Voisiko aito totisuus voittaa epäaidon ilon?

Ihmisistä halutaan näyttää hymyileviä kuvia. Hymyilevää ihmistä on toki mukavampi katsella, kuin totista. Televisiossa näkee sangen usein tekohymyä. Silloin ihminen hymyilee ohjeen saatuaan, vaikka oikeasti ei hymyilytä. En ole koskaan ymmärtänyt tällaista. Asiantuntijat sanovat, että jopa narsistit ja psykopaatit kykenevät lukemaan toisten tunteita. Jos näin on, lieneekö pahasta arvata, että ainakin yhdeksän ihmistä kymmenestä pystyy tunnistamaan tekonaurun oikeasta. Eihän tekohymyllä ole näin ollen mahdollisuuksia.

Olen kysynyt todella monelta, että mitkä parikolme luonteenpiirrettä ovat tärkeimmät ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Vastauksissa on käytännössä aina mukana luotettavuus. Se, että ihminen on iloinen, on miellyttävää, mutta tekoiloisuudella ihminen kertoo vastaansanomattomasti yrittävänsä huijata muita esittämällä siis iloisempaa kuin onkaan. Teennäisen iloisuuden alttarille uhrataan luotettavuutta, joka on kuitenkin tärkeämpi ominaisuus. Eihän tekohymyssä vaikuta näin ajatellen olevan mitään logiikkaa.

Kun tapaat ihmisen palvelutilanteessa, myyntityössä, juhlissa tai peräti pyytämässä sinulta jotakin, on tapana hymyillä. Toistan, että iloinen ihminen on iloinen asia – mutta siis oikeasti iloinen. Lienee kuitenkin tosiasia, että kovin usein sosiaalisessa kanssakäymisessä toisilleen vieraat ihmiset ovat enemmänkin jännittyneitä kuin iloisia. Ja silti yritetään hymyillä kuin se kuuluisa Naantalin aurinko. Jos joku on totinen, leimataan hänet helposti mörökölliksi. Tosiasiassa ei hymyilevä ihminen saattaa olla rehellisempi, mutta sitä ei vain haluta huomata.

Tekoiloinen ihminen ilmeisesti pelkää olevansa normaalisti jotenkin kehno ja tuntee polttavaa tarvetta yrittää olla parempi kuin onkaan. Mielestäni täysin turhaan, sillä luottamukselle on paljon helpompi rakentaa sosiaalista kanssakäymistä – ellei sitten halua tarkoituksellisesti huijata toisia. Kukapa meistä ei olisi ollut tekemisissä aina niin iloisten jenkkien kanssa. Heillä jos kellä on tapana sokeroida sosiaalisia tilanteita. Normioloissa hekin ovat kutensakin suomalaisten kaltaisia, tosin aika paljon puheliaampia. Jopa jenkit ymmärtävät – totta kai – oman käytöksensä pinnallisuuden ja kokemukseni mukaan myöntävät tämän, mutta eivät mahda maansa sosiaaliselle koodistolle mitään.

Me suomalaiset sen sijaan mahdamme. Täällä ei tarvita imelää iloisuutta eikä small talkia ja hyvä niin. En todellaankaan ole junttityylisen murahtelun kannattaja, peräänkuulutan vain luontaista käytöstä. Osaamme arvostaa ihmisen luotettavuutta ja myös tavallisuutta, johon luonteva totisuus sopii teennäisyyttä paremmin. Olisiko aivan kerettiläistä junttiutta toivoa ihmisiltä sosiaalista, mutta teeskentelemätöntä käytöstä? Siten käyttäytyvän seurassa on helppo hengittää.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kesäblogi

Kesä on Suomessa ja kaikki hyvin. Tässä tulee valitettua vuosien varrella siihen mittaan, että itseäkin välillä risoo. Lieneekö siinä mitään järkeä, sillä maailma jatkaa tavallaan ilman yksittäisen ihmisen vuodatustakin. On niin, että meillä on paljon parannettavaa, mutta onhan meillä asiat kuitenkin hyvin.

Meillä on turvallista asua ja elää. Olen ymmärtänyt, ettei kovin monessa maassa lapset kulje yksin kouluun. Suomessa tämä onnistuu.

Maamme lienee kohtuullisen tasa-arvoinen. Naisten asema ei liene vieläkään miesten tasolla, mutta nykyisin naisten ei tarvitse mennä kimppaan miehen kanssa elääkseen. Pärjäävät tarvittaessa omillaan ja saavat rauhassa valita kumppaninsa.

