Tunnetteko yhtään maaseudun aikamiespoikaa, joka on ikänsä elänyt metsien siimeksessä tehden raskaita fyysisiä töitä elääkseen? Itse tunnen ja olenkin moneen otteeseen miettinyt heinähattujen perintöä meille kaupunkilaistuneille suomalaisille. Metsien mies oli usein riuskarakenteinen, sitkeä ja kova tekemään töitä. Hän ei turhia jaaritellut eikä valitellut ja silloin kun puhui, puhui yleensä asiaa. Toisaalta samainen jörrikkä oli usein laajempaa sivistystä vailla, hieman impivaaralainen pukeutumiseltaan ja turkasen kömpelö sosiaalisissa tilanteissa. Nukkavieru tyyli yhdistettynä sosiaaliseen arkuuteen taisi johtaa monen kohdalla akattomuuteen.

Maailma on nyt muuttunut. Korvessa elää nykyisin harva yksin, meininki on urbanisoitunut ja koulutus- sekä sivistystaso noussut. Epäilen silti, että meissä turvenuijien perillisissä asuu edelleen sitkeässä tuo metsien mies ja nainenkin, sillä aikamiespojan käytöstä muistuttaviin tapoihin törmää tämän tästä. Me suomalaiset olemme mielestäni hiukan liian arkoja sosiaalisesti edelleen. Kun menemme esimerkiksi  auditorioon tai luokkaan, tapaamme mennä takariviin. Kun kohtaamme tunnistamiamme ihmisiä, jotka ovat niin sanottuja puolituttuja, yritämme usein esittää, ettemme huomaa heitä, jotta vältymme tervehtimiseltä. Yhteistyöprojekteissa jäämme mielellään seuraamaan tilannetta, emmekä hevin tee aloitetta ryhmän vieraiden jäsenten suuntaan. Nämä kaikki tilanteet kuvaavat aikuisten toimintatapoja ja mielestäni paljastavat, että suoraselkäisinä pidetyt suomalaiset ovatkin pieniä sosiaalisia ketkuja.

Suomalainen on maailmansivu pyrkinyt rakentamaan mökkinsä riittävän kauaksi muista mökeistä. Muiden kuin läheisten työkavereiden pelko on edelleen läsnä työyhteisöissä. Vieraampia ihmisiä kartetaan kokolailla samaan tyyliin, kuin lasten leikkiessä hiekkalaatikolla. Uusi tulokas joutuu arvoasteikossa jonon hännille ja hänen kanssa toimitaan, jos tulokas ymmärtää olla riittävän nöyrä. Tulokkaan ystävällinen auttaminen ja sosiaalisen kynnyksen laskeminen ei ole käsitykseni mukaan mitenkään itsestäänselvyys.

Kun törmäämme normaalissa kanssakäymisessä eriäviin mielipiteisiin, koen usein ihmisten alkavan puolustella omaa kantaansa ilman kunnollista keskustelua. Osapuolet jumiutuvat liian herkästi omiin poteroihinsa ja tilanne ratkaistaan ”keskustelun” päättämisellä. Mikäli mielipide eroaa selvästi valtavirran näkemyksistä, joutuu individualisti melko helposti Hemmo Haiton rooliin, jolle saatetaan hieman naureskella.

Näemme ja ymmärrämme maailman muuttuneen viime aikoina selvästi. Lähes jokainen puhuu muutoksesta ja monet jopa vaativat ihmisiltä sinänsä viisaasti muutoskykyä. Olen kuitenkin todennut senkin, etteivät läheskään kaikki muutosevankelistat ole itse valmiita muutokseen omalla kohdallaan. Muutosta vastustetaan siitäkin huolimatta, vaikka maailma ympärillä on muuttunut. Lisäksi meillä tapaa olla koko joukko aiheita, kuten uskonto ja politiikka, joista ei oikein osata puhua kiihkottomasti argumentoiden. On sinänsä hieman erikoista, että normaaliin elämään kuuluvista asioista puhuminen kielletään hienotunteisuuteen vedoten. Ei kai asiallinen keskustelu kumoa kenenkään arvoja tai toimintatapoja.

Koen niin, että me suomalaiset olemme lopulta yllättävän lähellä entisaikojen aikamiespoikaa. Huolimatta akateemisesta koulutuksesta ja sivistyksen orastavasta kasvusta emme ole ehkä kuitenkaan edenneet henkisesti samaa vauhtia. Pelkäämme lajitovereita ja uusia asioita hieman liikaa ollaksemme yksi maailman koulutetuin kansa. Meidän tulisi tunnustaa tämä tosiasia ja löysätä pönötyksen solmiota hieman päästäksemme junttiudestamme eteenpäin. Jörrikkämäistä arvomaailmaa ja käytöstä esiintyy yllättävän paljon myös koulutetuilla ihmisillä. Tämän vuoksi asia vaatii erityistä huomiota, sillä pelkkä perinteinen tutkintokoulutus ei näköjään ongelmaa ratkaise.

Ukrainan tilanteen ratkaisuista on keskusteltu intensiivisesti mediassa. Maa oli tiivistämässä yhteistyötä Euroopan kanssa, joka kuitenkin estyi viime hetkellä. Lienee kuitenkin niin, että merkittävä osa ukrainalaisista haluaisi Ukrainan osaksi EU:ta. Eikö olisi luontevaa, että kriisin ratkaisuapuakin pyydettäisiin Euroopasta? Näin ei näköjään käynyt, vaan Ukrainan pääministeri löi kättä päälle valkoisen talon isännän kanssa, joka vakuutti, että Ukraina ei jää yksin kriisin ratkaisussa.

