Taloussanomat kirjoitti siitä, mitä suomalaiset tekisivät, jos rahaa olisi tarpeeksi. Yleisin reaktio olisi, että ostettaisiin unelma-asunto. Tämä ei oikeastaan yllätä, sillä asunto edustaa suurinta kuluerää keskimääräisen suomalaisen elämässä, joten arvostamme asumista. Artikkelin mukaan suosittua olisi myös maailman kiertäminen ja muiden isojen, vapaa-ajan viettoon liittyvien hankintojen tekeminen. Noin neljännes vähentäisi työntekoa tai pitäisi sapattia. Vain noin kymmenesosa lopettaisi työnteon kokonaan, mutta useat haluaisivat opiskella ja vaihtaa alaa. Miehet olisivat naisia valmiimpia lopettamaan työnteon kokonaan.
Mitä tällainen kertoo meistä? Menisikö väärin ajatella, että aika moni meistä käy töissä palkan ja sosiaalisen aseman vuoksi? Jos raha ratkaisisi nämä ongelmat, ei motivaatiota työnteolle olisi. Toisinpäin on siis niin, että valtaosalle työnteko on jotain muutakin kuin pelkkää leipää, mutta kovin moni meistä kokee, ettei työ ole mitään sielun mukaista puuhaa. Tämä tarkoittaa, että ehkä jopa neljänneksen työidentiteetti ei ole kovin vahva eikä heidän sitoutumista työhönsä tapahdu omatoimisesti. Työn sanotaan olevan elämisen ehto, mutta asia on monelle niin vain rahan vuoksi.
Olemme jo pitkään puhuneet joukkuepelaamisen välttämättömyydestä ja että työntekijän tulee keskimäärin sopia työyhteisöönsä sosiaalisesti. Korostamme, että vuorovaikutustaidot ovat nykyisin välttämättömyys. Ymmärrettävää, sillä laumaeläimen on tultava toimeen laumassaan. Lisäksi esillä oleminen on lisääntynyt, joten tarvitsemme kasvavassa määrin mm. mediataitoja. Olisiko näin ollen loogista ajatella, että ihmisten tulisi olla entistä sosiaalisempia? Minusta olisi, mutta niin asia ei näytä menevän.
Olemme sosiaalistuneet siten, että siedämme sivistyksen lisäännyttyä enemmän erilaisuutta ja osaamme muuttaa käyttäytymistämme tämän pohjalta. Mutta tarkastellessani oman elämäni aikana kohtaamiani ihmisiä, kuten kavereita, työkavereita, sukulaisia ja asiakkaiden edustajia, niin alan miettiä, että missä niitä sosiaalisia ihmisiä oikein on? Lähes kaikki meistä haluaa vetäytyä työpäivän ja varsinkin kiireisen työpäivän jälkeen omiin oloihinsa. Ja vapaa-ajalla haluamme nykyisin ladata akkuja mahdollisimman kaukana arkiaskareista. Tämä tarkoittaa matkustelua, mökkeilyä ja perheen kanssa elämistä, mutta ymmärtääkseni ei kovinkaan usein sosiaalista kanssakäymistä. Onko meille suomalaisille tyypillistä mennä tuntemattomien työkavereiden tai sidosryhmien edustajien luokse ja alkaa jutella sekä muodostaa uusia ihmissuhteita? Ei todellakaan, itse asiassa koemme uudet ihmiset ja uudet tilanteet pelottavina ja jopa vastenmielisenä. Harva meistä ilmoittautuu uusien asiakkaiden hankkimiseen vapaaehtoisesti tai hakeutuu työpaikan lounaalla uusien tuttavuuksien seuraan. Haluamme pysyä sosiaalisesti tutulla ja turvallisella vyöhykkeellä niin työssä kuin siviilissäkin.
Kokemukseni on, että suomalainen yhteistyö ei tahdo sujua. Ihmiset sanovat olevansa innostuneita uusista kuvioista ja tavanneensa uusia hienoja ihmisiä, mutta itse en voi tätä täysin uskoa. Epäilen ihmisten vain sanovan niin, jotta viestisivät positiivisesti käytännön pakon sanelemien yhteistyökumppaneiden suuntaan. Koen, että ylivoimainen enemmistö tulee yhteistyöhön katsoakseen, mitä hyötyä siitä itselle saisi. Todellista vastuunkantoa yhteistyön tekemiseksi näkee harvemmin.
Mistä me suomalaiset oikein pidämme? Olisiko niin, että pyrimme riippumattomuuteen muista, jotta voimme keskittyä tekemään yksin tai pienessä porukassa juuri sitä mitä tahdomme? Haluamme siis olla hienossa talossa omissa askareissamme tekemässä jotain kivaa. Haluamme matkustella ja katsella paikkoja. Haluamme liikkua hienoilla autoilla ja veneillä, joiden kyytiin otamme silloin tällöin mukavia tyyppejä. Taidamme haluta elää helppoa elämää omissa oloissamme. Onko ihme, jos emme luo uutta ja etene sosiaalisesti. Ne asiat eivät meitä laajasti kiinnosta. Taidamme kuitenkin olla aika taviksia. Sellaiset eivät yleensä ole suunnannäyttäjiä vaan seurailijoita.
