Entiset urheilijat avautuvat silloin tällöin mediassa. On tietysti kohtuullista ja kiinnostavaakin kuulla entisten huippujen ajatuksia nykyisestä urheilutouhusta. Itselläni on illuusio, että aika moni entinen huippu-urheilija on valitellut suomalaisten nykyhuippujen liian vähäistä harjoittelua. Vastikään alppinisti Kalle Palander kertoi Hesarin sivuilla, kuinka hän aikanaan harjoitteli kovaa ja ymmärsin, että kovempaa kuin sen aikaiset muut suomalaiset lajitoverit. Ja menestystä tuli.
Urheilijan arki vaikuttaa sangen kovalta ja huippu-urheilijan vieläkin kovemmalta. Urheilu on fyysistä puuhaa, joka kulminoituu fyysistä ja psyykkistäkin suorituskykyä mittaaviin kilpailuihin. Siellä menestyäkseen on harjoiteltava hurjat määrät eli toistettava samantyyppisiä, raskaita harjoitteita vuositolkulla ilman mitään takeita menestyksestä. Usko omiin kykyihin on koetuksella, niin kuin aina silloin, kun kaikki laitetaan peliin. Urheilun luonteeseen vaikuttaa kuuluvan esimerkiksi teho, nopeus, kestävyys, periksi antamattomuus, mittaaminen ja voitontahto. Nämä ovat erinomaisia suureita selkeässä, suorituskeskeisessä maailmassa, mutta soveltuvatko ne muualle? Onko lopulta ihmisen kouluttautumisessa tärkeää koearvosanat vai oppiminen, parisuhteessa määrä ja suorittaminen vai aito rakkaus, uuden luomisessa työmäärä vai lopputulos ja yrityselämässä maksimiteho vai pitkän aikavälin asiakastyytyväisyys?
Epäilen, että erityisesti yksilöurheilun logiikka fyysisen toistamisen maailmana soveltuu hyvin teolliseen ja toisteiseen tekemiseen, mutta muuhun toimintaan vain osittain. Samojen asioiden toistaminen ohjaa ajatusta lopputulokseen, jonka saavuttamisessa kaikki sivuaskeleet saattavat vaikuttaa turhilta. Suorituskeskeiset ihmiset tapaavat olla suoraviivaisia ja joskus koviakin, muuten huippusuorittamisessa ei pärjää. Mutta ihmisten väliseen henkiseen kanssakäymiseen urheilun toisteinen logiikka ei sovi.
Prosessien kehittäminen tarkoittaa, että tekemistä vakioidaan mahdollisimman optimaaliseksi käytössä olevat resurssit huomioiden. Kyse on siis oltava toisteisesta tekemisestä, sillä eihän luovaa tekemistä, joka tapahtuu joka kerta hieman eri tavalla, voida optimoida. Joukkuelajeissa tarvitaan niin sanottua pelisilmää, jota ilman ei voine kehittyä huipulle. Tämä muuttaa suorittamista hienovaraisemmaksi, mutta ymmärtääkseni joukkuelajeissakin harjoitellaan erilaisia pelikuvioita eli hiotaan pelaamisen prosesseja.
Urheilijoita on ihailtu heidän sitkeytensä ja tavoitteellisuutensa vuoksi. Urheilijat ovat tottuneet kovaan rääkkiin eivätkä päästä itseään helpolla. Toisaalta huiput taitavat olla voimakkaan suorituskeskeisiä ja hiljattain mediassa kuvattiin esimerkiksi hiihtäjä Aino-Kaisa Saarista kylmäksi ja kovaksi. Kuinka tällainen soveltuu jälkiteolliseen tekemiseen, jossa tuottavuus perustuu uuden luomiseen ja uusiin tapoihin tehdä?
Urheilussa lienee lopulta kyse yksilön tai joukkueen voittamisesta. Vaativat työsuoritteet, kuten lääkärin, opettajan tai johtajan työn onnistuminen, perustuvatkin toisten voittamiseen. Ilman asiakkaiden voittamista et voi ko. ammateissa itse voittaa. Lääkäri luo terveyttä potilaalle, opettaja auttaa oppilasta oppimaan ja johtaja auttaa alaisiaan suoriutumaan entistä paremmin. Prosessit helpottavat ja järkeistävät tekemistä, mutta muuten pelkkä suorittaminen ei tee em. ammattilaisista huippuja. Vaativaan suorittamiseen urheilun maailma on aivan liian kapea enkä oikein näe urheiluopeilla suurta sijaa muussa kuin toisteisten asioiden maailmassa.