EU on itsellisten valtioiden byrokratiaelin, jonka toimintakyky ei ole samaa luokkaa, kuin Atlantin toisella puolella. Eurooppalaiset kansallisvaltiot eivät yksin pysty globaaliin peliin ja EU taas varjelee jäsenmaiden kauppaetuja sekä laskelmoi jatkoa. Vuosikymmen sitten puhuttiin EU-tasoisesta yhteisestä puolustuksesta, jota ei sitäkään tietysti ole saatu aikaiseksi. Yhteistyö on haasteellista ja päätöksenteko vaikeaa.

Suomessa toimitaan kokolailla samalla tyylillä. Poliittiset päättäjät eivät saa uudistuksia eteenpäin ja odottavat kasvun hoitavan nykyiset ongelmat, kuten aiemminkin on tapahtunut. Kuntauudistus taitaa olla puheasteella ja Sote -uudistus raamitusvaiheessa. Maan tapaan kuuluu, että kevään EU-ja ensi kevään eduskuntavaalien lähestyessä oletetaan kansalaisten ymmärtävän, että ennen vaaleja poliitikot eivät uskalla tehdä merkittäviä päätöksiä. Siis työkseen kansakunnan asioista päättävien osalta oletetaan yleisesti hyväksyttävän, että työrupeaman viimeisen neljänneksen aikana vaikeita päätöksiä ei tarvitse tehdä. Missä muussa työpaikassa tällainen olisi mahdollista?

Yritykset ovat 2000 luvulla satsanneet ensisijaisesti tehokkuuden nostamiseen ilman asiakastarjonnan todellista uudistamista. Laskusuhdanteessa toimintoja on lisäksi supistettu ja nyt odotellaan, että kasvu alkaisi ja että kysyntä sitä myötä elpyisi. Mennään siis ensisijaisesti vanhoilla lämpimillä ilman todellista markkinakilpailukyvyn uudistamista. Luotetaan vanhanajan syklisyyden hoitavan ongelmat, kuten sotien jälkeen on ollut tapana.

Nalle Wahlroos puhui jokin aika sitten eurooppalaisen kilpailukyvyn rapautumisesta. Meikäläisen tuolilta katsottuna puhe vaikuttaa sangen uskottavalta. Eurooppalainen toiminta on jotenkin lyhyen tähtäimen tuottoja laskelmoivan koneiston vanki, joka on kokenut todellisen uudistamistyön kuluja lisäävänä haihatteluna. Itseään tärkeänä pitävät eurooppalaiset maat vahtivat omia etujaan, vaikka yhteistyötä pitäisi lisätä. Yksinkö maat meinaavat maailmantalouden ja turvallisuuden haasteisiin vastata?

Miksi meikäläinen yhteistyö- ja päätöksenteko on näin nihkeää? Puolustuksemme määrärahoja on supistettu, mutta naapurimme aloittaessa kolistelun EU-jäsenkandidaatin kanssa lähialueemme tuntumassa alkavat myös turvallisuussatsaukset kiinnostaa. Eikö Venäjän muuttunut politiikka ole ollut nähtävissä jo aiemmin? Olemme tottuneet odottamaan maailman muuttuessa. Nyt pitäisi toimia jo laajalla rintamalla ja uudistaa tekemistämme. Uskon epävarmuuden aikakauden jatkuvan vielä pitkään, joten päätöksiin ja ennen kaikkea tekoihin on ryhdyttävä epävarmuuden vallitessa. Sitähän johtaminen on. Ilman yhteistyön lisäämistä ja uudistumista menetämme varmuudella asemiamme.

Veli venäläinen otti ja pisti tuulemaan Krimillä. Ei tainnut olla ensimmäinen konflikti nykyhallinnon toimesta. Millaisia ovat olleet suomalaisten poliitikkojen kommentit? Ylimaltillisia, joissa suomalaisille tuttuun tyyliin varotaan visusti sanomasta mitään, mitä voisi tulkita venäläisten toimesta päänaukomiseksi. Kun puolustusministeri Haglund perui tapaamisen venäläisen kollegansa kanssa Pietarissa Venäjän tukemiseksi tulkittavan kannanoton välttämiseksi, ehätti Paavo Väyrynen kommentoimaan liikettä virheeksi. Väyrysen mukaan tapaamisesta olisi saatu ensikäden tietoa Ukrainan tapahtumista ja pystytty vaikuttamaan Venäjään rauhanomaisin keinoin. Sillä lailla. Olikohan tuo koko totuus?

Kun Tuukka Temonen teki ilmeisesti pienet tepposet Niinistön vaalikampanjan vastuuhenkilöille kuvaamalla ja julkistamalla suomalaisittain suorasukaista palaveriaineistoa, nousi asiasta melkoinen haloo ja Temosta syytettiin tuohtuneesti sopimattomasta käytöksestä ja suullisen sopimuksen rikkomisesta. Temosen syyttäminen on ymmärrettävää, mutta toisaalta menettelyllä yritetään ilmeisesti haudata se tosiasia, että elokuvan pätkissä paljastuu melkoista poliittista pelaamista eli yksi politiikan taustavaikuttajien kärkikaarti jää rysän päältä kiinni pelaamassa selvää valtapeliä. Kun tällaista julkistetaan, suuttuvat asiaosaiset itse asiassa omista sanomisistaan julkistajalle. Ymmärrän toki, etten itsekään sanoisi julkisesti läheskään kaikkea sitä mitä pienessä piirissä, mutta en toisaalta ole parrasvaloissa muuta väittämässäkään.

