Kommunikointi arkityössä on tärkeää. Lieneekö niin, että mitä jalostuneempi työ, sen tärkeämmäksi käy viestimisen rooli. Toisaalta on myös niin, että kovin moni suorittavaa työtä tekevä osallistuu asiakaspalveluun, joten esimerkiksi sähkö- ja putkimiehet tarvitsevat taitoa kommunikoida ihmisten kanssa toimivalla tavalla.

Minulle viestintä näyttäytyy tapana yrittää siirtää omassa päässä oleva ajatus toisten ymmärrykseen ja toisinpäin. Tästä, näin arvaan, alkavat työpaikan kommunikointihaasteet rakentua. Onnistunut kommunikointi perustuu mielestäni siihen, että vastaanottaja ymmärtää sanoman ja tällöin sanoma on muokattava ja esitettävä siten, että se on vastaanottajan ymmärrettävissä. Pelkkä oma näkökanta ei siis riitä. Kovin moni meistä yrittää kuitenkin tuupata viestiään itselle sopivalla menetelmällä. Ja jos ei uppoa, vika on keskimäärin vastaanottajassa. Ettei vain olisi erityisesti meidän miesten tapa toimia?

Kysymällä ja vastaamalla päästäisiin kommunikoinnissa eteenpäin, tosin kysymälläkin voi myydä asioita toisille ilman tosi asiallista keskustelua. Viimeksi mainittu saattaa toimia palaverissa, mutta kostautuu jälkeenpäin vastahankaisuutena. Yksi keskeinen viestimisen häiriötekijä on kiire, jonka nimissä asioita juntataan nopeasti eteenpäin. Tämä on osin totta ja perusteltua, mutta ainakaan yrityselämässä ei juuri koskaan ole rauhallista, joten keskustelua on kyettävä käymään aikapaineessakin.

Edellisestä voi päätellä, ettei ole mitenkään harvinaista, että viestijän viestiessä tavallaan, ymmärtää vastaanottaja asian toisin kuin viestijä tarkoitti. Viestijä ihmettelee vastaanoton vaikeutta ja vastaanottaja on hämillään viestin sisällöstä ja saattaa jopa epäillä viestin tarkoitusta. Tästä se riemu työpaikalla alkaa. Junttaviestijä toistaa sanomaansa ja pitää vastaanottajaa ymmärtämättömänä, kun taas vastaanottaja kokee tulevansa ylikävellyksi ja pitää viestijää itsekeskeisenä. Ja koko homma lähti väärille raiteille siitä, ettei viestijä keskittynyt sanomaansa. Mutta on meillä viestin vastaanottamisessakin oppimista.

Jos erityisesti me miehet syyllistymme yksioikoisuuteen viestinnässä, vaikuttaa naisille olevan mittaansa tärkeämpää se kuinka asia esitetään. Älkää nyt vielä riemastuko, sillä olen toki sitä mieltä, että viestintätyylillä on väliä. Mutta suostutteko ymmärtämään myös sitä, ettei sanoman sisältöä saisi tyrmätä pelkästään siitä syystä, että sanomisen tyyli ei miellytä? Jos viestissä on kriittisyyden siemenkin mukana, laskee keskimääräisen suomalaisen ärsyyntymiskynnys ja silloin menee vastaanottokanava kiinni. Ja prosessi etenee usein siten, että suuttumuksen seurauksena viestijä saa vastaanottajan harmistuksen osakseen, jota sitten käydään purkamaan jälkeenpäin. Taitamaton viestintä johtaa helposti ketjuun, jonka seurauksena energia käytetään ihan johonkin muuhun kuin itse työntekoon tai annetun viestin sisällön eteenpäin viemiseen.

Oma asiansa on sitten selvä kritiikki, jonka edessä keskimääräinen työntekijä herrasta narriin regressoituu teiniksi. Kritiikkiä ei käsitellä osana normaalia työnteon viestintää, vaan pakon sanelemana. Tällöin kritiikki on epämiellyttävä poikkeus, jota ei nähdä osana kehitystä. Viestijän taitavuudesta huolimatta moni meistä ei kykene erottamaan kritiikkiä ja henkilöarvostelua toisistaan ja niinpä kritiikki koetaan hyökkäyksenä omaa persoonaa vastaan. Kukapa sellaiseen voi suhtautua rennosti.

Ajattelen näin viestinnän maallikkona, että meillä taviksilla on asenneongelma. Suhtaudumme viestintään liian omahyväisesti emmekä keskity viestinnän tarkoitukseen ja siitä ne ongelmat alkavat. Näin ei tarvitse olla. Koen, että tavallinen ihminen kehittyy viestinnässä halutessaan. Viestiminen on laumaeläimelle sangen tärkeä taito. Itse asiassa kyse lienee kansalaistaidosta, johon kannattaisi satsata nykyistä enemmän.

 

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail