Veli venäläinen otti ja pisti tuulemaan Krimillä. Ei tainnut olla ensimmäinen konflikti nykyhallinnon toimesta. Millaisia ovat olleet suomalaisten poliitikkojen kommentit? Ylimaltillisia, joissa suomalaisille tuttuun tyyliin varotaan visusti sanomasta mitään, mitä voisi tulkita venäläisten toimesta päänaukomiseksi. Kun puolustusministeri Haglund perui tapaamisen venäläisen kollegansa kanssa Pietarissa Venäjän tukemiseksi tulkittavan kannanoton välttämiseksi, ehätti Paavo Väyrynen kommentoimaan liikettä virheeksi. Väyrysen mukaan tapaamisesta olisi saatu ensikäden tietoa Ukrainan tapahtumista ja pystytty vaikuttamaan Venäjään rauhanomaisin keinoin. Sillä lailla. Olikohan tuo koko totuus?
Kun Tuukka Temonen teki ilmeisesti pienet tepposet Niinistön vaalikampanjan vastuuhenkilöille kuvaamalla ja julkistamalla suomalaisittain suorasukaista palaveriaineistoa, nousi asiasta melkoinen haloo ja Temosta syytettiin tuohtuneesti sopimattomasta käytöksestä ja suullisen sopimuksen rikkomisesta. Temosen syyttäminen on ymmärrettävää, mutta toisaalta menettelyllä yritetään ilmeisesti haudata se tosiasia, että elokuvan pätkissä paljastuu melkoista poliittista pelaamista eli yksi politiikan taustavaikuttajien kärkikaarti jää rysän päältä kiinni pelaamassa selvää valtapeliä. Kun tällaista julkistetaan, suuttuvat asiaosaiset itse asiassa omista sanomisistaan julkistajalle. Ymmärrän toki, etten itsekään sanoisi julkisesti läheskään kaikkea sitä mitä pienessä piirissä, mutta en toisaalta ole parrasvaloissa muuta väittämässäkään.
Suomalainen ei keskimäärin ole kovin kaksinen keskustelija. Suomessa on oltu sen verran pitkään kyykyssä naapurimaiden toimesta, ettei tänne ole laajalti pesiytynyt sivistyneen kanssakäymisen peruspilari nimeltään keskustelutaito. Tämän johdosta emme osaa suhtautua ongelmien läpikäymiseen helposti, vaan teemme ongelmista virtahevon olohuoneeseen eli yritämme välttää koko aihetta. Kun joku hyväkäs erehtyy tästä kansallisesta joukkopsykoottisesta kaavasta poikkeamaan, pidetään toimintaa tuomittavana veneen keikuttamisena, joka uhkaa kritiikin kohteena olevien ihmisten arvoa.
Millainen ihmisryhmä voi toimia joukkona tiiviissä kanssakäymisessä ilman eriäviä mielipiteitä ja riitojakin? Lähes jokainen pidempikestoinen ihmissuhde törmää riitoihin, jotka kai suurimmaksi osaksi saadaan sovittua. Tällainen käytäntö lienee totaalisen normaalia. Arvotamme silti kritiikin sodanjulistuksen tasolle, johon kritiikin kohde ei oletettavasti voi suhtautua muuten kuin suuttumuksella. Emme uskalla sanoa ääneen selviä negatiivisia faktoja, koska pelkäämme seurauksia. Olemme valmiita toimimaan kulisseissa kovallakin otteella, mutta julkisesti kaikki kielletään. Uskooko moni yritystoiminnan olevan pelkkää auvoa ja asiakkaan parhaan ajattelemista? Uskooko moni politiikan olevan pelkkää äänestäjien edun valvontaa ilman valtapeliä? Uskooko moni urheilun olevan pelkästään jaloa kamppailua itsensä kanssa? Tuskin, mutta julkisesti ongelmista keskusteleminen rinnastetaan pyhäinhäväistykseksi. Tämän johdosta faktatietokin yritetään selittää esimerkiksi valheelliseksi ajojahdiksi ja niinpä puimme mm. yli vuosikymmenen takaisia dopingkäryjä edelleen.
Mitä se kertoo meistä, ettemme pysty kohtaamaan perusinhimillisiä toimintatapoja niin kuin ne oikeasti elämässä esiintyvät?