Suomalainen ei keskimäärin ole kovin kaksinen keskustelija. Suomessa on oltu sen verran pitkään kyykyssä naapurimaiden toimesta, ettei tänne ole laajalti pesiytynyt sivistyneen kanssakäymisen peruspilari nimeltään keskustelutaito. Tämän johdosta emme osaa suhtautua ongelmien läpikäymiseen helposti, vaan teemme ongelmista virtahevon olohuoneeseen eli yritämme välttää koko aihetta. Kun joku hyväkäs erehtyy tästä kansallisesta joukkopsykoottisesta kaavasta poikkeamaan, pidetään toimintaa tuomittavana veneen keikuttamisena, joka uhkaa kritiikin kohteena olevien ihmisten arvoa.

Millainen ihmisryhmä voi toimia joukkona tiiviissä kanssakäymisessä ilman eriäviä mielipiteitä ja riitojakin? Lähes jokainen pidempikestoinen ihmissuhde törmää riitoihin, jotka kai suurimmaksi osaksi saadaan sovittua. Tällainen käytäntö lienee totaalisen normaalia. Arvotamme silti kritiikin sodanjulistuksen tasolle, johon kritiikin kohde ei oletettavasti voi suhtautua muuten kuin suuttumuksella. Emme uskalla sanoa ääneen selviä negatiivisia faktoja, koska pelkäämme seurauksia. Olemme valmiita toimimaan kulisseissa kovallakin otteella, mutta julkisesti kaikki kielletään. Uskooko moni yritystoiminnan olevan pelkkää auvoa ja asiakkaan parhaan ajattelemista? Uskooko moni politiikan olevan pelkkää äänestäjien edun valvontaa ilman valtapeliä? Uskooko moni urheilun olevan pelkästään jaloa kamppailua itsensä kanssa? Tuskin, mutta julkisesti ongelmista keskusteleminen rinnastetaan pyhäinhäväistykseksi. Tämän johdosta faktatietokin yritetään selittää esimerkiksi valheelliseksi ajojahdiksi ja niinpä puimme mm. yli vuosikymmenen takaisia dopingkäryjä edelleen.

Mitä se kertoo meistä, ettemme pysty kohtaamaan perusinhimillisiä toimintatapoja niin kuin ne oikeasti elämässä esiintyvät?

Johtaminen on vaativa taitolaji. Muutosjohtaminen on todella vaativa taitolaji, jossa on hankalaa selvitä ilman kokemusta. Tämä siksi, että muutokseen kuuluu paljon negaatioita, joita kokematon ei tahdo kestää.

En juuri tapaa ihmisiä, jotka eivät puhuisi muutoksen tärkeydestä yhteiskunnassamme. Kuitenkin suurin osa kohtaamistani työntekijöistä ja pomoista eivät oikeasti tee muutoksen eteen töitä silloin, kun muutos koskettaa heitä. Ihminen vaikuttaa olevan mielellään omalla mukavuusalueellaan. Kun eteen tulee muutos, joutuu yleensä poistumaan mukavuusalueeltaan ainakin jonkin verran. On luonnollista, että se tuntuu ihmisistä vaikealta. Käsitykseni mukaan suurin osa ei astu pois mukavuusalueeltaan ilman kannustusta ja edellyttämistä. Muutosjohtamisen luonteeseen kuuluu, että siinä kohdataan jatkuvasti ihmisten kipuilua, kun heitä joudutaan ohjaamaan tuskallisiin uusiin asioihin. Tätä ei suomalainen kulttuuri näytä sietävän.

Suomeen on pesiytynyt sellaista johtamiskulttuuria, jossa tilanteeseen nähden teennäinen positiivisuus halutaan säilyttää eikä ihmisiä uskalleta kohtauttaa negatiivisiin asioihin. Miksi? Siksi, koska pomot pelkäävät riitoja alaistensa kanssa. Riitojen välttäminen on aika erikoinen tapa suhtautua kiinteisiin ihmissuhteisiin. Siten toimien organisaatio betonoi olemassa olevan kulttuurin ilman todellista mahdollisuutta muutokseen. Samat pomot vouhottavat trendikkäitä nykytermejä ilman todellista kykyä saada muutos aikaan.

Suhde johdettavaan on ihmissuhde ja millaisessa pidempikestoisessa ihmissuhteessa voidaan elää niin, ettei epäkohtia käydä läpi? Ihmisillä on muutoksessa vaikka minkälaista epävarmuudesta ja omalta mukavuusalueelta poistumisesta johtuvaa mälvää sielussaan. Ei tämä tarkoita, että piru pääsisi irti, jos ihmiset saisivat purkaa ajatuksiaan. Suurin osa ihmisten negatiivisuudesta on sellaista, joka ei oikeasti ole muuttumisen kannalta merkittävää. Olen itse kokenut, että ihmisten erilaisuus aiheuttaa erilaisuutta myös muutokseen reagoinnissa. Yksi vetäytyy, toinen yrittää jallittaa itsensä irti muuttumisesta, kolmas lähtee muuttumaan ja neljäs hyökkää syyttävästi päin. Eihän tällaista kavalkadia voi kohdata yhdellä tyylillä eikä liene epäselvää, että riidoilta on äärimmäisen vaikea välttyä, mutta Putous-hahmo Jani-Petterin sanoin ”haittaaks se”? Kun riidellään, voidaan riita aina sopia, jolloin asia tulee käydyksi läpi. Tämä siis silloin, kun näin halutaan toimia. Olen itse ollut kokemassa useita kertoja tilannetta, jossa johdettava hyökkää selvästi päin ja olen sitä mieltä, että tilanteen toistuessa johdettavalle voi sanoa suorat sanat. Mutta riitaa ei saa kantaa pitkästi, sillä kyse on työpaikasta, jossa täytyy pystyä vetämään köyttä samaan suuntaan. Näinhän se taitaa olla ystävyys- ja parisuhteessakin.

