Olen usein kuullut ihailtavan aitoa ihmistä. Ymmärrän aidon ihmisen sellaiseksi, joka ei esitä mitään ja on riittävän tasapainoisesti oma itsensä. Aito ihminen ei esimerkiksi yritä kääntää juttua aina omaksi edukseen ja uskaltaa olla suoraselkäisesti omaa mieltään tallomatta muiden varpaille.

Voisi kuvitella, että hurmataksemme muita meidän kannattaisi olla aitoja. Jostain syystä näin ei ole, sillä mitä ihailemista aitoudessa olisi, jos se olisi hyvin yleinen käytäntö. Aitoja ihmisiä tapaa siis harvakseltaan. Miksi? Voisiko merkittäviä syitä olla laumahierarkia ja häpeä? Ihmisen on vaikea pärjätä yksin. Vaikka omistaisit puolet maailman rahoista, joutuisit tekemään kaiken tarvitsemasi itse ilman muita ihmisiä. Rahalla voi ostaa palveluja eri organisaatioilta, mutta varsinaisen palvelun, kuten ruoan, asunnon tai matkan, tuottaa joku toinen ihminen. Laumaksi järjestäytyneillä ihmisillä on hierarkia, joka tarkoittaa, että alempana olevan tekemisistä päättää ainakin osittain hierarkiassa ylempänä olevat.

Töissä tekijät eivät siis voi toimia halujensa pohjalta eivätkä lapset kotona ilman vanhempiensa hyväksymistä. Yksin voi teoriassa yrittää pärjätä, mutta eihän se käytännössä onnistu. Väline jota käytät, on jonkun toisen valmistama, ruoan raaka-aine on jonkun toisen viljelemä, tieto jota sovellat on jonkun toisen opettama ja niin edelleen. Riippuvuus toisista on väistämätön.

Ihmislauma näyttää hamuavan aina jotakin lisää itselleen: Maa-alueita, vaurautta, arvostusta, viisautta ja monia muita asioita. Kilpailemme keskenämme muiden laumojen kanssa. Psykologi Lauri Mannermaa kertoo Ylen nettisivuilla 28.11. julkaistussa artikkelissa, kuinka heikkouden näyttäminen poikalaumassa johtaa helposti kiusaamiseen ja jopa hylkimiseen. Kilpailemme koko ajan paikastamme lauman sisällä ja laumojen välillä. Tämä ilmeisesti saa aikaan käytöksemme, jossa aitous ja varsinkin heikkous kätketään muilta ja jopa itseltä.

Tämä on sinänsä paradoksaalista, sillä laumassa menestyvät vahvimmat ja aitona oleminen on edellä mainittu huomioiden juuri sitä todellista vahvuutta. Toisin sanoen vahvuus on vaativa laji, johon ei kaikki pysty. Siitä syystä alamme tekeytymään vahvemmaksi kuin olemme ja sitä myötä sanomme hyvästit aitoudelle ja myös kehittymiselle. Ei aitoa vahvuutta voi kehittää teeskentelemällä, vaan kohtaamalla omat heikkoutensa, hyväksymällä ne ja ponnistamalla siitä käsin eteenpäin. Nyt valtaosa toimii kulttuurimme viitoittamana niin, että lauman arvoja nuoleskellaan julkisesti, mutta kärsitään ja valitetaan asiasta turvallisessa ympäristössä. Juputamme göntsät housussa takanapäin.

Taitaa olla niin, että häpeämme heikkouksiamme. Tämä se vasta kummallista on, sillä jokaisella on heikkoutensa. Häpeämme siis yhtä maailman yleisintä asiaa. Heikkouden näyttäminen vaatii rohkeutta, jota ei kaikilla ole, mutta joka lähes varmasti johtaisi arvostuksen nousuun ja etenemiseen laumahierarkiassa. Siis pitämällä kiinni häpeästään ehkäisee sen tavoitellumman asian eli kehittymisen ja mahdollisuuden nousta laumahierarkiassa ylöspäin. Hierarkioita on kaikkialla, niin kotona, työelämässä kuin kaveriporukoissakin.

Maallikkona ajattelen, henkisen kehittymisemme esteenä on usein häpeä. Emme kehtaa tunnustaa lapselliselta vaikuttavia, oikeita ajatuksiamme. Valehtelemme sujuvasti, ettemme loukkaantuneet kritiikistä tai että emme ole kateellisia työkaverin menestyksestä tai puolison saamasta huomiosta. Puramme viimeistään kännissä oikeita ajatuksiamme luottohenkilöillemme, mutta emme saa itsestämme irti sitä, että miettisimme asioita ja uskaltaisimme ilman suurta provosoitumista kertoa todellisia ajatuksiamme muille arkielämässä. Edellisestä johtuen emme tietenkään voi käydä keskustelua oikeiden ajatustemme kautta laumamme sisällä. Rehellisyys mahdollistaisi kehittymisemme eikä häpeä ohjaisi tekemistämme nykymitassa. Ihmisenä kehittyminen on usein häpeänsä kohtaamista. Jonkun mielestä sen on ehkä turhaa, mutta minusta tosi kova juttu. Kovuudessa eteneminen tapahtuu heikkouden kautta. Miettikääpä sitä!

 

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail