Suomi tapasi aiemmin aliarvostaa pk-yrityksiä. Suuri oli kaunista ja suurella oli ja on pienempää isommat resurssit, jotka ovat liiketoiminnassa hyödyksi. Suurten yritysten rooli on kuitenkin hieman laskenut, sillä suuret ovat ennemminkin karsineet kuin lisänneet väkeä. Pk-yritykset ovat puolestaan lisänneet työvoiman määrää viime vuosina. On sanottu, että Suomen kasvun on tultava pk-yrityksistä.

Pk-yritysten arvostus on ansaitusti noussut. Pienemmän mittakaavan yrityksissä on monia vahvuuksia, kuten matala byrokratia, joustavuus, inhimillisempi ote palveluun ja johdon toimialaosaaminen. Pk-yritykselle on tyypillistä omistajajohtoisuus eli johto usein omistaa yritystä merkittävässä määrin. Tämä voi olla sekä vahvuus että heikkous. Omistajuus sitouttaa sekä johtoa että työntekijöitä työpaikkaansa. Omistajajohtajat eivät hienostele, vaan ovat hyvässä mielessä tavallista sakkia ja pyrkivät keskimäärin olemaan yhtä työntekijöidensä kanssa. Kokemukseni mukaan on myös hyvin tyypillistä, että pk-yritysten johto omaa pitkän kokemuksen alaltaan ja on tätä myötä erinomainen alansa tuntija sekä osaajakin. Pk-yrityksillä on mielestäni erinomaiset perusedellytykset menestyä vahvuuksiensa kautta.

Kuten sanottua, liittyy samaan asiaan vahvuuksia ja heikkouksia. Suuresti arvostamani kolumnisti kirjoitti äskettäin Hesarissa, kuinka perheyrityksissä perheen tuoma ”lahjomaton kritiikki” toimii voimavarana toiminnalle. Tässä on perheyhtiön kenties suurin ongelma; ulkopuolinen kritiikki puuttuu. Perheomisteisissa yrityksissä isännän ja perheen ääni on sellainen, ettei muiden ääni tahdo kuulua. Ylivoimainen enemmistö pk-johtajista luottaa omaan näkemykseensä liiketoiminnan johtamisessa. Tämä on hyvä asia aikansa, mutta kun maailma tuppaa muuttumaan ja yrityksen pitäisi muuttua mukana. Tähän eivät pk-yritykset kokemukseni mukaan keskimäärin pysty.

On hyvin yleistä, että yrityksen alkutaipaleelle yrittäjämäinen tapa toimia ja johtaa on sopinut erinomaisesti. Yrityksen kasvaessa lisääntyy henkilöstökin ja silloin tarvitaan erilaista otetta. Lisäksi kasvu on tuonut mukanaan suuremmat riskit, jotka nekin vaatisivat aiempaa analyyttisempää otetta johtamiseen. Pk-yrityksissä näyttää olevan niin, että kasvu ei oleellisesti muuta omistajajohdon toimintaa. Kuinka kasvanut yritys voi menestyä mikroyrityksen toimintatavalla?

Perheyhtiöt henkilöityvät liikaa yksittäisiin ihmisiin. Muut saavat seurata vierestä, kun yksittäiset vastuuhenkilöt määräävät kaikesta. Tähän sisältyy vieläpä se, että johdon ja tekijöiden väliin on nimitetty päällikkötasoa, joka ei kuitenkaan saa toimia normaaleilla päällikkövaltuuksilla. Kaikki päätökset täytyy hyväksyttää johdolla, joka usein myös puuttuu arkisiin asioihin. Päällikkö on usein muodollinen asioiden hoitaja, jolla harvemmin on todellista valtaa.

Omistajajohtajat ovat usein avoimia ja hyviä keskustelijoita ulkopuolisen asiantuntijan kanssa. Vaan on myös niin, ettei johdon omaa johtamista parane erikseen arvioida. Tämä on tietysti ongelmallista silloin, kun yrityksen toimintaa ja erityisesti lähiesimiesten johtamista pitäisi kehittää. Jos tähän saakka yksi tai pari hassua ihmistä on vastannut lähes kaikesta, ei johtamista voi muuttaa ilman puuttumista ykkösjohtajien toimintaan. Tähän kehitysprosessi yleensä tyssää eikä suurin osa omistajajohtajista halua muuttaa johtamistyyliään. Kuinka yrityksen prosesseja voidaan käytännön tasolla kehittää, jos yksittäiset ihmiset haluavat päättää melkein kaikesta?

Näin ei tarvitsisi olla. Esimerkiksi Saksassa on miljardiluokan liikevaihdon omaavia, menestyviä perheyrityksiä, kuten maassamme toimiva telakkayhtiö Meyer-Werft. Pk-mittakaavan yritykset eivät kasva ja kehity pienyrityksen toimintalogiikalla, josta pitäisi monessa pk-yrityksessä pyristellä eroon. Pk-yrityksessä toimii harvemmin asianmukainen hallitus, joka toisi ulkopuolista näkemystä toimintaan. Omistajajohtoisten yritysten ja erityisesti perheyhtiöiden keskeinen ongelma on juuri ulkopuolisen kritiikin puute.