Vielä eräs asia on minua hämmästyttänyt. Kovin monessa organisaatiossa esiintyy kaikenlaista eripuraa, joka tahtoo joskus kuplia ulkoiseen maailmaankin. Tämän johdosta huhuja pyörii. Lähes kaikki pomot suhtautuvat organisaationsa vaikeuksiin kieltäen huhut ja ongelmat jälkeenpäinkin. On tietysti kunnioitettavaa, että pomot eivät juoruile oman pumppunsa asioita, mutta tarvitseeko ongelmat kieltää? Minusta ei ja näenkin ongelmista vaikenemisen osana puhumisen osaamattomuutta. Asiassa olisi mahdollista edetä, jos vain haluttaisiin. Lähes jokainen normaali aikuinen tietää keinot.

Jos pomoilla on asennevammaa, niin on työntekijöilläkin. On aika yllättävää, että vieläkin kohtaa ihmisiä, jotka katsovat, ettei muutoksen vetäjä saa koskea heidän työhönsä muilta osin, kuin he itse haluavat. Tämä silloinkin, kun maailma ympärillä on muuttunut oleellisesti. Siinäpä vasta tapa johdattaa ihmistä pois mukavuusalueelta tiukissa aika- ja talousraameissa. Ja jos muutos tuo helpotuksia, se passaa, mutta jos myös ikäviä asioita, niin ne taas ei. Kyllä me aikuiset ihmiset osaamme olla itsekkäitä kakaroita vielä vanhempanakin.

On hämmästyttävää, että strategia vaikuttaa yritysjohtajien puheiden perusteella vieläkin varsin epämääräiseltä asialta. Erään suuren suomalaisen yrityksen toimari kertoi jokin aika sitten julkisuudessa yrityksensä keskeisimpänä haasteena olevan kilpailukyvyn. Ymmärsin, että yrityksen kustannustaso on korkea markkinakilpailijoihin verrattuna. Toimittaja tivasi johtajalta, että  onko yrityksenne strategia nyt säästää, johon johtaja vastasi, että pidemmällä aikavälillä strategiamme on kasvaa.

Kaikki strateginen on tärkeää, mutta kaikki tärkeä ei ole strategista. Yrityksen strategiasta puhuttaessa puhutaan yleensä liiketoimintastrategiasta. Se lähtee asiakkaista ja markkinoista ja siinä kerrotaan, miten toimimalla yritys yrittää menestyä markkinoilla. Ajatelkaa nyt, että johtaja kertoo menestysreseptiksi kasvun. Mitä ihmeen hyötyä yritys tuottaa asiakkailleen kasvamalla? Jos asiakas kysyy perustelua sille, miksi hänen kannattaisi ostaa yrityksen palveluja, niin vastaako johtaja, että siksi, kun pyrimme kasvamaan ja haluamme olla niin perhanan suuri?

Kasvu ei ole liiketoimintastrategian osa. Halvat hinnat ja suuri volyymi voivat olla. Tavoite ja tekeminen ovat eri asioita. Mikä tässä on, kun johtajat eivät saa tätä haltuun? Yritystä ei pyöritetä koon, vaan markkinakilpailukyvyn ja rahan takia. Jos autokorjaamo, yksityinen sairaala ja monikansallinen teollisuusyritys tavoittelevat kasvua, niin onko heillä siis sama liiketoimintastrategia? Eipä taida olla.

Toinen merkittävä ajatusharha strategisessa keskustelussa liittyy siihen, onko organisaatiolla ylipäänsä strategiaa. Strategia kertoo keinot, joilla yritys yrittää menestyä. Kai organisaatiolla jotkut keinot aina on. Näin ollen strategiaa voi verrata yksilön arvoihin, jotka ohjaavat ihmisen toimintaa. Arvotyhjiötä ei ole, vaan taustalla vaikuttaa aina jotkin arvot. Samoin on asia organisaatioiden strategioihin liittyen. Ihmiset eivät vain ole sisäistäneet strategiaa asianmukaisesti. Tämäkin on hassua, sillä strategia on arkijärjellä tajuttava asia, jonka ymmärtäminen ei vaadi erityisiä johtamiskykyjä. Strategian luominen sen sijaan voi olla melkoinen prosessi, jossa vaaditaan johtamisosaamista. Ei ole mielestäni mahdollista toimia ilman strategiaa, mutta se voi toki olla puutteellisesti harkittu, epäselvä ja huono.

Mitään vähänkään vaativampaa tekemistä ei tehdä ilman suunnittelua. Tällä saadaan tekemiseen järkeä ja vältetään turhia virheitä. Strategiatyö liiketoiminnassa edustaa siis liiketoiminnan suunnittelua ja on näin ollen erittäin tärkeä asia. Yhtään taloa ei rakenneta eikä sairaalaa tai kuntaa pyöritetä ilman suunnitelmaa. Onko liiketoiminta sitten niin helppoa, että sitä ei tarvitse suunnitella? Ei tietenkään ole. On kuitenkin vähintäänkin yleistä, että suomalaisen yritysten henkilöstö ei tarkkaan tiedä, mitä oikeastaan yritetään saavuttaa ja millä keinoilla. Ilman selkeää strategiaa lauma ihmisiä ajelehtii, mikä sekin on siis strategia.

