Kommunikointi arkityössä on tärkeää. Lieneekö niin, että mitä jalostuneempi työ, sen tärkeämmäksi käy viestimisen rooli. Toisaalta on myös niin, että kovin moni suorittavaa työtä tekevä osallistuu asiakaspalveluun, joten esimerkiksi sähkö- ja putkimiehet tarvitsevat taitoa kommunikoida ihmisten kanssa toimivalla tavalla.

Minulle viestintä näyttäytyy tapana yrittää siirtää omassa päässä oleva ajatus toisten ymmärrykseen ja toisinpäin. Tästä, näin arvaan, alkavat työpaikan kommunikointihaasteet rakentua. Onnistunut kommunikointi perustuu mielestäni siihen, että vastaanottaja ymmärtää sanoman ja tällöin sanoma on muokattava ja esitettävä siten, että se on vastaanottajan ymmärrettävissä. Pelkkä oma näkökanta ei siis riitä. Kovin moni meistä yrittää kuitenkin tuupata viestiään itselle sopivalla menetelmällä. Ja jos ei uppoa, vika on keskimäärin vastaanottajassa. Ettei vain olisi erityisesti meidän miesten tapa toimia?

Kysymällä ja vastaamalla päästäisiin kommunikoinnissa eteenpäin, tosin kysymälläkin voi myydä asioita toisille ilman tosi asiallista keskustelua. Viimeksi mainittu saattaa toimia palaverissa, mutta kostautuu jälkeenpäin vastahankaisuutena. Yksi keskeinen viestimisen häiriötekijä on kiire, jonka nimissä asioita juntataan nopeasti eteenpäin. Tämä on osin totta ja perusteltua, mutta ainakaan yrityselämässä ei juuri koskaan ole rauhallista, joten keskustelua on kyettävä käymään aikapaineessakin.

Edellisestä voi päätellä, ettei ole mitenkään harvinaista, että viestijän viestiessä tavallaan, ymmärtää vastaanottaja asian toisin kuin viestijä tarkoitti. Viestijä ihmettelee vastaanoton vaikeutta ja vastaanottaja on hämillään viestin sisällöstä ja saattaa jopa epäillä viestin tarkoitusta. Tästä se riemu työpaikalla alkaa. Junttaviestijä toistaa sanomaansa ja pitää vastaanottajaa ymmärtämättömänä, kun taas vastaanottaja kokee tulevansa ylikävellyksi ja pitää viestijää itsekeskeisenä. Ja koko homma lähti väärille raiteille siitä, ettei viestijä keskittynyt sanomaansa. Mutta on meillä viestin vastaanottamisessakin oppimista.

Jos erityisesti me miehet syyllistymme yksioikoisuuteen viestinnässä, vaikuttaa naisille olevan mittaansa tärkeämpää se kuinka asia esitetään. Älkää nyt vielä riemastuko, sillä olen toki sitä mieltä, että viestintätyylillä on väliä. Mutta suostutteko ymmärtämään myös sitä, ettei sanoman sisältöä saisi tyrmätä pelkästään siitä syystä, että sanomisen tyyli ei miellytä? Jos viestissä on kriittisyyden siemenkin mukana, laskee keskimääräisen suomalaisen ärsyyntymiskynnys ja silloin menee vastaanottokanava kiinni. Ja prosessi etenee usein siten, että suuttumuksen seurauksena viestijä saa vastaanottajan harmistuksen osakseen, jota sitten käydään purkamaan jälkeenpäin. Taitamaton viestintä johtaa helposti ketjuun, jonka seurauksena energia käytetään ihan johonkin muuhun kuin itse työntekoon tai annetun viestin sisällön eteenpäin viemiseen.

Oma asiansa on sitten selvä kritiikki, jonka edessä keskimääräinen työntekijä herrasta narriin regressoituu teiniksi. Kritiikkiä ei käsitellä osana normaalia työnteon viestintää, vaan pakon sanelemana. Tällöin kritiikki on epämiellyttävä poikkeus, jota ei nähdä osana kehitystä. Viestijän taitavuudesta huolimatta moni meistä ei kykene erottamaan kritiikkiä ja henkilöarvostelua toisistaan ja niinpä kritiikki koetaan hyökkäyksenä omaa persoonaa vastaan. Kukapa sellaiseen voi suhtautua rennosti.

Ajattelen näin viestinnän maallikkona, että meillä taviksilla on asenneongelma. Suhtaudumme viestintään liian omahyväisesti emmekä keskity viestinnän tarkoitukseen ja siitä ne ongelmat alkavat. Näin ei tarvitse olla. Koen, että tavallinen ihminen kehittyy viestinnässä halutessaan. Viestiminen on laumaeläimelle sangen tärkeä taito. Itse asiassa kyse lienee kansalaistaidosta, johon kannattaisi satsata nykyistä enemmän.

Markkinatalouden vahvuuksiin kuuluu, että ihmisillä on monen asian suhteen valinnan mahdollisuus. Jos meinaa elää, on pakko syödä, mutta sen mitä, voi päättä itse varojen ja halujen pohjalta. Tämä tietysti edellyttää, että on mistä valita ja toimivilla markkinoilla on. Markkinoiden toimivuuteen kuuluu kilpailu, joka puolestaan pakottaa toimijat pitämään tasonsa ja hintansa kurissa.

Olen kuullut sanottavan, että herra se on herrallakin ja näin lienee. Yritysjohtamisessa keskeistä on tuotto. Maailman mahtavimpien yritysten omistajatkaan eivät voi määrätä asiakkaitaan ostamaan omistamaltaan yritykseltä, vaan asiakkaat saavat itse valita. Tämän seurauksena yritysjohdon herrana toimivat omistajat ja omistajien asiakkaat. Valtaa menestyjillä taitaa kuitenkin olla runsaasti ja onhan sitä oltava, mutta vallan huumaava vaikutus saattaa muodostua ongelmaksi.