Olen aiemmin taivastellut poliitikkojen omahyväisyyttä. Kuntavaalien ääntenlaskennan tiimellyksessä haastateltiin poliitikkoja perinteiseen malliin. Niin kuin aina vaaleissa, osa voittaa ja osa häviää. Hävinneiden puolella eräs keskeinen peruste tappiolle oli ”hallitusvastuun kantaminen”. Syy ei siis ollut oman puolueen jonkinlainen epäonnistuminen äänestäjien silmissä, vaan tuo passiiviin ulkoistettu hallitusvastuu. Minusta iänkaikkinen selittely kuulostaa vastuunpakoilulta ja olisikohan tuossakin yksi peruste politiikan kiinnostuksen laskulle.

Naisten ulkonäkö kiinnostaa sekä naisia että miehiä. Naiset kai kuitenkin ovat meille miehille jossain mielessä seksuaalisia objekteja. Jaksan uskoa, että tässä on runsas positiivinen lataus, vaikka tämä voi toki mennä liian pitkälle. Maailma on kovin visuaalinen ja myös ulkonäkökeskeinen. Sillä on väliä miltä näytät. Toimittaja Maria Veitola kommentoi mediassa hiljattain itseensä liittyvää ulkonäkökeskustelua, joka on kiistatta ollut roisiakin. Veitola sanoi, ”ettei ulkonäkökeskustelua käytäisi, jos hän olisi mies”. Tämä on totta, mutta miehet tapaavat esiintyä esimerkiksi tv:ssä ja julkisuudessa yleensäkin hyvin samanlaisissa pukineissa. Miehet käyttävät usein pukua solmion kanssa ja ilman sekä myöskin farkkuja ja pikkutakkia. Miehet eivät läheskään niin usein tee ulkonäöstään numeroa kuin naiset. Esiintyvien naisten pukeutuminen ja tyyli ovat ihan eri luokan juttuja miehiin verrattuna. Naiset ovat ulkonäköasioiden ytimessä hyvässä ja pahassa.

Edelliseen liittyen räppäri Sini Sabotage on saanut kohtuutonta kritiikkiä ulkonäöstään. Häntä on mainittu miehen näköiseksi, joka on mielestäni todella loukkaavaa ja perusteetonta. Esiintyvänä naistaiteilijana Sini on tietenkin joutunut ulkonäkökeskusteluun hyvässä ja erityisesti viime aikoina pahassa. Sini kommentoi tv-ohjelmassa, että ”miksi puhutaan ulkonäöstä, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä minä teen”. Toistan, että Sini on saanut kohtuutonta ja mielestäni perusteetonta kritiikkiä ulkonäöstään, mutta voiko räppäri uskottavasti väittää, ettei ulkonäöllä ole musiikin kanssa mitään tekemistä? Varsinkin, kun henkilö tapaa esiintyä julkisesti viimeiseen saakka harkitussa ulkomuodossa. Eiköhän ulkonäkö ole esiintyvän artistin työkalu.

Jatkan vielä ulkonäköasioista toistamisen uhallakin. Fitness-urheilija Eevi Teittinen otti osaa tanssi tähtien kanssa -kisaan ja menestyi siinä hienosti. Minusta Eevi esiintyi edukseen, mutta ei lopulta yltänyt hieman vanhempien ja tanssikokemusta jo omaavien kilpasiskojen tasolle kilpailun lopussa. Kisan päätyttyä Eevi sanoi kroppansa löystyneen tanssikisan aikana. Eevi kirjoitti blogissaan, ettei hän välitä ulkonäöstä, mutta lihaskunnon heikkeneminen harmittaa. Siis voimakkaasti ulkonäköön pohjautuvan lajin suomen parhaimmistoon kuuluva ei välitä ulkonäöstään? Ehkäpä kommentin voi laittaa sanojan nuoruuden piikkiin.

Ulkonäköönsä voimakkaasti panostavat ihmiset tapaavat vähätellä ulkonäön merkitystä itselleen. Yritetäänkö tällä välttää turhamaisen leimaa? Kuulostaisi hieman rehellisemmältä, kun ihmiset pystyisivät tunnustamaan sen, minkä me kaikki omin silmin havaitsemme; julkisuuden henkilöille ulkonäkö on osa työtä ja kiinnostavuutta ja tästä syystä moni julkkis satsaa voimakkaasti ulkonäköönsä. Ja kukapa meistä ei haluaisi näyttää hyvältä. Ymmärrän siis, että julkisuuden henkilöinä erityisesti naiset, joille ulkonäkö on keskimäärin tärkeämpää kuin miehille, haluavat asiaan panostaa. Mutta tarvitseeko kaikille näkyvää faktaa yrittää peitellä?

Maassamme on jo pitkään puhuttu tarpeestamme luoda uusia liiketoimintoja entisten jäädessä globaalin kilpailun jalkoihin. Asia on vaivannut minua alinomaa ja niinpä päätin kehittää muutamia ideoita yritysten ja muidenkin organisaatioiden toiminnan vauhdittamiseksi.

