Maamme hallitus on käynyt neuvotteluja yhteiskuntasopimuksesta koko puolivuotisen historiansa. Minusta sopimus olisi ihan hyvä asia nykytilanteessamme, mutta sopimusta ei saatu aikaan. Tämän johdosta hallitus kaavailee ns. pakkolakien säätämistä, jossa lain säädännön kautta aletaan vaikuttaa mm. julkisen puolen kuluihin.
Pakkolait ovat jo nimenä provosoiva eikä vastaanotto ole ollut ainakaan lakien välittömistä seurauksista ”kärsivien” suosiossa. Kukapa meistä demokratiassa elävistä haluaa, että omaan työhön asetetaan lainsäädännön kautta etujen leikkauksia. Mutta asialla on toinenkin puoli. Käsitykseni mukaan on niin, että maan velkaantuminen johtaa kansantaloudellisiin vaikeuksiin, koska ylivelkaantuminen on kaikille velallisille hankalaa, jopa katastrofaalista. Jos velkaantuminen olisi kansalle oikea ratkaisu, niin eikö silloin Kreikalla tulisi mennä erinomaisesti?
Ajatelkaa itsenne tavallisen työpaikan lähiesimieheksi, jolle annetaan tehtäväksi muutoksen toteuttaminen arkityön ohessa. Tämä siksi, että työpaikan kannattavuus on aiheuttanut ongelmia ja omistajilta sekä toimivalta johdolta on tullut viesti, että työpaikan olemassaolo vaarantuu lähivuosina, ellei tekeminen kehity. Onko teillä mielestänne tällaisessa tilanteessa vaihtoehtona, että jatketaan entiseen malliin ja toivotaan parasta? Ei tietenkään, sillä vanhalla tyylillä jatkamisessa on suuri riski työpaikkojen menetyksestä. Teidän on siis nykyisen työlainsäädännön puitteissa toteutettava työnantajan oikeutettua käskyä saada toiminta kannattavaksi. Samaa yrittää nyt hallituksemme omalla toiminnallaan.
Muutoksessa keskeistä on saada ihmisten ymmärtämään perusteet muuttumiselle, jotta muutoksen mukana tuleva ylimääräinen työ ja yleinen epämukavuus tulevat jotenkin ymmärretyksi. Väkisin ei aikuisia saa muutettua, senhän jokainen parisuhteessa pidempään elänyt tietää. Toisaalta on niinkin, etteivät kaikki halua muuttua itsekkäistä syistä. On mahdollista, että esimerkiksi osa kokeneista työntekijöistä on saanut vuosien varrella vapauksia työtapoihinsa, joita muutoksessa käydään kaventamaan yhteisen tehon aikaansaamiseksi. On ymmärrettävää, että muutoksessa häviämistä pelkäävät alkavat vastustaa muutosta voimakkaasti. Tulisiko silloin antaa vastustaville periksi eli synnyttää työpaikalle tila, jossa vain osa kantaa vastuuta uusista asioista? Ei tietenkään, sillä se vasta epätasa-arvoista olisi ja eihän sellainen muutos toteudu, johon vain osa antaa panoksensa. Muutoksen on koskettava kaikkia ja vielä reilulla pelillä.
Normiesimiehen on siis osattava ohjata työntekijöitä kehitykseen eri keinoilla. Joillekin riittää pelkkä mahdollisuuden antaminen, keskimääräinen työntekijä katselee työkavereitaan ja orientoituu työryhmänsä kautta asioihin ja osa taas on sellaisia, jotka muuttuvat vain pakon sanelemana. Jos ette usko, niin yrittäkää houkutella laiskaa ja tekemistään vieroksuvaa ihmistä muutokseen pelkällä hyvällä. Ihmisiä tulee pääsääntöisesti johtaa hyvällä, mutta pakkoakin tarvitaan. Kuinka hyvin esimerkiksi veroja ja sakkomaksuja maksettaisiin vapaaehtoisuuden pohjalta?
Me ihmiset totumme saavutettuihin etuuksiin, olipa sitten kyseessä herra tai narri. Emme halua luopua etuuksistamme ja tämän vuoksi käymme taistoon. Kuulostaisi kovin lapselliselta esittää vasta-argumentteina, että ”haluamme ahneuttamme pitää kiinni aiemmista tuotoista” tai ”vanhalla tyylillä pääsee vähemmällä ja siksi vastustamme muutosta”. Tämän vuoksi esitetään joukko näennäisen järkeviä perusteita, kuten ”tehokkuuden nosto uhkaa nuoria ja lapsiperheitä” tai ”palkkaetujen lasku turvaa työpaikat Suomessa”.
Maassamme on nyt keskusteltu muutoksesta vajaa 10 vuotta. Kun vihdoin etenemme toimiin, on vain niin, että tarvitsemme ensisijaisesti kannustusta ja motivointia, mutta tämä ei kaikille riitä. Osa meistä kokee häviävänsä muutoksessa ja tämän johdosta vastustaa muutosta. Tällaisessa tilanteessa tarvitsemme myös pakkoa. Kenen demokratiaa on, että työpaikka menetetään vastustavan vähemmistön vuoksi? Siitä syystä ymmärrän pakkokeinot muutoksessa, mutta vain osana muita keinoja.