Hesarin Jaakko Lyytinen kirjoitti jokin aika sitten tarinoiden merkityksestä markkinoinnissa ja ylipäänsä kaupallisessa toiminnassa. Hän kertoi mielenkiintoisia kirjoja kirjoittaneesta tanskalaisesta tulevaisuudentutkija Rolf Jensenistä ja tietysti Steve Jobsista. Tarinan vaikutus ihmiseen lienee kiistaton ja sen avulla on tahkottu rahaa ymmärtääkseni melkoisia määriä.

Artikkelissa kirjoitettiin myös suomalaisesta Juhana Torkista, joka on puhetaidon opettaja ja koulutukseltaan teologian tohtori.  Torkin mukaan tarinoita on hyödynnetty mm. antiikin Kreikassa, joten kovin uudesta asiasta ei ole kysymys. Torkki kertoo, että tarina on ihmisen vanhin ja alkuperäisin huume, joka tuottaa meissä mielihyvää ja nautintoa. Torkki mainitsee hyvinä tarinankertojina mm. Barack Obaman ja tituleeraa Timo Soinin Suomen Steve Jobsiksi.

Minulle on selvää, että ihminen laumaeläimenä haluaa kuulua johonkin ryhmään ja laumassa on sisäänrakennettu hierarkkisuus eli ihmisellä on perustarve leimautua lauman arvoihin ja hakea itselleen nykyistä korkeampaa asemaa, jos se vain on mahdollista. Silti tämä tarinoiden hyödyntäminen vaikuttaa jotenkin ontolta.

Apple on tuotteena ja yrityksenäkin ikoni, mutta lopulta vain tietokone- ja puhelintuottaja. Mobiilius on muuttanut työelämää merkittävästi, mutta kyse on kuitenkin vain tärkeistä teknisistä ja sangen yleisistä apuvälineistä. Timo Soini on viihdyttävä verbaalitaituri, mutta mitä vastuuta hän on oikeasti yhteiskunnassa kantanut? Mielikuvien merkitys on suuri ja kiistaton, mutta näihin mielikuviin perustuva elämysyhteiskunta on epärealistinen hedonistiunelma, joka ei ole monellekaan mahdollinen. On hieman erikoista, että 138 ihmisen työpaikka, jossa tuotetaan tietokonepelejä, on laskennallisesti arvokkaampi kuin suomalaisen mediakentän päätoimijat yhteenlaskettuna. Ihminen tarvitsee asunnon, ruokaa, vaatteita ja toisia ihmisiä joka päivä, mutta merkittävä osa ylistettyjen ikoniyritysten tuotannosta edustaa viihdettä ja jotain, jota käytetään jonkin muun, kuin ihmisten ydinosaamisen tuottamisen takia. Tämäkö on se tapa toimia, jonka päässä on ihmiskunnan kliimaksi? Ihmiselle oikeasti merkityksellinen tuottaminen ei tahdo kannattaa länsimaissa, mutta viihdyketuotanto yltää parhaimmillaan megalomaanisiin tuottoihin. Voiko tällainen maailma menestyä?

Ettei vain voisi olla niinkin, että tarinoilla on jymäytetty ihmistä aina? Ihmisellä on selvästi tarve tarinoille ja niiden tarjoamille mahdollisuuksille liittyä osaksi jotain ”merkittävää”. On ymmärrettävää, että tällä pystytään houkuttelemaan ihmisiä, mutta toisaalta ihminen voi aivan hyvin hyödyntää kyseisiä tarinoita ilman hurahtamista. On ollut tyypillistä, että ihmiset ovat ostaneet esimerkiksi älypuhelimia ilman varsinaista tarvetta älypuhelimelle. Ihmiset tapaavat ostella erilaisia vimpaimia ilman varsinaista tarvetta. Käsitän niin, että silloin se kuuluisa tarina on ottanut ihmisen pauloihinsa. Tarinoiden merkitystä on turha kiistää, mutta työelämässä voisi ajatella asioita myös ilman tarinoiden tunnekuohua. Kovin moni tarina on kuitenkin osoittautunut taitavaksi myyntipuheeksi. Jokainen voi itse päättää, antautuuko sellaisen vietäväksi.

En kuulu mielestäni niihin, jotka näkevät kuntapalvelut voimakkaasti negatiivissävyisenä. Olen saanut kuntatoimijoilta pääosin hyvää palvelua, joskus jopa erinomaista sellaista. Mutta ilman suurta dramatiikkaa olen törmännyt kuntapalvelijoihin, joilla on selvä asennevamma. Yllättäen olen kohdannut tällaista akateemisten kuntatoimijoiden osalta.

Kunta on lähidemokratian ja julkisten palvelujen järjestämisen kannalta tärkeässä roolissa. Itse ajattelen, että työ tehdään aina jollekulle toiselle eli siis asiakkaille. Tällä logiikalla kuntatyöntekijät tekevät työnsä kuntalaisille. Väitän, että kaikki kunnan työntekijät eivät näin toimi. Osalla vaikuttaa olevan näkemys, että kunnan virkamies tekee lain ja asetusten pohjalta työnsä niin, kuten itse parhaimmaksi näkee. Väärin, ei todellakaan tee. Mitä teemme sellaisilla työntekijöillä, jotka eivät ensinnäkään suhtaudu asiakkaaseen kunnioittavasti ja tilannejoustavasti? Ja lisäksi emme kuntalaisina palkkaa ihmisiä kuluttamaan kunnan rahoja huvin vuoksi, vaan odotamme palkkaa vastaan tarkoituksenmukaista työsuoritetta asianmukaisen ripeästi. Kunnioitan ammatti-ihmisen itsenäisyyttä vain silloin, kun hän ei käytä itsenäisyyttään hyväksi asiakkaan kustannuksella.