1. Suomalaiset eivät ole parhaita markkinamiehiä, mutta toisaalta agraarikulttuuri on monella meistä tuoreessa muistissa. Voisimme aivan hyvin kulkea ruokatrendeissä vastavirtaan ja alkaa myydä sikaa säkissä. Tässä myyntimiehen ei tarvitse katsoa asiakasta silmiin eikä olla sosiaalisesti taitava, jolloin toiminta sopisi hyvin suomalaisille

2. Teollinen toiminta on haasteellista kalliissa maassa, jossa lopputuotteisiin tulisi saada paljon puhuttua jalostusarvoa. Yksi jalostamisen muoto, jota lienee vasta kokeiltu mm. brasilialaisessa lihanjalostusteollisuudessa, olisi kuluttajien linssiin viilaaminen. Tämä oli brasseilta älyllisesti oiva veto, sillä siinä lihateollisuus hyppäsi sananmukaisesti kasvisruoan puolelle. Suomessa tämä tarkoittaisi perinteisen käsityön liittämistä osaksi teollista valmistusta muuallakin kuin silmälasituotannossa

3. Suomessa tavataan valittaa palvelun laadusta eikä suotta. Olen erityisesti näreissäni nykyisen itsepalvelun tason romahtamisesta, josta haluan esittää valitukset kaikille mahdollisille tahoille. Niinpä ideoinkin, että alamme jatkossa parantamaan itsepalvelun laatua muistaen kuitenkin, että päädymme lopulta kaikesta huolimatta valittamaan itsepalvelustamme

4. Nappikauppa on pientä ja ilmeisen kehnosti kannattavaa. Itse en kuitenkaan ole koskaan törmännyt juoponnappikauppaan, joka saattaisi olla kokeilemisen arvoinen. Tämä voisi näin maallikon arvauksella olla jopa seuraava pukeutumistrendi ja vappuna sekä pikkujouluaikaan varsinainen sesonkiylläri

5. Kuntavaalien jälkeen alkaa poliittinen siivous, jossa vanhoja virheitä tai toteutumattomia ideoita siivotaan uusien tieltä. Tämä tarkoittaa sitä, että uudet valtuutetut esittänevät uusia ja toivottavasti parempi ideoita yhteisten asioiden hoitamiseksi. Tämän ja siivousteeman yhdistäminen tapahtuisi kätevästi aloittamalla siivoaminen valtuustosalin lattialta, jossa vedetään matto uusien ideoiden esittäjän jalkojen alta. Mitä siivoamisen ja hyötyliikunnan riemua!

Olette varmaan kuulleet siitä, kuinka tutussa ja turvallisessa porukassa voi kertoa aitoja omia ajatuksiaan pelkäämättä toisten vastareaktioita tai leimautumista. Toisinpäin tämä tarkoittanee, että koemme usein vaativaksi omien aitojen mielipiteiden esittämisen. Miksi? Siksi, kun kulttuurimme ei oikein kannusta erilaisten näkemysten käsittelyyn ja sietämiseen. Arvaukseni on, että suurin osa meistä pelkää omien mielipiteiden esittämistä leimautumisen pelosta. On usein käsin kosketeltavan selvää, kuinka ihmisillä olisi julkisissa tilaisuuksissa halu esittää omia näkemyksiä, mutta näin ei tehdä kehnoksi tai vastahankaajaksi leimautumisen pelossa.

Tiedämme ihmisten olevan erilaisia. Siksi ihmettelen, kuinka emme ole ymmärtäneet erilaisten mielipiteiden esiintymisen luonnonmukaisuutta. On sanottu, että makuasioista ei voi kiistellä. On myös kysytty, että mistä sitten kiistellään ellei makuasioista, faktoistako? Jo parisuhteessa asioita koetaan eri tavalla. On selvää, että toisilleen tuntemattomat ihmiset ovat asioista ainakin joiltakin osin eri mieltä. On täysin selvää, että ihmiset joutuvat keskustelemaan eriävistä näkökulmista ja tähän törmää työelämässä lähes päivittäin. Ihmisen olisi hyvä ymmärtää, ettei hänen näkökulmansa ole ainoa oikea eikä ehkä kaikkein tärkein.

Olen itse kokenut, kuinka mielipiteen vapaus tuntuu hyvältä. On elähdyttävää, kun voi kertoa mielipiteensä tarvitsematta pelätä tuomiota. Eri mieltä oleminen ja asioiden vastustaminen ovat eri asioita. Eri mieltä oleminen avartaa parhaimmillaan ajattelua, kun taas vastustaminen pyrkii ehkäisemään jotakin. Koen, että kovin usein em. asioiden välille vedetään yhtäläisyysmerkki. Juuri tästä syystä olen joutunut itsekin pitämään suuni kiinni, vaikka tilanteessa olisi ollut hyväksi keskustella.

Kun porukka on hioutunut yhteen, hyväksytään toiset osimoilleen sellaisina kuin he ovat. Jos porukassa joku joskus änkyröi, osataan sille nauraa hyväntahtoisesti ilman tarvetta kehottaa kaveria pitämään suunsa kiinni. Toisaalta sama änkyrä yleensä ymmärtää, kun kavereiden kehotus hiljaa olemisesta on syytä ottaa toisissaan. Tästä samasta logiikasta voisi löytyä työelämäversiokin.

Jos ihminen ymmärtää lajitovereiden erilaisuuden, on hyvinkin mahdollista, ettei ihminen ota itseään liian vakavasti esittäessään näkökantojaan. Ja jos ei ota, suhtautuu todennäköisesti joustavammin eriäviin näkemyksiin. Jos asian esittää ystävällisesti ja sen vastaanottaa samalla tavalla, ollaan hyvässä alussa. Joskus ja käytännössä aika useinkin käy niin, että tulee sanottua hieman liian suoraan tai että kuulijat eivät osaa ottaa eriävyyksiä asiallisesti vastaan. Mutta eipä hätää, sillä aina voi jatkaa keskustelua ja pyytää sekä antaa anteeksi. Ristiriidan kohtaaminen tuntuu epämukavalta, mutta se on ohi menevä tunne varsinkin silloin, kun tietää olevansa poppoossa, jossa asiat sovitaan eikä toisille vihoitella jälkikäteen. Omiin näkemyksiin jumiutuminen tuskin johtaa valistuneeseen keskustelukulttuuriin.