Meillä on myös jokamiehenoikeus. Kuka hyvänsä saa kulkea metsässä ja poimia sieniä sekä marjoja, kunhan ei tunge itseään asumusten lähelle. Lisäksi Suomessa on runsaasti valtion maita, joilla metsästys ja kalastus onnistuu luvan ostettuaan.

Kesällä meillä on kohtuullisen hyvä sääkin – jos on. Mutta kaunista Suomessa on kesäisin. Jos sattuu sateinen kesä, niin viis siitä, sillä ei se pään sisälle sada. Kesäloman hauskuus on myös asennekysymys. Sateella voi nauttia ruoasta ja juomasta aivan yhtä hyvin kuin aurinkoisella säällä. Sitä paitsi sateella ei tarvitse kiirehtiä ulkoaskareisiin, vaan voi huoletta nautiskella sisällä.

Nautiskelua ja rentoutumista varten kai lomaa vietetään. Käsitykseni mukaan ei ole niin väliä sillä missä olet ja mitä teet. Kunhan vain saat ajatukset vaihtumaan ja pääset irti arkiaskareista. Itselläni se onnistuu takapihan terassilla mainiosti.

Viettäkää itsenne näköinen loma ja antakaa intuition viedä. Älkää nyt vain sortuko lomasuorittamiseen, vaan antakaa pääpolon levätä. Sitä kautta elämisen keveys palautuu ja köykäisempää touhuta jatkossa.

Hyvää kesäaikaa kaikille. Palataan elokuussa taas asiaan.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Suomalaiset eivät ole häävejä uudistujia

Epäilijöitä ja pahanilmanlintuja maailmassa riittää. Maailma jatkaa menoaan päivittelystä huolimatta. Jostain syystä ajaudun kaikesta huolimatta taivastelemaan maamme kehnouksia, vaikka hyviä puoliakin on rutkasti – selvä enemmistö.  Ehkä juuri siitä syystä heikkouksiemme sietäminen ottaa voimille.

On sanottu, että perustaloudenpito ja asioiden järjestäminen järkeväksi toiminnaksi onnistuu suomalaisilta hyvin, mutta uudistuminen ottaa voimille. Näin asia mielestäni on eikä sen todistelu tarvitse enempää, kuin arkielämän seuraamista. Suomalaiset hoitavat perusasiat kunnialla työssä, harrastuksissa, parisuhteissa ja opiskelussa, mutta todellinen asioihin paneutuminen ja sitä myötä kehittyminen jää vähäiseksi. Lähden liikkeelle koulutuksestamme. Olemme siitä ylpeitä ja perustellustikin, mutta tuijotamme hullunkiilto silmissä tutkintoja, kun meidän pitäisi kiinnittää huomio oppimiseen ja osaamiseen. Ei kai koulutus ole itseisarvo, vaan väline parempaan osaamiseen?

Tästä pääsemme sujuvasti työelämään. Koska olemme yksi maailman koulutetuimmista kansoista, luulisi osaamisemme ja henkisen kyvykkyytemme olevan maailmanluokkaa. Oma kokemukseni on, että niin opiskelussa kuin työelämässä toimimme yllättävässä määrin vanhojen mallien pohjalta. Laatuun luottaa oikeasti harva, koska historiamme on määrässä. Raivaamisessa tunnin lisäys tuottaa enemmän tuloksia, mutta uuden kehittelyssä ja henkisessä kypsymisessä määrä on vain apusuure todelliseen tulokseen pääsemisessä. Puhumme työmäärästä, kun pitäisi puhua aikaansaannoksista.

Oletteko koskaan kuulleet vaimosta, joka nalkuttaa miehelleen siitä, kun tämä keskittyy omiin asioihinsa, ei huomioi vaimoaan eikä varsinkaan keskustele? Aika kliseinen toteamus, joka on käsitykseni mukaan hyvissä voimissa edelleen. Oletteko edellisen lisäksi kuulleet naisista, jotka juoruavat työpaikoilla ja arvostelevat ihmisiä sangen kriittiseen sävyyn? Jos eivät miehet kasva aikuisiksi parisuhdeasioissa, tuntuvat naiset opettelevan hyökkäävyyttä ja muita miesten huonoja tapoja ennemmin kuin pyrkivät eroon helmasynneistään. Kovin on maltillista kehitys näissäkin asioissa.