Kun nuori aloittaa työelämänsä, on hänellä valtaa ja toimintamahdollisuuksia rajallisesti. Vanhemmat ikäluokat ovat opastaneet nuorta opiskelussa ja harrastuksissa, joten nuori on tottunut olemaan vallankäytön suhteen jonon hännillä. En muista aikoinaan kenenkään alokkaana ilmoittaneen, että esimiesten vallankäytön kohteena oleminen olisi mukavaa, mutta muistan hyvin itseni ja monen muun nauttineen myöhemmin varusmiesesimiehen vallasta. Sama asia eri näkökulmasta antaakin erilaisen näkemyksen.

Kun nuori nimitetään ensimmäistä kertaa aikuisten maailmassa esimieheksi, haluaa kovin moni toimia hyvänä pomona. Tällöin johdettavien roolia korostetaan ja ollaan sovinnaisia. Elämä on kuitenkin kilpailua ja melkoista vääntämistä, joten mielipiteet muuttuvat. Ihmiset ovat lopulta aika raskaita johdettavia ja näin alun idealismi alkaa sulaa. Koska absoluuttista totuutta ei ole, aletaan keskimäärin suosia itselle sopivia käytänteitä. Keskimääräisen menestyksen karttuessa ihminen alkaa hiljalleen lunastaa asemaansa sosioekonomisesti ja luotto omaan kyvykkyyteen lisääntyy. Tällaisen kehityskaaren jälkeen itseä selvästi nuoremmat alkavat vaikuttaa kokemattomilta untuvikoilta, joihin luottaminen ei olekaan itsestäänselvyys.

Mikäli menestys jatkuu, edetään yrityselämässä yritysjohtoon tai peräti omistajaksi. Tällöin menestys alkaa usein näkyä reilusti keskimääräistä enemmän lompakossa. Tämä tuo taas uusia mahdollisuuksia ja nostaa ihmistä laumahierarkiassa. Muut ihmiset alkavat kiinnostua vaikutus- ja taloudellista valtaa saaneesta ja nämä seikat kuulemma lisäävät myös seksuaalista viehätystä. Valta tekee siis seksikkääksi. Nyt kasassa alkaa olla tekijöitä, jotka laumaeläintä viehättävät ja joista ei haluta luopua. Menestyjä alkaa seurustella muiden menestyjien kanssa, joiden näkökulmat ovat samanmielisiä. Mikäli menestyminen vielä työllistää merkittävässä määrin toimialueen ihmisiä, aletaan yltää seutukunnallisen päätöksenteon vaikuttamiseen. Ollaan jo todella harvalukuisten vallankäyttäjien joukossa ja mielistelijöitä pyörii ympärillä oman edun toivossa. Tällöin lienee helppoa kokea itsensä merkittäväksi.

Ihminen on laumaeläin, joka keskimäärin kumartaa ylempiään ja odottaa samaa alemmiltaan. Joviaalista ja hieman idealistisesta ensipomosta kuoriutuu monissa liemissä keitetty vallankäyttäjä, joka menestykseensä nojaten uskaltaa tuoda näkemyksensä esiin ja pitää itseään hyvänä. Tällöin aletaan vaikuttaa omien etujen pohjalta monella rintamalla; politiikassa, harrastuksissa, työelämässä ja oman toimialan elimissä.

Viimeisten tuhansien vuosien keskimääräinen hallintomalli on ollut itsevaltaan perustuva. Muita malleja on käytetty korkeintaan joitakin satoja vuosia, Suomessa itsenäisyyden ajan eli 100 vuotta. Ihmisellä vaikuttaa olevan taipumus vallan kahmimiseen tilaisuuden tullen. Valta tarvitsee kontrollin, kuten voima vastavoiman. Muuten ajaudumme kohti harvainvaltaa eikä se tiedä ihmisille hyvää. Tämä ei mielestäni ole idealismia, vaan viisautta. Vai ovatko hintakartellit, veroparatiisit, poliittiset kähminnät tai naapurimaiden aluevaltaukset mielestänne hyviä juttuja? Metkaa, että kilpailussa erinomaisesti menestyneet haluavatkin yrittää rajoittaa kilpailua.

Oletko koskaan harrastanut tekniikkaosaamista vaativaa lajia, kuten musiikki-instrumenttien soittaminen tai urheilu? Jos olet, tiedät, että alku on aina hankalaa ja että kehittyäksesi hyväksi kyseisissä lajeissa sinun täytyy harjoitella valtavia määriä lajitekniikkaa. Tämä ei onnistu yksin ja niinpä kyseisissä harrasteissa, niin kuin kaikissa muissakin taitoa vaativissa lajeissa, tarvitaan taitavampien osaajien apua. Taitolajeja ei opi, ellei pysty ottamaan vastaan opastajan kertomana omia suoritusvirheitä sekä vinkkejä niiden poistamiseksi. Epäilen, että kaikki tunnistavat ja tunnustavat tämän.

Mutta kuinkas me aikuiset toimimme normielämässä? Provosoiden sanottuna siten, ettemme siedä kritiikkiä emmekä ainakaan tarpeeksi. On toki myös niin, ettemme ole parhaita kritiikin sanomisessakaan, mutta kyse on omien virheiden sietokyvystä, joka on eri asia kuin se miten virheet tuodaan julki.

Kritiikki tuntuu pahalta ja ehkäpä sen kuuluukin tuntua epämiellyttävältä. Mutta on aivan eri asia ottaa kipeääkin tekevää kritiikkiä vastaan ja oppia siitä, kuin selitellä kritiikinannon taitamattomuutta tai peräti torjua kritiikki. Kritiikki herättää negatiivisia tunteita, kuten häpeää ja riittämättömyyttä. Nämä vaikuttavat olevan meille kovin hankalia asioita, sillä jos mediatietoihin on uskominen, törmäämme avioliitoissamme kovin usein samoihin ongelmiin. Emme pysty puhumaan rakentavasti ongelmistamme ja suhde alkaa näivettyä. Kyse ei ole aivan pienestä asiasta, vaan itse asiassa ihmisen sosiaalisuudesta. Olemme laumaeläimiä ja laumassa on tultava toimeen, joten emme pääsee sosiaalisen taitamattomuuden ongelmaamme pakoon.

Koen niin, että kyvyttömyytemme kritiikin sanomisessa ja vastaanottamisessa johtaa tunteiden purkautumiseen muissa kanavissa. Nimimerkkikirjoittelu netissä, huutelu urheilukatsomoissa ja kärkkäytemme päihtyneenä johtuu jostakin ja tuskin hyvästä olosta. Samaa ärtyneisyyttä puretaan myös työelämässä; asiakaspalvelija keskittyy omiin etuihinsa asiakkaan kustannuksella ja asiakas käyttää asemaansa korostaakseen itseään ja jopa kitisee mitättömyyksistä. Eikä esimiehen ja alaisen suhde ole läheskään aina ongelmaton.

Kritisoidessasi ihmistä otat käytännössä riskin siitä, että joudut huonoon valoon kyseisen ihmisen silmissä. Varsinkin sellaisissa tilanteissa, joissa on kyse rahasta ja vallasta, on kritisointi haastavaa. Jos et usko, niin kokeile kritisoida kohtuuttomuuksia vaativaa asiakasta tai kaikkeen puuttuvaa johtajaa työelämässä. Olen lähes varma, että ajaudut mainituissa tilanteissa haasteisiin. Pysyäkseen hereillä ihminen tarvitsee säännöllistä palautetta tekemisistään. Muuten käy niin, ettei ihminen opi tunnistamaan heikkouksiaan ja kuvittelee omasta suorituksestaan parempaa, kuin se muiden mielestä on. Tällaisen päälle kritiikki tuntuu normaalia pahemmalta, sillä ihminen putoaa itse muodostamastaan pilvilinnasta reaalielämään.

Ajatelkaa ihmisen kouluttautumista, sosiaalista kanssakäymistä, parisuhdetta ja työelämä- tai harrastustaitoja. Onko em. asioissa oikeasti mahdollista kehittyä hyväksi toimijaksi ilman heikkouksiensa kohtaamista? Ei tietenkään ole. On jotenkin outoa, että olemme joutuneet kohtaamaan omia huonoja puoliamme jatkuvasti vuosikymmenien ajan, mutta emme siedä samaa toisten sanomana etenkään työelämässä. On täysin selvää, ettei ihminen saavuta omaa parastaan ilman kritiikin kohtaamista. Tähän taitoon tulisi kiinnittää huomiota ja ottaa se esimerkiksi pysyväksi osaksi esimiesten kehitystyötä.

Hyviin tapoihin kuuluu käytös, jolla ei loukkaa toisia. Tämän varmasti moni allekirjoittaa, mutta loukkaantuminen lienee pitkälti tunneasia, joihin jokainen reagoi tavallaan. Jollekin toisen ihmisen toteamus voi olla hauska vitsi, kun taas toiselle taas henkilökohtaisuuksiin menevä loukkaus.

Itselleni rajan vetäminen on tuottanut tuskaa, sillä tehtäviini on kuulunut ihmisen toiminnan arviointi oman asiani piirissä hyvine ja huonoine piirteineen. Kukapa meistä haluaisi työtehtävissä tarkoituksenmukaisesti loukata toisia. On kuitenkin selvää, että taitoa vaativissa lajeissa tekniikka ei kehity, ellei suorittaja kohtaa omia virheitään. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisten tulisi pystyä ottamaan vastaan kriittistä tai negatiivista palautetta omasta toiminnastaan. Näinhän esimerkiksi urheilussa toimitaan ja olen kuullut urheilun parista, että suorituksen parantamiseen pyrkivät urheilijat oikein janoavat tietoa virheistään ja niiden korjaamisehdotuksista. Työelämässä näin ei kokemukseni mukaan toimita, sillä selvä vähemmistö pystyy tähän.

On tietysti totta, että kriittinen palaute tulee antaa taitavasti siten, että henkilöä ei lyödä eli kritiikki annetaan niin sanotusti kannustavasti. Tätä pidetään yleisenä ohjeena ja allekirjoitan sen itse. Menettelyssä on kuitenkin sisään kirjoitettu heikkous eli se, että kritiikin vastaanotto tehdään ehdolliseksi. Kritiikkiä ei tarvitse vastaanottaa, mikäli se annetaan tulkitsijan mielestä väärin. Tämän porsaanreiän taakse vaikuttaa kovin moni mielellään kipittävän, sillä urheilijamainen kritiikinsietokyky häviää työpaikan oven avautuessa. Suomalaiset ovat mielestäni liian huonoja sietämään omia heikkouksia suorituksissaan.

Määrää korostavat suomalaiset antavat mielestäni liian vähän painoarvoa laadulle ja tekniikalle. Työpäivää jatketaan tuosta vain, mutta parempia tekemisen sisältöjä karsastetaan liian helposti niiden tuskaisten opetteluvaiheiden vuoksi. Korostamme toisten huomioivaa käytöstä, mutta seisomme turvallisen välimatkan päässä toisistamme bussipysäkillä emmekä mielellään ota kontaktia vieraisiin ihmisiin. Emme hyväksy rasismia, mutta vierastamme jopa naapuripitäjästä tulevia ihmisiä. Sanomme ymmärtävämme, että kaikilla on heikkoutensa, mutta suutumme toisten meille heikkouksiamme kertoessa. On meillä vielä oppimista.