Sanojan on ymmärrettävä, haluaako hän päästä yhteiseen näkemykseen vai tavoitteleeko vain tyrmäysvoittoa. Jälkimmäinen lienee näkemyksiinsä fakkiutuneiden junttamiesten riesa. Toiseen osapuoleen vaikuttaminen on tehokkaampaa, kun huomioi hänen näkökulmansa. Tärkeää on myös ymmärtää keskustelun konteksti; yritetäänkö saada pakkoraossa pikaisesti ongelma ratkaistua, yritetäänkö ongelmanratkaisulle saada aikaan uusia käytänteitä rauhassa miettien vai yritetäänkö peräti luoda uutta. Kaikissa näissä tilanteissa keskustelu on hieman erilaista. Jos haluat vaikuttaa kovasti, vaikuta rohkean pehmeästi.

Suomalaisessa mediassa kirjoitetaan suhteellisen runsaasti johtamiseen liittyvistä asioista. Kirjoittajat ovat pääsääntöisesti johtajia ja siihen liittyviä asiantuntijoita. Jos yksinkertaistan käsitykseni kirjoitusten sisällöstä, niissä painotetaan johtamistyyliä, jossa henkilöstöön tulee suhtautua positiivisesti ja ihmisiä tulee motivoida räyhäjohtamisen sijaan. Kirjoittajan taustasta riippuen painotetaan myös tehokkuutta, työhyvinvointia, luottamusta ihmisten välillä ja ihmisten itseohjautuvuutta.

Kirjoittelu ja käytäntö ovat melkoisen kaukana toisistaan. Kovin moni johtavassa asemassa työskentelevä puhuu sellaista, joka ei mielestäni ole lähelläkään todellisuutta. Vastikään erään keskikokoisen kaupungin johtaja kirjoitti Hesarissa, kuinka ”pitää olla huippuosaajat ja huipputyökalut kaikilla organisaation tasoilla”. On se vaan hienoa, että periferiassa sijaitsevaan kuntaorganisaatioon on saatu huippuosaajia. Vastaavia osaajia ei siis muihin kuntiin riitä, sillä eihän huipulla voi olla kovin moni. Vielä enemmän kunnioitusta herättää se, että kaikilla organisaation tasoilla käytetään huipputyökaluja. On joko niin, että kyseinen johtaja johtaa maamme ylivoimaisesti potentiaalisinta kaupunkiorganisaatiota tai sitten hänen määritelmänsä huippuosaamisesta on hieman eri kuin itselläni. Saatteko millään uskottua minun veikkaavan jälkimmäistä.

Moni liiketoiminnan kehittäjä puhuu ihmisten itseohjautuvuudesta. Tämä vaikuttaa sopivan nykyjohtamisen arvoihin, jossa johtaminen halutaan nähdä sivistyneenä keskusteluna esimiehen ja alaisen välillä. Siinä ajatuksena lienee, että oikealla keskustelutyylillä ihminen saadaan kantamaan itse vastuunsa työstään. Ajatus on 1700-luvun valistusfilosofeilta ja todettiin jo aikanaan kestämättömäksi. Itseohjautuvuus tarkoittaa kykyä ja halua ratkaista omaan työhön liittyvät haasteet itsenäisesti. Entä jos ihminen on laiska, arka tai ammattitaidollisesti hieman osaamaton? Taitaa olla niin, että vain parhaat yksilöt voivat olla itseohjautuvia, muita on johdettava ja autettava johtamisen keinoin työssään. Itseohjautuvuus on johtamista syvällisemmin tuntemattomien ihmisten hokema, joka ei oikeasti toimi käytännössä kuin rajoitetusti.

Suomessa on viime aikoina, jälleen kerran, keskusteltu siitä, että palkansaajien palkat ovat liian korkeita. Tämä johtaa liian kalliisiin tuotteisiin, jotka eivät siis käy mainitusta syystä kaupaksi. Itse ajattelen, että keskeistä on työpanoksen tuottavuus, joka vaihtelee henkilöittäin ihan jo ammattitaidon ja motivaation vuoksi. Palkan tulisi olla sidoksissa tuotettuun hyötyyn eikä ammattinimekkeeseen tai käytettyyn aikaan. On se vaan kumma, ettei johtamisen tuottavuudesta keskustella. Tuloslaskelma kertoo yrityksen onnistumisen kokonaisuutena, mutta ei juurikaan johtamisen hyödyllisyydestä. Yritys on voinut onnistua erinomaisten tuotteiden ansiosta johtamisesta huolimatta. Kun puhumme tuottavuudesta, tulisi siis puhua myös johtamisen tuottavuudesta. Miljoonapalkka voi olla perusteltu hyvälle johtajalle, mutta huonolle kaikki on liikaa. Miljoonan ansaitsevan luulisi olevan tärkeä henkilö organisaatiolle. Miksi tällaisen henkilön hyödyllisyyttä ei mitata? Kaikki työnteko voi olla hyvää tai huonoa, myös johtaminen.

