kehittyä?

Puhumme usein, kuinka velkaantuminen on saatava kuriin, ettemme jätä lapsillemme maksettavaksi omia virheitämme. Olen tästä samaa mieltä. Mutta onko ainoa vaihtoehtomme epäsosiaalinen kurjuuden viljely, jossa ainoastaan nöyryys, työtahdin lisääminen ja sosiaalisten kontaktien kehnous kuvaavat tapaamme toimia? Ja kun tämän lisäksi pääomapiirit panttaavat investointeja ja johto keskittyy lyhyen tähtäimen kannattavuuteen, olemme tilanteessa, jossa liian harva kantaa huolta tulevasta pärjäämisestämme Kertokaa ihmeessä, jos logiikassani on vikaa. Nykytyylillä tulemme jatkossa menestymään vain, jos myymiemme teollisten investointituotteiden tarjonta kelpaa vuoden 2008 tyylillä tarjoiltuna. Muuten kuihdumme edelleen.

Suomi on ollut ja on vieläkin hyvä maa. Mutta olemme silti eräänlainen pölhölandia, jossa sosiaalinen jähmeytemme ehkäisee meitä kehittymästä. Tiedätte itsestänne, että innostuessanne olette valmiita painamaan töitä ja venymään normaalioloa parempiin suorituksiin. Me annamme nyt tällaiselle palttua ja luotamme määräyksiin, teknologiaan ja byrokratiaan.

Meidän tulisi luoda uutta ja parantaa vanhaa. Uuden luominen edellyttää uutta ajattelua ja uusia tapoja toimia. Vanhan parantelu on tarjonnan parantamista ja sen tekemisen tehon lisäämistä. Mielestäni kummassakin tapauksessa tarvitaan sosiaalista ja motivoitunutta ihmistä.

Ennustajat ovat kertoneet, että merkittävä osa nykytöistä katoaa lähivuosikymmeninä. Jos näin käy, niin millainen hyvinvointi meillä tuolloin mahtaa olla ilman uudistumista ja sosiaalistumista?