Tunnetteko yhtään maaseudun aikamiespoikaa, joka on ikänsä elänyt metsien siimeksessä tehden raskaita fyysisiä töitä elääkseen? Itse tunnen ja olenkin moneen otteeseen miettinyt heinähattujen perintöä meille kaupunkilaistuneille suomalaisille. Metsien mies oli usein riuskarakenteinen, sitkeä ja kova tekemään töitä. Hän ei turhia jaaritellut eikä valitellut ja silloin kun puhui, puhui yleensä asiaa. Toisaalta samainen jörrikkä oli usein laajempaa sivistystä vailla, hieman impivaaralainen pukeutumiseltaan ja turkasen kömpelö sosiaalisissa tilanteissa. Nukkavieru tyyli yhdistettynä sosiaaliseen arkuuteen taisi johtaa monen kohdalla akattomuuteen.
Maailma on nyt muuttunut. Korvessa elää nykyisin harva yksin, meininki on urbanisoitunut ja koulutus- sekä sivistystaso noussut. Epäilen silti, että meissä turvenuijien perillisissä asuu edelleen sitkeässä tuo metsien mies ja nainenkin, sillä aikamiespojan käytöstä muistuttaviin tapoihin törmää tämän tästä. Me suomalaiset olemme mielestäni hiukan liian arkoja sosiaalisesti edelleen. Kun menemme esimerkiksi auditorioon tai luokkaan, tapaamme mennä takariviin. Kun kohtaamme tunnistamiamme ihmisiä, jotka ovat niin sanottuja puolituttuja, yritämme usein esittää, ettemme huomaa heitä, jotta vältymme tervehtimiseltä. Yhteistyöprojekteissa jäämme mielellään seuraamaan tilannetta, emmekä hevin tee aloitetta ryhmän vieraiden jäsenten suuntaan. Nämä kaikki tilanteet kuvaavat aikuisten toimintatapoja ja mielestäni paljastavat, että suoraselkäisinä pidetyt suomalaiset ovatkin pieniä sosiaalisia ketkuja.
Suomalainen on maailmansivu pyrkinyt rakentamaan mökkinsä riittävän kauaksi muista mökeistä. Muiden kuin läheisten työkavereiden pelko on edelleen läsnä työyhteisöissä. Vieraampia ihmisiä kartetaan kokolailla samaan tyyliin, kuin lasten leikkiessä hiekkalaatikolla. Uusi tulokas joutuu arvoasteikossa jonon hännille ja hänen kanssa toimitaan, jos tulokas ymmärtää olla riittävän nöyrä. Tulokkaan ystävällinen auttaminen ja sosiaalisen kynnyksen laskeminen ei ole käsitykseni mukaan mitenkään itsestäänselvyys.
Kun törmäämme normaalissa kanssakäymisessä eriäviin mielipiteisiin, koen usein ihmisten alkavan puolustella omaa kantaansa ilman kunnollista keskustelua. Osapuolet jumiutuvat liian herkästi omiin poteroihinsa ja tilanne ratkaistaan ”keskustelun” päättämisellä. Mikäli mielipide eroaa selvästi valtavirran näkemyksistä, joutuu individualisti melko helposti Hemmo Haiton rooliin, jolle saatetaan hieman naureskella.
Näemme ja ymmärrämme maailman muuttuneen viime aikoina selvästi. Lähes jokainen puhuu muutoksesta ja monet jopa vaativat ihmisiltä sinänsä viisaasti muutoskykyä. Olen kuitenkin todennut senkin, etteivät läheskään kaikki muutosevankelistat ole itse valmiita muutokseen omalla kohdallaan. Muutosta vastustetaan siitäkin huolimatta, vaikka maailma ympärillä on muuttunut. Lisäksi meillä tapaa olla koko joukko aiheita, kuten uskonto ja politiikka, joista ei oikein osata puhua kiihkottomasti argumentoiden. On sinänsä hieman erikoista, että normaaliin elämään kuuluvista asioista puhuminen kielletään hienotunteisuuteen vedoten. Ei kai asiallinen keskustelu kumoa kenenkään arvoja tai toimintatapoja.
Koen niin, että me suomalaiset olemme lopulta yllättävän lähellä entisaikojen aikamiespoikaa. Huolimatta akateemisesta koulutuksesta ja sivistyksen orastavasta kasvusta emme ole ehkä kuitenkaan edenneet henkisesti samaa vauhtia. Pelkäämme lajitovereita ja uusia asioita hieman liikaa ollaksemme yksi maailman koulutetuin kansa. Meidän tulisi tunnustaa tämä tosiasia ja löysätä pönötyksen solmiota hieman päästäksemme junttiudestamme eteenpäin. Jörrikkämäistä arvomaailmaa ja käytöstä esiintyy yllättävän paljon myös koulutetuilla ihmisillä. Tämän vuoksi asia vaatii erityistä huomiota, sillä pelkkä perinteinen tutkintokoulutus ei näköjään ongelmaa ratkaise.