Olen kuullut sanottavan, että onni syntyy tekemisen ja elämisen sivutuotteena. Onnea ei löydä sitä suoraan etsimällä. Sama asia koskee mielestäni työhyvinvointia, josta on näköjään syntynyt uusi musta. Mielekäs työ ja hyvä kohtelu tuovat hyvää ja työhyvinvointia. Julkisuudessa hehkutetaan erityisesti asiantuntijoiden toimesta työhyvinvointiin satsaamista. Työ tehdään aina asiakkaille. Jos siis työ on mielekästä, siinä voi kehittyä, työstä saa asiallisen korvauksen ja hyvän kohtelun työnantajalta, työhyvinvointi syntyy johtamisen, yrityskulttuurin ja sosiaalisen kanssakäymisen sivutuotteena. Mikään erillinen, työnteosta irrallinen kehitystyö ei ole asiassa tarpeen.

Vuosittainen poliittinen rautaisannos on taas tarjolla. Kuntavaalien läheisyys tietää sitä, että poliitikot ovat liikkeellä kertomassa agendaansa. Demokratia on minulle enemmistön kansanvaltaa, joka tarkoittaa, että kulloinkin mandaatin saaneet ihmiset hoitakoot maan asioita aiemmin kertomallaan tavalla. Nyt vain näin ei menetellä.

Suomi ja kunnat ovat velkaantuneet vuosikymmenen eikä kovin suuria muutoksia ole isossa kuvassa saatu tehtyä. Työttömyys jatkuu, sote on levällään, hallituksen uudistuksia ei ole saatu erityisen hyvin läpi ja sitä rataa eteenpäin. Asun pikkukaupungissa, jossa paikallispolitikointi on surkuhupaisa esimerkki asioiden hoitamattomuudesta. Oman käsitykseni mukaan vanhoja jääräpoliitikkoja ei aidosti kiinnosta yhteinen hyvä, vaan oma valta. Tämän johdosta asioita juntataan tai vastustetaan siitä huolimatta, ettei kaupunki saa juuri minkäänlaista kehitystä aikaiseksi.

En ole työelämässä missään kohdannut niin omahyväistä porukkaa kuin kärkipoliitikot. Olipa tilanne mikä hyvänsä, käännetään keskustelu oman puoleen nykyisiin ja aiempiin aikaansaannoksiin häpeilemättä. Varsinkin kokeneet poliitikot kehuvat estoitta itseään ja omaa puoluettaan tyylillä, jota en ole missään muualla yhteiskunnassa kohdannut. Lisäksi tapaan kuuluu, että tehdyt munaukset yritetään sälyttää toisten, typerämpien poliitikkojen niskaan eli omaa vastuuta vältetään osoittamalla sormella muita. Pienet lapsethan näin toimivat, eivät aikuiset työelämässä. Onko ihme, jos homma ei toimi.

Jos kymmenen ihmisen työryhmä keskustelee työpaikallaan lounaalle menosta, päädytään yleensä enemmistön kannattamaan vaihtoehtoon. Tällöin vähemmistöön jääneet hyväksyvät päätöksen mennä lounaalle enemmistön tahdon mukaan. Politiikassa näytetään toimivan niin, ettei vähemmistö hyväksykään enemmistön päätöstä, vaan yrittää kaikin keinoin vastustaa ja mustamaalata enemmistön tahtoa. Kuinka ihmeessä tällaisella tyylillä saadaan mitään aikaan? Arki etenee päivästä ja vuodesta toiseen ja jos ei asioita hoideta ajallaan, ne jäävät tekemättä. Tämä on tosi asia meille kaikille ja tarkoittaa sitä, että haasteista huolimatta päätöksiä ja töitä on tehtävä. Nyt näin ei näytä käyvän, vaan valtataistelu jatkuu. Olen lukenut useamman kuntapolitiikassa vaikuttavan sanovan, kuinka puheet ja teot eivät kohtaa käytännössä ja tämän johdosta halua jatkaa poliittisessa päätöksenteossa ei enää ole. Kaikesta huolimatta tämä nykyinen tyyli mitä ilmeisimmin jatkuu.

Työelämässä asioita hoidetaan niin, että kustakin asiasta perillä olevat vastuuhenkilöt tutkivat asioiden taustoja ja alustavat yleistä keskustelua, jonka pohjalta asioita yritetään selkeyttää ja päättää. Onhan niin, että tuntemattomia asioita kaikki vastustavat helpommin, kuin tutumpia ja tolkullisen tuntuisia. Normielämässä itseään estoitta kehuviin ihmisiin ei ylipäänsä törmää, ehkä pikemminkin vaatimattomuuteen tai näennäisvaatimattomuuteen. Ja taitaa vieläpä olla niin, että kohtuullinen kriittisyys omiin aikaansaannoksiin katsotaan perusedellytykseksi arvostuksen saamiseksi muilta ihmisiltä. Olen lähes varma, että ym. tyyli parantaisi poliitikkojen suoriutumista. Kokeilkaapa kokeneet poliitikot vihdoin inhimillisesti viisaampaa ja hieman nöyrempää tyyliä asioiden hoidossa. Itselläni ainakin kiinnostus viimeisen vuosikymmenen politikointiin on romahtanut. Miksi äänestää, jos mikään ei muutu?

Suomi elää yritystoiminnasta ja näin ollen yritykset ja yrittäjät ovat meille tärkeitä. Niin ne ovat kaikkialla maailmassa. Suomessa suuret yritykset ovat viimeisen vuosikymmenen aikana vähentäneet työntekijöitä, kun taas pk-yritykset ovat lisänneet. Olen kuullut sanottavan, että yrityselämän kasvun on tultava pk-yrityksistä.