Suhtautuminen palautteeseen olisi oltava kansalaistaito, sillä niin tärkeästä asiasta on kyse. Mielestäni tapaamme hieman teeskennellä hyvätapaisuutta, joka kuitenkin unohdetaan heti tilaisuuden tullen. Se, että antaa toisen olla rauhassa, on kohteliasta, mutta yksin jättäminen ei sitä ole. Olemme erään tutkimuksen mukaan empatiassa maailman häntäpäätä heti Baltian maiden jälkeen. Haasteemme liittyy henkisempiin asioihin.

Kritiikin kohtaaminen on raskasta ja loukkaavaakin. Aikuiset ovat kuitenkin kohdanneet elämässään melkoisia määriä turhautumista, epävarmuutta ja epäonnistumisia, mutta silti olemme tässä ja nyt. Kritiikin sietämisen vaikeus liittyy sen herättämiin negatiivisiin tunteisiin omasta heikkoudesta ja kykyyn kohdata niitä. Kritiikki ei heitä ihmistä ojaan, sen mahdollisesti tekevät ihmisen ikävät tunteet, joiden kanssa voi oppia elämään. Koen itse olevani samassa veneessä herkästi loukkaantuvien kanssa, mutta olen vuosien saatossa oppinut toipumaan suhteellisen nopeasti. Jos minä siihen pystyn, pystyy tosi moni muukin. Näitä kritiikin herättämiä ikäviä tunteita olisi hyvä opetella käsittelemään siten, ettei kritiikkiin jää piehtaroimaan. Tämän jälkeen kritiikkiä voi kohdata ilman suurta draamaa. Tällainen voisi sopia meille jäyhille suomalaisille.

Julkisuuden henkilöt joutunevat melkoiseen mediaprässiin. Olen ymmärtänyt, että media saattaa nostaa haastatellun sanomisista yksittäisiä asioita esiin siten, että jutun kokonaisuus muuttuu. Mutta vaikuttaa selvältä, että toisinaan sanojienkin sisältö on melkoista puppua ja sisällötöntä toteamista.

Pääministeriltä kysyttiin mielipidettä viime viikolla Venäjän Itämerelle siirtämien sotalaivojen johdosta. Sipilä totesi, kuinka ”Venäjän alusten siirto kertoo lisääntyneestä jännityksestä Itämerellä”. Voiko asiaa kommentoida osuvammin sanomatta mitään? Suomessa jatkuu ikiaikainen vaikeiden asioiden kiertely.

Jari Tervo sanoi aikoinaan suomalaisten olevan umpirasistista kansaa. Mutta osataan sitä muuallakin, sillä presidenttipariskuntamme vieraillessa Iranissa oli Jenni Haukion päässä huivi maan tavan mukaisesti. Aiemmin maan suurlähettilään vieraillessa linnanjuhlissa oli suurlähettiläs jättänyt kättelemättä presidentti Halosen ja kätellyt vain puoliso Arajärveä. Lisäksi nykyisen presidenttiparin isännöidessä linnajuhlia oli puoliso Haukio jätetty kättelemättä. Sellaista se on sivistys joissakin arabimaissa.

Terese Johaug nosti doping-käryllään kohun huippu-urheilun ympärille. Jälleen kerran kuulimme uskomattomia selityksiä siitä, kuinka viaton urheilija oli tahattomasti joutunut uhriksi eikä ollut huomannut käyttäneensä kiellettyjä ainesosia sisältävää huulirasvaa. Johaugista on julkaistu itkuisia kuvia, jossa hiihtäjä kertoo elämänsä olevan nyt tosi raskasta. Meillä on oltava yletön shokkiuutisnälkä, kun tällaisetkin uutiset jaksavat kohahduttaa aina vain. Huippu-urheilijoita käryää nykyään solkenaan ja asian tiimoilla tapaa vaikuttajia, jotka eivät usko lainkaan puhtaaseen huippu-urheiluun ja vaikeuksia siinä on minullakin. Tietoisia riskejä otetaan koko ajan, mutta käryn käytyä näytellään typerää ja lapsellista. Arvonta näytelmää jatketaan ties kuinka kauan. Kaiken kukkuraksi Johaugin tapaukseen liittyen Martin Sundby, itsekin aiemmin kärynnyt hiihtäjä, väitti, että median suhtautuminen asiaan voi koitua Johaugin kohtaloksi. Että kiellettyjen aineiden käyttö sitten ei?

Suomessa tavataan rummuttaa sitä, että suomalainen työsopimuskäytäntö on jäykkää ja vanhakantaista. Siltä se toisinaan vaikuttaa ja olen kuullut pienyrittäjiltä, kuinka he joutuvat esittämään todistuksia poikineen siitä, että asiat on hoidettu kunnolla henkilöstön kanssa. Tapasin fiksun yritysjohtajan vastikään, joka on ollut tekemisissä ranskalaisen yrityskulttuurin kanssa. Hän kertoi esimerkin yrityksestään, jonka Suomen toiminnoissa oli käyty yt-neuvottelut siten, että koko prosessi kesti kuusi viikkoa. Vastaavanlainen prosessi oli kestänyt Ranskassa yhteensä kaksi vuotta. Ranskassa on kuulemma erilaisia työntekijöiden toimielimiä, jotka on otettava vakavasti ja jotka pystyvät hidastamaan työnantajan toimintaa tuntuvasti. Olisiko niin, että kansainvälisesti verrattuna olemme kuitenkin kohtuullisia tässäkin asiassa?