On nöyryyttävää olla ikään kuin puhuteltavana normaalissa tilanteessa, jossa itse on asiakkaana ostamassa lompakko kädessä palveluita virkamieheltä. Olen kuitenkin törmännyt tällaiseen joulukuussa 2013 todistajien läsnä ollessa. Ei siinä palveluntarjoajalla paljon asiakkaan kokemus mieltä painanut. Vähintä, mitä tässä voitaisiin tehdä, on asennekasvatus. Huono ihmiskontakti pilaa substanssiosaamisen eikä ammattitaito silloin yllä nykyvaatimuksiin.

Saatteko millään uskottua, etten usko kuntatoiminnan muutokseen ilman rakenteellisia uudistuksia. Jatkuva säästäminen huonontaa vain palveluja eikä ratkaise perusongelmaa eli ajastaan jääneen palvelutuotannon ongelmaa. Suomessa suunnitellaan terveydenhuollon palvelujen ratkaisumallia ja tämä sama pitäisi tehdä koko kuntapalveluissa. Yrityspuolella, jossa toimitaan omilla rahoilla, tehdään näin: ensin mietitään toiminnan tarkoitus, sitten mietitään mielekäs organisoitumismalli, seuraavaksi määritetään tarvittava osaaminen eri tehtävissä ja lopuksi aletaan sijoittaa sopivia ihmisiä organisaatiossa oikeille paikoilleen. Jos touhu johdetaan kunnolla, niin johan saadaan toimintaan tarvittavaa lisäpotkua. Kuinka voidaan ajatella, että juustohöyläämällä kaikilta resursseja päästään hyvään lopputulokseen siellä, missä koko touhun perustaa tulisi reivata? Ennestään ajastaan jälkeen jääneelle toiminnalle jätetään vielä vähemmän resursseja, jolloin huonoimmillaan koko homman kyvykkyys kyseenalaistuu. Suurin osa kuntatyöntekijöistä kyllä pystyy, kunhan vain resurssit ja asenne saadaan ajan tasalle. Työlästä, mutta kuitenkin vain normaalia työtä, ei sen kummempaa.

Julkisen puolen asioissa palvelujen kehittämisen haaste työnnetään usein lakien taakse. Turhaan, sillä ihmiset eli eduskunta säätää lait ja voi niitä myös muuttaa. Turva varmasta työpaikasta ei voi olla peruste työlle silloin, kun kaikille muille on tarjolla vain epävarmuutta. Eikä tämä tarkoita, että kuntaihmiset tulisi ajaa ahtaalle. Valtaosa nykytoimijoista jatkaisi uudessa mallissakin, sillä eihän elintärkeitä terveys-, koulutus- ja tekniikkapalveluita voida jättää tekemättä sosiaalitointa unohtamatta. Kyse on toiminnan järkevöittämisestä sekä resurssien käytön että asenteen ja joustavuuden osalta. Tätä tarvitaan jatkossa jokaisen suomalaisen osalta. Rohkeutta peliin suomalaiset päättäjät, olemme kyenneet suuriin uudistuksiin ennenkin.

Koska omaan lääketieteellistä kokemusta ainoastaan potilaan roolista, ei minua huimaa kirjoittaa arkijärjen tautihavainnoista, joita lääketiede ei näytä toistaiseksi noteeranneen. Niinpä ajattelen, että tautiluokituksia tulisi täydentää ainakin alla kirjaamieni havaintojen osalta.

Tauti 1 – omaan napaan tuijotus

Tämä salakavala, mutta varsin yleinen tauti riivaa erityisesti liike-elämän ihmisiä. Tautia esiintyy toki muuallakin kilpailullisessa maailmassa ja varsin helposti taudin havaitsee poliittisesti kokeneiden ihmisten parissa. Tässä taudissa ihmisen silmät hakeutuvat pakonomaisesti omaan napaan, eikä henkilö kykene kääntämään katsettaan muualle. Silmien kautta aivoihin välittyvän tiedon tulkitsijaosa tulkitsee oman napa-alueen yhdeksi kauneimmaksi asiaksi maailmassa, jolloin yhteys aivojen empatiakeskukseen katkeaa. Tautia sairastavat tapaavat kääntää päänsä voimakkaasti alaspäin kumartuneeksi, jolloin ympäristön havaitseminen käy ylivoimaiseksi. Tämän johdosta muut kuin omat ajatukset eivät useinkaan tunnu kovin houkuttelevilta. Taudin riivaama henkilö keskittyy siis vain omaan itseensä eikä juuri välitä muista.