Yrityksen pyörittäminen omilla tai omalla riskillä lainatuilla rahoilla ei ole ihan helppoa. Omistajajohtaja vastaa tällöin kaikesta, toisin kuin palkkajohtaja. Suomessa pk-johtajat ottavat ansaintalogiikan tosissaan ja satsaavat siihen. Tämä on tietysti viisasta ja yritystoiminnan perusta. Vaikutelmani kuitenkin on, että tämä ajattelu johtaa eräänlaiseen putkinäköön, jossa asiakaslaskutustyön ja yritystoiminnan välille vedetään yhtäläisyysmerkki. Ansaintalogiikan pyörittäminen on kuitenkin yhtä kuin asiakastilausten toimittaminen ja laskuttaminen eli yrityksen ydinprosessin toiminta. Onko niin, ettei markkinointia, tuotekehitystä, henkilöstö- ja talousosaamista, hallintoa sekä johtamista tarvita lainkaan?

Yritystoiminnan laajentaminen tarvitsee eritysesti riskinottokykyä ja liikemiesvaistoa, joita on yhdistelmänä lopulta melko harvalla. Liiketoiminnan kasvulla vaikuttaa olevan rajansa myös, jos johto ei pysty organisoimaan ja motivoimaan ihmisiä uusien vaatimusten edessä. Kuinka vallata uutta markkinaa, mikäli markkinointi koetaan turhana? Kuinka muuttaa työtehtäviä, mikäli ei ota aikaa keskustellakseen alaisten uusista tavoista tehdä? Kuinka motivoida aikuisia ihmisiä muutokseen pelkästään kertomalla omia näkemyksiä maailman muuttumisesta?

Moni yrittäjä on kilpailullinen ja menestysnälkäinen. Tämä on tietysti tarpeellista, mutta johtaa ylimitoitettuna mainitsemaani putkinäköön. Omistajavetoisissa yrityksissä tehdään asiakaslaskutustöitä ja muita töitä tehdään, jos ehditään. Jos ei ole laskutustöitä, väki lomautetaan ja yritys yrittää selvitä, jos taas on runsaasti töitä, painetaan niitä asiakaslaskutustöitä ja muu tekeminen siirretään tuonnemmaksi? Kuinka tällaisessa kulttuurissa voidaan aikaansaada kehitystä ja kasvua muuten kuin olemassa olevien asiakkaiden lisätilauksista?

Ajatukseni ovat ristiriitaisia. Toisaalta koen ihan aidosti, että pk-yritykset ovat tärkeitä. Toisaalta taas koen, ettei pk-logiikalla voida synnyttää kansainvälisen tason osaamista, kun omistajat ovat ylikorostuneen kiinnostuneita perustekemisestä eli tuotetoimituksista ja laskutuksesta. Omistajajohtajat ovat keskimäärin suoraviivaisia bisnesihmisiä, eivät johtajia ja tässä se ongelman ydin piilee. Arkityönjohtajan asenne ei yllä johtajatasolle! Suurimmasta osasta kohtaamiani pk-yrityksiä on puuttunut johtaminen. Managereiden käskemistä riittää, mutta johtajatason kokonaisuuden ohjaamista ei juurikaan. Todella harva omistajajohtaja voisi toimia palkkajohtajana jo ihan persoonallisten toimintatapojen vuoksi.

Tässä on omistajajohtamisen ydinhaaste – johtamisosaaminen. Johtaja ei johda, vaan pyörittää yritystä itselleen sopivalla tavalla. Jos tuotteet ja laskutus ylikorostuvat sosiaalisen älyn edessä, ei lopulta asiakkaiden, saati henkilökunnan mielipiteillä ole väliä. Asiakkaita palvellaan teollisuudesta kopioidulla, mekaanisella mallilla ja työntekijöiden sisäisen motivaation hyödyntäminen poljetaan käskyjen alle. Pystyykö yritys kehittymään ajan mukana tuollaisella toimintatavalla?

Jalostusarvon noususta ilman tietotyön osuuden lisäämistä saa haaveilla. Kuluja voi saneerata tappiin saakka eikä meillä ole sellaisessa pelissä mahdollisuuksia Kiinaa tai Intiaa vastaan. Jalostunut työ vaatii uuden tekemistä tulevaisuutta ajatellen ja motivoituneita sekä joustavia tekijöitä toteuttajiksi. Ei vaan onnistu peruspäälliköinnillä.

Ymmärtääkseni me suomalaiset olemme tottuneet siihen, että pienen kielen puhujina meidän on syytä opetella muiden kieliä pärjätäksemme maailmalla. Lienee selvää, ettei missään maassa voi integroitua täysin yhteiskuntaan ilman paikallista kieltä. Jos myyt ulkomaille, on sen syytä tapahtua paikallisella kielellä, muusta kulttuurisesta toiminnasta puhumattakaan. Voisitteko kuvitella etenevänne esimerkiksi Ruotsissa, Ranskassa tai Espanjassa paikallispolitiikassa englannin kielellä? Tuskin, mutta törmäsin juuri ihmiseen, joka yrittää suomalaisen pikkukaupungin valtuustoon englannilla kuulemma siksi, koska hänen suomen kieli on niin huono. Politiikan viralliset kielet maassamme ovat suomi, ruotsi ja saame. Jos hyvin koulutettu ihminen, joka on asunut Suomessa parisen vuosikymmentä ollen naimisissa suomalaisen kanssa, ei osaa kieltämme, niin tuleeko meidän muiden joka ikisessä tilanteessa puhua englantia laiskan opettelijan vuoksi vai olisiko kuitenkin niin, että kyseisen kaverin tulisi opetella suomea? Mainitulla taustalla suomen kielen osaamattomuus kertoo ylimielisyydestä suomen kieltä ja suomalaisia kohtaan. Toivonkin, että kyseinen ihminen opettelee käytännön suomen kielen viipymättä ja pääsee tätä myötä osaksi suomalaista keskustelua. Tervetuloa osaksi suomalaista saagaa.