Tunnettu kansanedustaja kirjoitti vastikään paikallislehdessä, kuinka Suomessa on maailman parhaat opettajat. Hyviä opettajamme käsittääkseni ovatkin erityisesti kansainvälisessä vertailussa. Mutta olisiko niin, että parannettavaa on opettajillakin ja on melko nuoleskelevaa ja tunteellista väittää heitä maailman parhaiksi. Ei taida väite kestää analyyttistä tarkastelua. Mutta mitäpä muuta huomiota kalastelevilta poliitikoilta voisi odottaakaan.

Yritystoiminta elää asiakkaidensa rahoilla. Tämän johdosta asiakkaiden rooli on yritystoiminnan ydinasioita. Eihän se toki oman ahneuden edelle mene, vaikka asiakkaan on joskus sanottu olevan kuningas. Se lienee kuitenkin selvää, että asiakas on tärkeä itse asiassa kaikessa työssä, sillä muita vartenhan ansiotyö tehdään.

Tarvitsemme Suomessa perustyötä, mutta kasvavassa määrin jalostuneempaakin työtä, sillä perustyölle ei riitä maksajia, ellei suuri osa kansasta tee osaamista vaativaa ja lopputuloksen jalostamiseen tähtäävää työtä. Näitä jalostuneita töitä lienevät esimerkiksi tutkimustyö, erilainen neuvonta- ja suunnittelutyö, vaativa terveydenhoidollinen työ tai uusien teknologisten ratkaisujen kehittäminen.

Arkisemmissa töissä asiakkaan mielipidettä voidaan kunnioittaa hankalahkoissakin tilanteissa. Mutta työn jalostaminen eli uusien, vaativampien ratkaisujen hakeminen jää syntymättä, jos lähtötilaongelmaa ei voi tunnistaa ja tunnustaa. Saatamme olla tilanteessa, jossa asiakas esittää näkemyksiään vaateina, joita ei voida kunnioittaa järkevän lopputuloksen aikaansaamiseksi. Eihän lääkäri voi ohittaa potilaansa merkittävää ylipainoa tai suurta päihteiden käyttöä ja on vain niin, ettei potilasasiakas hyödy lääkärin elämäntapaneuvoista, ellei pysty tarvittaessa kohtamaan ongelmiaan. Tämä taitaa olla yleinen haaste neuvontatehtävissä eli kuinka sanoa asiakkaan käytökseen liittyviä, osin henkilökohtaisiakin ongelmia siten, ettei asiakas pillastu. Kaikki eivät virheitään halua kohdata.

Vuosituhannen vaihteessa huhuiltiin tiedon merkityksen noususta ja sen myötä osaamisen noususta kirjaimellisesti merkittävimmäksi pääomaksi. Raha kuulemma hakeutuu parhaiden ideoiden äärelle ja rahaa kai maailmassa on enemmän kuin koskaan. Itselleni jäi idealistinen ymmärrys, että nyt voi alkaa hamuta menestystä osaaminen edellä. Ehkäpä voikin, mutta ei maailma tässä asiassa ole mielestäni suurta muutosta tehnyt. Kovin monen hyvänkin idean toteutuksen esteenä on persaukisuus. Rahan sijoittaminen uusiin hankkeisiin on riski, johon rahamiehet suhtautuvat harkiten ja varovaisesti. Kuka antaa rahojaan toiselle vastineetta, joten riskirahakin vaatii vastineensa eli usein omistusta. Jos tärppää, niin herkut jaetaan normimeiningillä osakeyhtiölain pohjalta, kuten aina ennekin. Ja jos tarkastellaan vallankäyttöä arkiliiketoiminnan tasolla hyvin menestyvissä yrityksissä, niin haluaisinpa tavata sellaisen omistajan, joka on valmis antamaan päätösvallan osaajille. Ei pidä pettyä, jos kuitenkin havaitsee omistuksen roolin ylittävän kaiken muun. Vaikutelmani on, että osaajat korostavat osaamisen roolia ja rahamiehet rahan. Repikää siitä toimintatapojen muutosta.

Tunteiden rooli on ihan oikein noussut esiin myös työelämässä. Miksi piilotella asiaa, joka esiintyy joka tapauksessa kaikkialla muodossa tai toisessa. Aikoinaan lanseerattiin termi tunneäly, joka on mielestäni hyvä. Se kai kuvaa tunteen ja älyn mielekästä liittoa. Tämä ei toteudu ääritilanteissa, joissa tunneilmaisut suorastaan kielletään tai tunnepohjaista, voimakasta sitoutumista edellytetään ilman oikeutta arvosteluun. On se metkaa, että ollakseen tunnetasapainoinen tarvitseekin järkeä. Faktoja ylikorostavat unohtavat faktan, että tunteita ei voi menetyksellä ohittaa. Tunteelliset taas pitävät oikeutenaan rajata maailma niihin arvoihin, jotka sopivat heidän elämäänsä. Tunteiden merkitystä ei siis sovi vähätellä työelämässä, mutta villoja tunteista saa aikaan vain jokseenkin järjellisten ihmisten kanssa.