Tauti 2 – jäykkäniskaisuus

Tämä erityisesti sotilas- ja myynninjohtotehtävissä usein esiintyvä tauti on arkinen, mutta kiusallinen vaiva koko yhteiskunnassa. Tautia esiintyy yleensäkin paljon istumatyötä tekevillä, joilla tauti saa alkunsa kovettuneiden istumalihasten säteilystä ylemmäs vartaloon. Yleensä henkilöt, jotka arvostavat muodollisia saavutuksia ja arvomerkkejä, ovat alttiita jäykkäniskaisuudelle. Omien saavutusten ihailu vie tietysti aikaa työtehtäviltä, joita jäykkäniskaisuudelle alttiit karttavat muutenkin. Omien saavutusten jatkuva kertaus johtaa ajatusten lukkiutumiseen ja selkä- ja niskarangan tukilihasten heikkouteen, jolloin pään paikallaan pitäminen on hankalaa ilman ylikorostunutta niskalihasten jännittämistä. Jatkuva niskalihasten jännittäminen hankaloittaa pään käyttöä eivätkä jäykkäniskaiset yleensä olekaan parhaimmillaan joustavuutta ja harkintaa vaativissa asioissa. Huutaminen ja toisten kuuluva vähättely mahdollistavat ajoittaiset päänliikkeet, jolloin jumissa olevat niskan ja kaulan lihakset saavat edes jonkinlaista rentouttavaa liikettä. Jäykkäniskaisuuteen yhdistyy monesti kovakorvaisuus, jolloin toisten ajatukset kuulostavat ikävältä narinalta korvissa ja kukapa meistä jaksaisi sellaista kuunnella.

Tauti 3 – Korvien sulkeutuminen suun avautuessa

Tämä sinänsä vaaraton, mutta sosiaalisia kömmähdyksiä aiheuttava tauti johtunee suun ja korvien välisestä lihasmekaniikan virheestä, jossa suun avautuessa suun lihaksia ohjaavat, liiallisesta puhumisesta ylikehittyneet jänteet vetävät ylivoimakkaina korvakäytävää kasaan. Näin taudin kantaja ei kuule puhuessaan omaa ääntään ja tulee ajoittain päästäneeksi suustaan varsinaisia sammakoita. Taudin yhteydessä tavataan ajoittain myös suurta kiireisyyttä. Kun hölmöyksiä suustaan päästänyt henkilö joutuu julkisuuden paineeseen sanomisistaan, ei ole mitenkään harvinaista, että henkilö ei millään ehdi tulla julkisuuteen perustelemaan sanomisiaan. Lieneekö lääkäri kieltänyt puhumisen kokonaan, sillä usein henkilö lähestyy julkisuutta avustajansa tekemällä kirjallisella tiedotteella.

Olen aina ajatellut, että ikiliikkujaa ei saa rakennettua. Onkohan kuitenkaan niin, sillä suomalaisen työyhteisön sanotaan olevan jatkuvassa muutostilassa. Oma työni liittyy muutoksen avustamiseen ja jaksan siksi ihmetellä tätä niin sanottua muutosta. Muutostila voi olla niin sanotusti päällä monessakin organisaatiossa, mutta miksi? Siksi, kun muutosta ei käytännön tasolla tapahdu. Ollaan siis olevinaan liikkeessä, vaikka ei ollakaan. Jos ei tämä johda jatkuvaan liiketarpeeseen, niin mikä sitten?

Olette varmaan kuulleet laihduttamisen jatkuvasta aaltoliikkeestä. Niin ikään oletan, että strategia, prosessien sujuvoittaminen ja laatujärjestelmätyö ovat teille tuttuja asioita. Näitä asioita on luotu paremman lopputuloksen saavuttamiseksi eli tekemisen kehittymiseksi. Mutta mikäli tekeminen kehittyisi, ei kehitystilan tarvitsisi olla koko ajan päällä. Jatkuva muutostarve ei tulekaan markkinoilta, vaan siitä, ettei aiemmin tavoiteltua muutosta ole saavutettu, jolloin on yritettävä uudestaan.

Ikiliikkujaprojekteja riittää eri nimillä. Kun esimerkiksi myynnin tehoa on haluttu nostaa, on usein päätetty tehostaa asiakashallintaa. Miten sitä teet, ellei ole kunnollista tietojärjestelmää. Siispä ostetaan crm-järjestelmä. Aika usein on käynyt niin, että järjestelmä on hankittu ilman perinpohjaista harkintaa, jolloin järjestelmän hyödyntäminen on jäänyt sivuseikaksi. Ihmiset eivät ole kokeneet tietojärjestelmää hyödylliseksi, jolloin koko ajatus asiakashallinnasta on typistynyt laajennetuksi osoiterekisteriksi. Tehostuiko myynti? Ei tietenkään, sillä eihän tietojärjestelmä myyntiä tehosta, vaan ihmisten toiminta.

Laatujärjestelmät ovat tuttuja jo vuosikymmenten takaa. Kuinka hyvin laatuajattelu toteutuu esimerkiksi rakentamisessa ja kodinelektroniikan keskitason laitteissa? Rakentamisen kustannukset nousevat kohisten, mutta laatuongelmia esiintyy aina vain. Keskitasoa parempi tv maksaa parisentuhatta euroa, mutta kestää vain 5-10 vuotta. Uusissa laatuautoissa on pikkuvikoja, vaikka hintaa voi olla viitisenkymmentätuhatta euroa. Asiakaspalvelua kehitetään, mutta asiakas saa noutaa ja viedä itse, jonottaa puhelinpalvelussa tai odottaa kotimaan toimituksia useita päiviä enemmän, kuin Saksasta tilatessa. Pikaruokaravintolassa saa pikaruokaa huomattavasti hitaammin, kuin normiruokaa lounasravintolasta.