Lääketieteen tutkija tutkii jotain osaa lääketieteestä. Itse asiassa tutkijoista tavataan sanoa, että on jonkin tieteenalan tutkija. Mediassa kysyttiin hetki sitten hauskasti, että tutkiiko väitöskirjatutkija väitöskirjoja? Käytämme toisinaan ilmaisuja, jotka eivät ole parhaiten osuvia.

Eduskunnasta näemmä eläköityi talouspäällikkö, joka oli aiheuttanut tarkalla taloudenpidollaan sekä ihastusta että vihastusta. Talouspäällikkö Rosila oli kuulemma huomautellut tuhlailevasta rahankäytöstä milloin ketäkin. On pahuksen hyvä, että valtakunnan poliitikkojen rahankäytön perään katsoo joku, sillä onhan aikanaan esimerkiksi jalasmökkiepisodikin tullut julki. Suhtaudun tiukkaan taloudenpitoon selkeän positiivisesti. Mutta rajansa kaikella. Rosila oli kuulemma aikoinaan vaatinut Liisa Hyssälältä selitystä matkalaskuun Turku-Helsinki -bussimatkan unohtuneista kilometreistä. Kai sitä järjen käyttöä sopii vaatia pilkunviilaajiltakin, joille voi kehittyä sääntöjen vartijoina vallan väärinkäytön mahdollisuus niin ikään.

Suomessa ei osata suhtautua kritiikkiin rakentavasti. Jokainen tietää, että kritiikkiä esiintyy ihmisten välisessä toiminnassa jatkuvasti, mutta julkisesti tällaista ei sovi myöntää. Hiihtäjä Anne Kyllönen purki tuntojaan MM-kisojen pettymyksestä huoltojoukkoihin, mikä on jotenkin ymmärrettävää eikä suinkaan ainutkertaista. Huippu-urheilu on extreme-toimintaa, jossa ihmiset ovat erityisen latautuneita. Sitähän urheilijoilta odotetaankin. Kyllösen käytös ei tietenkään ollut hääviä, mutta kovinpa oli joillakin asiantuntijoilla tarve nyrpistää nenäänsä toimille, joita on sattunut hiihdossakin aiemmin. Huiput ovat usein melkoisia persoonia ja koko urheilu draamaa sekä liiketoimintaa. Homma jatkuu, niin kuin aina, entiseen malliin, sillä eihän draamaa saa draamasta pois. Kritiikki kuuluu elämään eikä ole vaarallista. Taitaapa olla palstatilan saaminen tällaisenkin ihmettelyn taustalla.

Moni suomalainen itseni mukaan lukien syyllistyy jatkuvaluonteiseen valittamiseen yhteiskunnassa esiintyvistä epäkohdista. Koin mikrovalaistumisen juuri äsken ja oivalsin, ettei moiseen alakuloon ole syytä. Meillä on niin moni asia hyvin ja päätin kerrankin kirjata asioita positiivisesta näkökulmasta.

Tapaamme keskustella vuosikymmenestä toiseen terveellisestä ruoasta. Lautasmalli lienee säilyttänyt asemansa, mutta on niitäkin, jotka hurahtavat milloin mihinkin ruokavalioon ainakin joksikin aikaa. On ollut ja on kasvissyöjää, vegaania, karppaajaa ja niin edelleen. Olen havainnut, että viimeisen vuosikymmenen aikana on yleistynyt erityisesti poliitikkojen ruokavalioon sanojen syöminen. Tämä ruokavalio lienee nauttijalleen hyödyksi suosiosta päätellen. Olen ymmärtänyt, että sanojen syömistä voi tehdä huoletta lähes joka päivä, se ei lihota ja laskun maksaa kansalaiset. USA:ssa tästä näyttää syntyvän oikea megatrendi. Ehdotan terveysinnovaatiopalkintoa moiselle neroudelle.

Reilun vuosikymmenen televisiossa esiintyneet kokkiohjelmat ovat saaneet pomot ja konsultit pauloihinsa. Kokkiohjelmien lumoissa ovat mainitut tahot rakentaneen ruokalajin, jonka ohjeena on menestysresepti. Tästä uutisoitiin mediassa äskettäin. Olen kuulkaa laitellut viikonloppuisin ruokaa perheelleni parikymmentä vuotta ja voin sillä kokemuksella sanoa, että reseptit toimivat keskimäärin erinomaisesti. On todella hienoa, että vihdoin kokki- ja liiketoimintataidot ovat lyöneet kättä ja saaneet aikaan sellaista, joka luo hyvää tekijöilleen. Siitä vaan rohkeasti menestystä tekemään reseptin pohjalta.

Yksityisillä lääkäriasemilla luulisi menevän hyvin ja oletan, että näin on jatkossakin. Tämän johdosta olenkin alkanut ihmetellä, että kuinka ihmeessä sote-puolella voi olla puute rahasta. Yritysjohto käyttää muita useammin terveyspalveluihinsa juuri yksityisiä lääkäripalveluita ja saamme viikoittain lukea, kuinka yritysjohto pyrkii leikkauksiin. Jos maan maksukykyisimmät ihmiset käyttävät jatkuvasti leikkauspalveluita, luulisi asian parissa rahan liikkuvan. Eikä silloin käydä kansan, vaan yrityksen kukkarolla. Haluan kuitenkin muistuttaa yritysjohtoa, että leikkausten tekeminen on luvanvaraista puuhaa ja edellyttää lääkärin koulutusta, joten älkää missään nimessä tehkö leikkauksia omin päin – säästösyistäkään.

