Olette varmaan kuulleet siitä, kuinka tutussa ja turvallisessa porukassa voi kertoa aitoja omia ajatuksiaan pelkäämättä toisten vastareaktioita tai leimautumista. Toisinpäin tämä tarkoittanee, että koemme usein vaativaksi omien aitojen mielipiteiden esittämisen. Miksi? Siksi, kun kulttuurimme ei oikein kannusta erilaisten näkemysten käsittelyyn ja sietämiseen. Arvaukseni on, että suurin osa meistä pelkää omien mielipiteiden esittämistä leimautumisen pelosta. On usein käsin kosketeltavan selvää, kuinka ihmisillä olisi julkisissa tilaisuuksissa halu esittää omia näkemyksiä, mutta näin ei tehdä kehnoksi tai vastahankaajaksi leimautumisen pelossa.
Tiedämme ihmisten olevan erilaisia. Siksi ihmettelen, kuinka emme ole ymmärtäneet erilaisten mielipiteiden esiintymisen luonnonmukaisuutta. On sanottu, että makuasioista ei voi kiistellä. On myös kysytty, että mistä sitten kiistellään ellei makuasioista, faktoistako? Jo parisuhteessa asioita koetaan eri tavalla. On selvää, että toisilleen tuntemattomat ihmiset ovat asioista ainakin joiltakin osin eri mieltä. On täysin selvää, että ihmiset joutuvat keskustelemaan eriävistä näkökulmista ja tähän törmää työelämässä lähes päivittäin. Ihmisen olisi hyvä ymmärtää, ettei hänen näkökulmansa ole ainoa oikea eikä ehkä kaikkein tärkein.
Olen itse kokenut, kuinka mielipiteen vapaus tuntuu hyvältä. On elähdyttävää, kun voi kertoa mielipiteensä tarvitsematta pelätä tuomiota. Eri mieltä oleminen ja asioiden vastustaminen ovat eri asioita. Eri mieltä oleminen avartaa parhaimmillaan ajattelua, kun taas vastustaminen pyrkii ehkäisemään jotakin. Koen, että kovin usein em. asioiden välille vedetään yhtäläisyysmerkki. Juuri tästä syystä olen joutunut itsekin pitämään suuni kiinni, vaikka tilanteessa olisi ollut hyväksi keskustella.
Kun porukka on hioutunut yhteen, hyväksytään toiset osimoilleen sellaisina kuin he ovat. Jos porukassa joku joskus änkyröi, osataan sille nauraa hyväntahtoisesti ilman tarvetta kehottaa kaveria pitämään suunsa kiinni. Toisaalta sama änkyrä yleensä ymmärtää, kun kavereiden kehotus hiljaa olemisesta on syytä ottaa toisissaan. Tästä samasta logiikasta voisi löytyä työelämäversiokin.
Jos ihminen ymmärtää lajitovereiden erilaisuuden, on hyvinkin mahdollista, ettei ihminen ota itseään liian vakavasti esittäessään näkökantojaan. Ja jos ei ota, suhtautuu todennäköisesti joustavammin eriäviin näkemyksiin. Jos asian esittää ystävällisesti ja sen vastaanottaa samalla tavalla, ollaan hyvässä alussa. Joskus ja käytännössä aika useinkin käy niin, että tulee sanottua hieman liian suoraan tai että kuulijat eivät osaa ottaa eriävyyksiä asiallisesti vastaan. Mutta eipä hätää, sillä aina voi jatkaa keskustelua ja pyytää sekä antaa anteeksi. Ristiriidan kohtaaminen tuntuu epämukavalta, mutta se on ohi menevä tunne varsinkin silloin, kun tietää olevansa poppoossa, jossa asiat sovitaan eikä toisille vihoitella jälkikäteen. Omiin näkemyksiin jumiutuminen tuskin johtaa valistuneeseen keskustelukulttuuriin.
Sanojan on ymmärrettävä, haluaako hän päästä yhteiseen näkemykseen vai tavoitteleeko vain tyrmäysvoittoa. Jälkimmäinen lienee näkemyksiinsä fakkiutuneiden junttamiesten riesa. Toiseen osapuoleen vaikuttaminen on tehokkaampaa, kun huomioi hänen näkökulmansa. Tärkeää on myös ymmärtää keskustelun konteksti; yritetäänkö saada pakkoraossa pikaisesti ongelma ratkaistua, yritetäänkö ongelmanratkaisulle saada aikaan uusia käytänteitä rauhassa miettien vai yritetäänkö peräti luoda uutta. Kaikissa näissä tilanteissa keskustelu on hieman erilaista. Jos haluat vaikuttaa kovasti, vaikuta rohkean pehmeästi.