Strategia on sana, joka käsitykseni mukaan nostattaa niskakarvoja monessa ns. tavallisessa ihmisessä. Olen tavannut kysyä johtamisen kehitystyössä johdolta ja esimiehiltä heidän näkemystä strategiasta. Hieman yllättävää, että johtajienkin käsitykset strategiasta vaihtelevat melko paljon. Toisin sanoen olen kohdannut johtajia, joilla olisi varaa tarkentaa käsitystään strategiasta. Keskeinen asiaan liittyvä ongelma on ollut, että sinänsä jäsennelty strategiatyö on jäänyt ylätasolle tyyliin ”olemme innovatiivinen organisaatio ja haluamme oppia uutta” tai ”kuuntelemme asiakkaita herkällä korvalla”. Nykyisin halutaan aika usein korostaa sitäkin, että ”olemme hyvä työpaikka”. Kaikki edellä mainitut asiat ovat sinänsä hyviä, mutta eivät kerro riittävästi, kuinka mainittuja asioita käytetään menestymisessä hyödyksi. Toteamukset sopivat kaikkiin organisaatioihin.

Jotta toimintaa voi ohjata tehokkaasti, on tiedettävä mitä keinoja käytetään ja kuka tekee mitäkin. Ihmisiä ei voi käsitykseni mukaan muuten ohjata mielekkäästi kuin rajatuissa yksittäistapauksissa. Siitä huolimatta kovin moni johtaja painottaa käytännön sujuvuutta eli siis vanhoja tapoja toimia. Tämä johtaa vääjäämättä arkityönjohtamiseen, joka on eri asia, kuin koko organisaation menestymisen keinot. Ensin muodostetaan em. keinot ja vasta sitten tarkastellaan niitä eri toimintojen kannalta.

Asun kunnassa, jossa on menossa uuden johtajan valintaprosessi. Kandidaatteja haastateltiin äskettäin paikallislehdessä ja arvata saattoi kandidaattien painopisteen mahdollisena kuntajohtajana: Elinkeinopolitiikka siten, että kunta saadaan kasvu-uralle! Voi tätä imelyyttä suupielissä, sillä samaa asiaa on puhuttu jo ainakin vuosikymmen ja toteuma on ollut lasku-ura.

Koen niin, että kuntajohtajat ovat hallintoihmisiä, joilla on hallinto- ja virkamiestausta. Se on konsanaan erilainen, kuin yritysjohtajilla, joita varten kai elinkeinopolitiikkaa tehdään. Kuntajohto ei tunne yritysjohtamista eikä kuntajohtajilla ole osaamista uusien yksityisten työpaikkojen luomiseen. Tämän johdosta on jopa mahdollista, että kuntajohto välttelee varsinainen vastuualueensa ikäviä töitä eli kuntapalvelujen tarjoamisen tehostamista sillä varjolla, että kuntaan yritetään saada uusia työpaikkoja ja sitä kautta kasvua. Ei tarvitse tehostaa, kun kasvu hoitaa talouden kuntoon.

Kunta on asukkaille ja yrityksille palveluita tuottava organisaatio, jonka keskeinen menestystekijä on palvelujen tuottamisen tehokkuus. Markkinataloudessa kunta hoitakoon palvelunsa ja yritykset keskittykööt uusien työpaikkojen luomiseen, jossa kunta voi olla avuksi, mutta vain tietyin osin. Nykyisin vaikuttaa siltä, että kuntajohto kaveeraa mielellään yritysjohdon kanssa ja hokee yritysjohdollisia termejä ilman todellista sisältöä. Uudistaisivat ja tehostaisivat kuntapalveluita sen sijaan.

Ihmislauma on tehoton ilman selvyyttä siitä, mitä yritetään saada aikaan, millä keinoilla ja että kuka tekee mitäkin. Tämä asia on ikään kuin ikivanhana itsestäänselvyytenä hautautunut semanttisen kikkailun alle ja osin tästä syystä monen organisaation teho hukkuu kyvyttömyyteen uusiutua. Tämä ei onnistu, elleivät keinot ja niillä tavoiteltava tulos ole tekijätasolla riittävän selvänä.

Johtaminen on taitolaji, jossa määrä ei korvaa laatua. Näkisin niin, että perusasioiden loppuun saakka tehty mietintä olisi apuna monen organisaation toiminnan kehittymiselle. Käytäntöä johdetaan siitä käsin. Johtamisen suunnittelun toteutuksessa korkeimman johdon rooli on ratkaiseva

Pekka Seppänen kirjoitti viikonpäivät sitten, kuinka asiantuntijoiden visionäärinen puhe tulevaisuuden työelämästä unohtaa 95% työssäkäyvistä. Luvusta en osaa sanoa, mutta artikkelin pointti oli mielestäni oikea; työelämän muutos ei oikeasti ole niin suuri, kuin asiantuntijat ja keskustelijat antavat ymmärtää. Toki työelämä muuttuu selvästi, mutta moni perustyö säilyy eikä kaikkea voida tehdä etätyönä.

Me ns. asiantuntijat ja kehityksestä kiinnostuneet tapaamme viljellä skenaarioita, joiden perusteella toimintaa tulisi kehittää kovin monella rintamalla. Sinänsä näin tuleekin toimia, mutta näiden innokkaiden muuttajien taustalla saattaa olla myös oman edun tavoittelua asiasisällön aitouden kustannuksella.

Olen vuositolkulla hihkunut ihmisten kohtelemisen tärkeydestä niin, että ihmistä tulisi johtaa ihmisestä käsin eli siitä reaalitilanteesta, jossa ihminen elää. Tähän liittyvän kehitystyön melskeissä olen tehnyt yhteistyötä kovempia arvoja edustavien bisnesihmisten kanssa ja pehmeämpiä arvoja edustavien humanistien kanssa.  Vika saattaa olla minussa, mutta olen kuitenkin kokenut, että moni asiantuntija on puheissa antanut ymmärtää toimivansa nykyaikaisen fiksusti, mutta käytäntö ei ole aivan tätä tukenut.

Perinteiset bisnesihmiset sanovat usein nuorempina, kuinka tekemisen pitäisi olla suunnitellumpaa ja valittavat johtamisen itsevaltaisuutta ja kehnoutta. Myöhemmin saatuaan itse lisää asemavaltaa tekeminen ei muutukaan täysimääräisesti aiempien puheiden mukaan, vaan omia ajatuksia johdetaan eteenpäin niiden aiemmin parjattujen johtajien malliin. Tällöin en ole voinut välttyä ajatukselta, että ko. ihmiset eivät olleetkaan hakemassa suunnitelmallisuutta ja selkeämpää johtamista, vaan omaa valtaa. Itsevaltius on hyvä tapa toimia itsevaltiaan kannalta katsottuna. On toki selvää, ettei tällainen koske kaikkia, mutta kokemukseni mukaan yllättävän useaa kuitenkin.

Pehmeämpiä, ns. humaanimpia arvoja edustanevat humanistit. He eivät yleensä ole liiketoimintaihmisten mielestä keskeisiä bisnesosaajia ja johtuneeko tästä, että humanistinen osaaminen on keskimäärin jäänyt ydinliiketoiminnan tekemisen varjoon. Tämä on tietysti sääli, sillä ihmisethän tuotoksen tekevät ja vieläpä toisille ihmisille. Pelkillä kovilla arvoilla ei muita ihmisiä hurmata ja niinpä liiketoimintaihmiset hyötyisivät esimerkiksi käyttäytymistieteiden sovellusosaamisesta johtamisessa ja kehittämisessä. Olen vuosien varrella saanut huomata, että humanistit korostavat omaa osaamistaan bisnesihmisten lailla. Kiinnostus oman osaamisen soveltamiseen käytännön liiketoimintaan on ollut puutteellista ja sellaisenaan melko hyödytöntä. Osaajat ovat tulleet ilomielin hyvin maksettuun koulutustilaisuuteen kertomaan viisauksiaan, mutta samoista osaajista yllättävän harva on ollut kiinnostunut kehittämään osaamistaan paremmin liike-elämään sopivaksi. Olen jopa kuullut, kuinka liike-elämä on kovaa ja että sen arvomaailma ei sovi itselle parhaalla tavalla. Millä ihmeen logiikalla ko. ihmiset kuitenkin vapaaehtoisesti tekevät maksullista työtä yrityksille? Raha ja oman asian ajaminen kiinnostaa, mutta asiakkaan todellinen hyöty vähemmän jos ollenkaan.

Käytännön ongelmien ratkaisu vaatii monesti usean alueen osaamista. Esimerkiksi yritystoiminnan tehostaminen tarvitsee alan substanssiosaamista, talousosaamista, it-osaamista sekä ihmisten käsittelyyn liittyvää johtamis- ja koulutusosaamista. Kuka osaa näitä kaikkia uskottavasti? Ei kovin moni josko kukaan, joten yhteistyötä tarvitaan. Toivoisin, että tällä saralla etenisimme nykyistä rivakammin. Hushus yhteistyöhön siitä osaajat.

Entiset urheilijat avautuvat silloin tällöin mediassa. On tietysti kohtuullista ja kiinnostavaakin kuulla entisten huippujen ajatuksia nykyisestä urheilutouhusta. Itselläni on illuusio, että aika moni entinen huippu-urheilija on valitellut suomalaisten nykyhuippujen liian vähäistä harjoittelua. Vastikään alppinisti Kalle Palander kertoi Hesarin sivuilla, kuinka hän aikanaan harjoitteli kovaa ja ymmärsin, että kovempaa kuin sen aikaiset muut suomalaiset lajitoverit. Ja menestystä tuli.

Urheilijan arki vaikuttaa sangen kovalta ja huippu-urheilijan vieläkin kovemmalta. Urheilu on fyysistä puuhaa, joka kulminoituu fyysistä ja psyykkistäkin suorituskykyä mittaaviin kilpailuihin. Siellä menestyäkseen on harjoiteltava hurjat määrät eli toistettava samantyyppisiä, raskaita harjoitteita vuositolkulla ilman mitään takeita menestyksestä. Usko omiin kykyihin on koetuksella, niin kuin aina silloin, kun kaikki laitetaan peliin. Urheilun luonteeseen vaikuttaa kuuluvan esimerkiksi teho, nopeus, kestävyys, periksi antamattomuus, mittaaminen ja voitontahto. Nämä ovat erinomaisia suureita selkeässä, suorituskeskeisessä maailmassa, mutta soveltuvatko ne muualle? Onko lopulta ihmisen kouluttautumisessa tärkeää koearvosanat vai oppiminen, parisuhteessa määrä ja suorittaminen vai aito rakkaus, uuden luomisessa työmäärä vai lopputulos ja yrityselämässä maksimiteho vai pitkän aikavälin asiakastyytyväisyys?

Epäilen, että erityisesti yksilöurheilun logiikka fyysisen toistamisen maailmana soveltuu hyvin teolliseen ja toisteiseen tekemiseen, mutta muuhun toimintaan vain osittain. Samojen asioiden toistaminen ohjaa ajatusta lopputulokseen, jonka saavuttamisessa kaikki sivuaskeleet saattavat vaikuttaa turhilta. Suorituskeskeiset ihmiset tapaavat olla suoraviivaisia ja joskus koviakin, muuten huippusuorittamisessa ei pärjää. Mutta ihmisten väliseen henkiseen kanssakäymiseen urheilun toisteinen logiikka ei sovi.

Prosessien kehittäminen tarkoittaa, että tekemistä vakioidaan mahdollisimman optimaaliseksi käytössä olevat resurssit huomioiden. Kyse on siis oltava toisteisesta tekemisestä, sillä eihän luovaa tekemistä, joka tapahtuu joka kerta hieman eri tavalla, voida optimoida. Joukkuelajeissa tarvitaan niin sanottua pelisilmää, jota ilman ei voine kehittyä huipulle. Tämä muuttaa suorittamista hienovaraisemmaksi, mutta ymmärtääkseni joukkuelajeissakin harjoitellaan erilaisia pelikuvioita eli hiotaan pelaamisen prosesseja.