Onko tällaisessa toiminnassa järkeä? Olemme kustannusahdingossa, mutta meillä näyttää olevan aina aikaa tuhlattavaksi näennäiskehitykseen. Mikä tässä mättää? Ihminen. Kaikkea on tehty ja kehitetty, mutta ihminen on unohtunut. Kenelle tarjontaa tuotetaan? Ihmisille. Ketkä tarjonnan tuottavat? Ihmiset. Ketkä kehittymistä johtavat ja tekevät? Ihmiset. Kone toimii kaikesta huolimatta keskimäärin tarkoituksenmukaisesti, mutta ihminen ei. Miksi? Siksi, kun ei ole motivaatiota ja moraalia. Asioita tehdään tehokkuuden nimissä omaa etua korostaen. Eihän markkinatalous näin voi toimia.

Ihminen on kaiken lähtökohta ja ihmisiä varten töitä tehdään. Ihminen kehittää uusia mahdollisuuksia, joita ostaa ja hyödyntää toinen ihminen. Näiden välissä olevan tuottamisen keskeinen toimija on ihminen, sillä kone on vain apuväline ihmiselle. Miksi vain koneisiin ja työtapoihin satsataan, mutta ei ihmiseen? Voi olla, että yksi merkittävä syy on ajatusharha siitä, että ihminen on kustannuserä. Jos kuitenkin kaiken keskipisteessä oleva ihminen ei motivoidu toimimaan, laatu ei toteudu käytännössä, prosessi ei tehostu kunnolla eikä myyntityö parane. Kaikki lähtee ihmisen halusta toimia. Tämä ajaa innovoijan keksimään ja tekijän tuottamaan. Kone tai toiminta ei kehity ilman ihmisen kehittymistä. Olisiko aika tajuta tämä ja satsata ihmisten asianmukaiseen ohjaamiseen?  Suurin osa toiminnan kehityspanoksista on turhia ilman ihmisen motivoimista muutokseen. Ellette usko, niin kokeilkaapa käytännössä.

Kirjoittaminen on taitolaji, jonka osaamista ei ole kaikilla. Itselläni sitä on varsin rajatusti, mutta huomaan, etten ole ainoa. Meitä on näköjään muitakin ja sekös silloin tällöin naurattaa.

Yritysjohtaja kirjoitti taannoin lehdessä osallistuen seutukunnan elinkeinopolitiikkaan sanoen, että ”elinkeinoyhtiö on joutunut sijaiskärsijäksi paikallisessa politikoinnissa, kun kuntapäättäjät eivät osaa käydä avointa keskustelua seutukunnan kehittämisestä.” Tämä sinänsä lienee täysin oikea havainto, mutta juttu jatkuu hetken päästä toteamuksella, että ”on erinomainen asia, että keskustelua käydään toimintastrategian uusimisesta, mutta keskustelun sävy vain on käynyt hyvin ikäväksi ja vahingoittaa seutukuntaa”. Siis aiemmin kirjoittaja perää kuntapäättäjiltä kykyä käydä avointa keskustelua, mutta tuomitsee heti perään käydyn keskustelun. Eikö avoin keskustelu ole juuri sellaista, jossa kaikki näkökulmat sallitaan? Olisikohan sanojalla syytä miettiä suhtautumistaan avoimeen keskusteluun?

Ravintola-alan edusmiehen kommentointi alkoholin verotukseen liittyen vaikuttaa minusta aiheelta, jossa argumentit kiertävät kehää. Alkoholiveron nostaminen on johtanut tilanteeseen, jossa ravintola-alkoholi on kallista, jolloin ihmiset eivät enää juo ravintolassa entiseen malliin. Näinhän tässä on käynyt. Ala on huolissaan siitä, että Virosta tuotu viina päätyy mm. alaikäisille ”laittomiin ravintoloihin” ja muuhun yksityisempään kuluttamiseen, jossa käyttäjät ja varsinkin nuoret käyttävät alkoholia vastuuttomasti. Alkoholin saatavuuden rajoittaminenkaan ei kuulemma toimi, koska ongelmana on se naapurimaan tuonti. Alan asiantuntijat kertovat, että esimerkiksi saatavuuden rajoittaminen vähentää kokonaiskulusta, kuten alkoholin hintojen nousukin. Kaikkea alkoholia ei siis tuoda korvaukseksi Virosta, vaan verotuksen kiristyessä kokonaiskulutus laskee. Perustelu ei käy ravintola-alalle, joka väittää ongelman vain siirtyvän toisaalle. Onkohan ravintola-ala oikeasti kiinnostunut suomalaisesta alkoholinkäytöstä vai vain oman alansa menestyksestä? Puolestapuhujilla taitaa olla kaikissa asioissa taipumus vedota muuhun, kuin omaan etuun ja siitähän taitaa tässäkin olla kysymys.

Opettajien edustaja kertoi julkisuudessa kantansa siitä, että Suomessa opettajien koulutus on erittäin korkeatasoinen ja että pitämällä opettajan ammatti haluttuna taataan korkeatasoinen peruskouluopetus. Hetken päästä hän kertoi myös, että PISA-tutkimuksiin nojaten maassamme on uudistettava opettajankoulutusta. Ei tässä sitten mitään ristiriitaa vai? Opettajien koulutus lienee kansainvälistesti hyvä, mutta opetus tapahtuu pääsääntöisesti samalla kaavalla, kuin aina ennenkin. Kuinka tällaista, sinänsä hyvinkin vanhakantaista toimintaa viitsitään kehua kerrasta toiseen. Olisikohan opettajienkin aika tarttua toimeen ja oikeasti päivittää opetusta? Opettajat kertovat jo julkisuudessa itse, kuinka koulumaailma elää liian kaukana ympäröivästä yhteiskunnasta.