Asun pikkukaupungissa, jotka ovat tunnetusti sisäänpäin lämpiäviä. Sen lisäksi, että menettely tuottaa kaupunkilaisille lämpöä, tuottaa se muutakin hyödyllistä. Sisäänpäin lämpiävät ihmiset nimittäin vastustavat kaikkea kaupunkiin pyrkivää niin voimallisesti, etteivät esimerkiksi noro- ja tietokonevirukset pääsee kaupunkiin lainkaan. Heimosotien asenneilmastolla on siis selkeitä hyötyjä, joista voimme olla ylpeitä.

Jos nyt edes lievää kritiikkiä uskallan sanoa, niin kai me suomalaiset olemme melkoisen jörrikkää kansaa, joka ei turhia juttele. Tapaamme tätä ajoittain itsekin päivitellä. Alaisten mielestä töissä ja vaimoväen mielestä kotona tulisi jutella enemmän. Kannatan kehityksessä luonnonmukaisia menetelmiä. Missä me suomalaiset tapaamme jutella aktiivisesti? No toisen selän takana. Siellä hiljaisista suomalaisista kuoriutuu varsinaisia Runebergejä sosioekonomiseen asemaan katsomatta. Niinpä ehdotakin, että entisenä kännykkäkansana lanseeraisimme selän takana puhelimen. Tällä olisi takuumenestys ainakin kotimaassa. Innovatiivista ja kerrankin positiivista päivänjatkoa kaikille.

Toiminnan sopeuttaminen vastaamaan markkinatilanteen muutoksia eli huonoina aikoina esimerkiksi väen vähentäminen on tullut tutuksi viimeisen vuosikymmenen aikana. Yritykset ovat vähentäneet työpaikkoja kulujen vähentämiseksi. Kuluja on vähennettävä, sillä taantuman aikana tuotot tapaavat laskea. Kun toimintaa supistetaan, se kertoo siitä, ettei organisaation tarjonnalle ole kysyntää entiseen malliin.

Organisaatio on siis ajautunut tilaan, jossa markkinavaatimukset ovat muuttuneet, mutta organisaation toiminta ei ole ehtinyt muutokseen mukaan. On olemassa organisaatioita, jotka eivät juuri ole tavanneet piitata maailman muutoksesta. Näitä ovat esimerkiksi kunnat ja moni valtion organisaatio. Olemme tarponeet vuosikymmenen taantumassa, mutta kovin moni kunta yrittää sinnitellä uusien työpaikkojen luomisen illuusiossa. Poliittiset päättäjät eivät ole suostuneet uskomaan maailman muutosta, vaan ajatelleet, että tuleva nousukausi hoitaa velkaantumisongelmat aikanaan. Eipä ole hoitanut, sillä nousukautta ei ole tullut. Lisäksi on globaali tosiasia, että maailma kaupungistuu. Periferia autioituu kaikkialla, mutta eihän sitä ole päätöksenteossa erityisen hyvin huomioitu. Sen kun jaanataan tulevasta noususta. Toimintaa pitäisi tehostaa, mutta katin villat, yritetään vaan velanotolla tai peräti palvelujen huonontamisella taistella eteenpäin.

Yrityksissä luulisi olevan kiinnostusta maailman muutosten adoptoimiseen omaan toimintaan. Tämän tulisi näkyä toiminnan tehostamisena ja uuden tarjonnan kehittämisenä. Näissä asioissa olisi hyödyksi, mikäli henkilöstö olisi suhteellisen itseohjautuvaa, sillä oma sisäinen motivaatio on erittäin hyödyllinen asia muutostilanteissa, joissa ei ole resursseja johtaa ihmisiä pakolla. Eikä toista aikuista voi pakolla muuttaa. Kohtaamissani pk-yrityksissä on keskimäärin kiinnostuttu tehokkuudesta ja automatisoinnista. Uuden tarjonnan kehittämistä on kohdalleni osunut verrattain vähän. Taantumassa markkinoiden supistuessa yritykset näyttävät saneeraavan kulurakennettaan ilman toimia tarjonnan parantamisesta. Toiminnan supistaminen kertoo siis haluttomuudesta ja osin kyvyttömyydestä muuttua markkinoiden mukana.

Kun toimintaa supistetaan, on organisaatio alamäessä. Tältä ei voi välttyä pitkällä aikavälillä, mutta korjaustoimenpiteillä on väliä. Jos kyse on normaalista kausivaihtelusta, ei laskun aikana kannata tehdä normaalista poikkeavaa. Jos kyse on pidemmästä laskukaudesta, jopa taantumasta, kannattanee arvioida jatkovuosien menestystekijöitä ja alkaa suunnata organisaatiota niiden suuntaan. Jos kyse on suoranaisesta murroskaudesta, kuten teollistumisen aikakaudella on sattunut 40-60 vuoden välein, tulisi ymmärtää, että suurempi muutos on käsillä eikä vanhalla tyylillä enää menesty. Toiminnan sopeuttaminen saattaa siis kertoa myös maailman muuttumisen ymmärtämättömyydestä.