Urheilijoita on ihailtu heidän sitkeytensä ja tavoitteellisuutensa vuoksi. Urheilijat ovat tottuneet kovaan rääkkiin eivätkä päästä itseään helpolla. Toisaalta huiput taitavat olla voimakkaan suorituskeskeisiä ja hiljattain mediassa kuvattiin esimerkiksi hiihtäjä Aino-Kaisa Saarista kylmäksi ja kovaksi. Kuinka tällainen soveltuu jälkiteolliseen tekemiseen, jossa tuottavuus perustuu uuden luomiseen ja uusiin tapoihin tehdä?

Urheilussa lienee lopulta kyse yksilön tai joukkueen voittamisesta. Vaativat työsuoritteet, kuten lääkärin, opettajan tai johtajan työn onnistuminen, perustuvatkin toisten voittamiseen. Ilman asiakkaiden voittamista et voi ko. ammateissa itse voittaa. Lääkäri luo terveyttä potilaalle, opettaja auttaa oppilasta oppimaan ja johtaja auttaa alaisiaan suoriutumaan entistä paremmin. Prosessit helpottavat ja järkeistävät tekemistä, mutta muuten pelkkä suorittaminen ei tee em. ammattilaisista huippuja. Vaativaan suorittamiseen urheilun maailma on aivan liian kapea enkä oikein näe urheiluopeilla suurta sijaa muussa kuin toisteisten asioiden maailmassa.

Katselin jokin aika sitten vapaa-ajan teknisiin laitteisiin liittyvää ohjelmaa. Ohjelmassa vierailtiin alan messutapahtumassa, jossa haastateltiin osallistuvien yritysten markkinointi- ja myyntivastaavia. Näiden henkilöiden puheet edustamiinsa tuotteisiin liittyen herättivät mielenkiintoni. Ohjelma oli tallennettuna kovalevylle, joten kykenin tarkastelemaan sanomisia useita kertoja.

Eräs markkinointi-ihminen vastasi toimittajan kysymyksiin messujen tavoitteeseen liittyen, että ”täytyy saada aktivoitua asiakkaat”. Mikä älynväläys ja osaaminen! Eiköhän koko markkinoinnin ja erityisesti messutapahtuman tarkoitus ole juuri tuo.

Toisen merkin edusmiehen pakeilla toimittaja kysyi, että ”alan myyntikäyrä on ollut pitkään laskussa, joten joko nyt noustaan?” Merkin edustaja vastasi seuraavasti: ”No se mikä menee alas, nousee ylös ja toistepäin. Ruotsissa myynti nousee, niin kuin Euroopassakin, joten kyllä Suomikin tulee sieltä ihan varmasti.” Mies jatkoi juttuaan todeten seuraavasti: ”Kun katsoo tätä messufiilistä, on helppoa olla optimistinen ja positiivinen. Uusi tuotteemme on nostanut profiiliamme ja on tosi hieno uutuus.” Herra puhuu tosi asiassa ihan pehmeitä eikä hänellä vaikuttanut olevan todellista käsitystä siitä missä mennään. Sen vuoksi toimittajalle oli yritettävä vastata jotakin positiivisen kuuloista.

Seuraava haastateltava kertoi, kuinka ”vanha tuote on tehnyt paluun ja uskon, että tuotetta myydään mitä enemmässä määrin”. Ja jatkaa, että ”tälle vuodelle tulee edellisvuoden hitistä pienempi ja pikkuisen edullisempi versio ja siihen uskotaan paljon.” Sama tyhjän puhuminen jatkuu edellisten puhujien malliin. Yrittäkää nyt myydä tuolla tavalla. Asiakkaan täytyy olla melkoisessa ostokiimassa, jos nähdyt esitykset riittävät.

Haastatellut markkinointi- ja myyntivastaavat eivät olleet tilanteen tasalla. On toki niin, että tv-kameroiden edessä saattaa jännittää ja haastattelutilannekin voi yllättää. Mutta onko kuitenkin niin, että markkinointi-ihmisillä tulisi olla selkeä käsitys omien tuotteidensa vahvuuksista ja niiden tuottamista hyödyistä asiakkaille? Jos näin on, markkinoinnin tulisi toistaa analyyttisesti mietittyjä juttuja, eikä kieli poskessa ladattuja mitättömyyksiä.

Vastaavaan päättömyyteen suomalaisessa kaupallisessa elämässä törmää jatkuvasti. Markkinointi jaanaa tuote- ja tunnepohjaista tarinaa omaksi edukseen, joka ällöttää ajattelevaa kuulijaa. Luulisi tuollaisen hömpän jääneen 1980-luvulle, mutta esitys oli totta talvella 2016. Milloin esiin astuu asiakasta ajatteleva ja harkintaa edellyttävä tarina, jota voidaan höystää asiakasta maanittelevilla mielikuvilla? Jos vaikeuksissa oleva toimiala vetoaa em. näennäisargumentteihin, en voi välttyä ajatukselta, että huono myynti johtuu osittain huonosta kaupallisesta toiminnasta, varsinkin kun muissa länsimaissa alan myynti on selvästi elpynyt. Ja kuten jo sanoin, ei tällainen toiminta ole mitenkään harvinaista. Suomalaisessa kaupallisessa toiminnassa toistetaan vanhoja kaavoja mekaanisesti. Missä ihmeessä tervettä järkeä omaavat asiantuntijat piileksivät, kun toiminta on näin epäsosiaalisen junttia?