Ukrainan tilanteen ratkaisuista on keskusteltu intensiivisesti mediassa. Maa oli tiivistämässä yhteistyötä Euroopan kanssa, joka kuitenkin estyi viime hetkellä. Lienee kuitenkin niin, että merkittävä osa ukrainalaisista haluaisi Ukrainan osaksi EU:ta. Eikö olisi luontevaa, että kriisin ratkaisuapuakin pyydettäisiin Euroopasta? Näin ei näköjään käynyt, vaan Ukrainan pääministeri löi kättä päälle valkoisen talon isännän kanssa, joka vakuutti, että Ukraina ei jää yksin kriisin ratkaisussa.
EU on itsellisten valtioiden byrokratiaelin, jonka toimintakyky ei ole samaa luokkaa, kuin Atlantin toisella puolella. Eurooppalaiset kansallisvaltiot eivät yksin pysty globaaliin peliin ja EU taas varjelee jäsenmaiden kauppaetuja sekä laskelmoi jatkoa. Vuosikymmen sitten puhuttiin EU-tasoisesta yhteisestä puolustuksesta, jota ei sitäkään tietysti ole saatu aikaiseksi. Yhteistyö on haasteellista ja päätöksenteko vaikeaa.
Suomessa toimitaan kokolailla samalla tyylillä. Poliittiset päättäjät eivät saa uudistuksia eteenpäin ja odottavat kasvun hoitavan nykyiset ongelmat, kuten aiemminkin on tapahtunut. Kuntauudistus taitaa olla puheasteella ja Sote -uudistus raamitusvaiheessa. Maan tapaan kuuluu, että kevään EU-ja ensi kevään eduskuntavaalien lähestyessä oletetaan kansalaisten ymmärtävän, että ennen vaaleja poliitikot eivät uskalla tehdä merkittäviä päätöksiä. Siis työkseen kansakunnan asioista päättävien osalta oletetaan yleisesti hyväksyttävän, että työrupeaman viimeisen neljänneksen aikana vaikeita päätöksiä ei tarvitse tehdä. Missä muussa työpaikassa tällainen olisi mahdollista?
Yritykset ovat 2000 luvulla satsanneet ensisijaisesti tehokkuuden nostamiseen ilman asiakastarjonnan todellista uudistamista. Laskusuhdanteessa toimintoja on lisäksi supistettu ja nyt odotellaan, että kasvu alkaisi ja että kysyntä sitä myötä elpyisi. Mennään siis ensisijaisesti vanhoilla lämpimillä ilman todellista markkinakilpailukyvyn uudistamista. Luotetaan vanhanajan syklisyyden hoitavan ongelmat, kuten sotien jälkeen on ollut tapana.
Nalle Wahlroos puhui jokin aika sitten eurooppalaisen kilpailukyvyn rapautumisesta. Meikäläisen tuolilta katsottuna puhe vaikuttaa sangen uskottavalta. Eurooppalainen toiminta on jotenkin lyhyen tähtäimen tuottoja laskelmoivan koneiston vanki, joka on kokenut todellisen uudistamistyön kuluja lisäävänä haihatteluna. Itseään tärkeänä pitävät eurooppalaiset maat vahtivat omia etujaan, vaikka yhteistyötä pitäisi lisätä. Yksinkö maat meinaavat maailmantalouden ja turvallisuuden haasteisiin vastata?
Miksi meikäläinen yhteistyö- ja päätöksenteko on näin nihkeää? Puolustuksemme määrärahoja on supistettu, mutta naapurimme aloittaessa kolistelun EU-jäsenkandidaatin kanssa lähialueemme tuntumassa alkavat myös turvallisuussatsaukset kiinnostaa. Eikö Venäjän muuttunut politiikka ole ollut nähtävissä jo aiemmin? Olemme tottuneet odottamaan maailman muuttuessa. Nyt pitäisi toimia jo laajalla rintamalla ja uudistaa tekemistämme. Uskon epävarmuuden aikakauden jatkuvan vielä pitkään, joten päätöksiin ja ennen kaikkea tekoihin on ryhdyttävä epävarmuuden vallitessa. Sitähän johtaminen on. Ilman yhteistyön lisäämistä ja uudistumista menetämme varmuudella asemiamme.