Järjestö- ja yhdistystoiminta on vaikeuksissa, sillä eivät tahdo löytää uusia, nuoria jäseniä. Olen itse ollut mukana voivottelemassa nuorten puutetta eräässä järjestössä, jonka toimintaa kuvaa harmaiden eminenssien historiasta kumpuavat tavat toimia. Silmäätekevät haluavat kyseisessä järjestössä pitää tiukasti kiinni perinteistä ja sillä seurauksella, etteivät mukaan saadut nuoret halua osallistua käytännön toimintaan. On se vaan kumma, ettei kokeneempi ihmispolo suostu antamaan tilaa nuorille, vaan haluaa nuorten toimivan itsensä lailla. Niin se uudistuminen taas jää ja, yhdistystoiminnan ollessa kyseessä, vuosikymmenen päästä lopullisesti. Jos uudistumiseen olisi ryhdytty aikoinaan, voitaisiin nyt olla hyvissä voimissa. Mutta kun ei, niin peli on käytännössä menetetty. Harmi sinänsä fiksua toimintaa kohtaan.

Tapaamme haukkua poliitikkoja saamattomuudesta. Osin turhaan, sillä olemme itse samanlaisia – mehän ne poliitikot valtaan äänestämme. On tietysti väärin sanoa, etteivät poliitikot saa mitään aikaan. Mutta maamme velkaantuu edelleen, koska päätöstä rahan jakamisen vähentämisestä ei vain ole saatu aikaan – nousukaudesta huolimatta. Soten toteutuminen näyttää todella epävarmalta. Jos ei toteudu, on epäonnistuminen jo ties monesko kerta. Sote-toimintaa tulisi järkeistää, sillä muuten kulut nousevat miljardeja tulevina vuosikymmeninä. Siitä huolimatta poliittinen peli voittaa aina järjen ja palaamme asiassa lähtöruutuun.

Pienet kaupungin yrittävät väkisin löytää vahvuutensa houkutellakseen ihmisiä ja työpaikkoja, vaikka tosiasiassa ihmiset ovat äänestäneet jaloillaan jo vuosikymmeniä. Järki ei vain koskaan voita, sillä aina todellinen uudistuminen on joidenkin etua vastaan ja eihän se sellainen käy. Sitten vain kärvistellään ja tekemällä entiseen malliin katsotaan, että kuinka meidän käy. Todellista koulutetun kansan fiksuutta, eikö?

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kommentointien kommentointia

Taksiala vapautuu 1.7.2018. Muutos on melkoinen, sillä nyt periaatteessa kuka tahansa saa aloittaa taksitoiminnan. Luvanvaraisuus poistuu alalta. Tämä on siinä mielessä tervetullut uudistus, että nyt sitäkin alaa kohtaa kilpailu, jota ei ennen ollut. Miksi ihmeessä taksiautoilu tulisi olla suojattu ala? Huoli kilpailusta on johtanut alan toimijat kommentoimaan mahdollista harmaan talouden lisääntymistä. Olisikohan kuitenkin niin, että alan yrittäjät ovat enemmän huolissaan omasta taloudestaan? Harmaata taloutta käytetään kilpenä ajaa omaa asiaa. Olisi reilumpaa sanoa asia ääneen.

NHL on maailman kovin kiekkoliiga. Luulisi, että liigassa työskentelevät ihmiset ovat maailman parhaimmistoa alallaan ja ehdottomia ammattilaisia. Tämä on tietysti määrittelykysymys, mutta itselleni ei olisi tullut mieleenkään epäillä joukkueiden muodostajien kykyä tunnistaa parhaat osaajat. Näin ei kuitenkin näytä olevan, sillä liigan 2018 voitosta kamppailee Vegas Golden Knights, joka on koottu muiden joukkueiden hylkäämistä pelaajista. Tämä ei tietysti tarkoita, että VGK:n pelaajien lähtötaso olisi ollut huono, mutta rankkaajien mielestä selvästi huonompi kuin muiden. Tästä kertoo sekin, että VGK:n voittoa alkukaudesta veikanneet ovat saamassa vetonsa takaisin 500 kertaisena eli porukan mahdollisuuksiin ei uskottu. Ei tämä kovin hyvää kuvaa anna joukkueiden muodostamisen ammattitaidoista – mutta virheitä meille kaikille sattuu.

Sote-uudistus näyttää melkoiselta sopalta. Uudistusta yritetään ties monennenko kerran eikä erityisen varmalta näytä. Touhu menee joka kerta poliittiseksi peliksi, joka lopulta on kaatanut aiemmin uudistuksen. Suhmuroinnilla yritetään rakentaa mallia, joka ei perustu parhaaseen järkeen ja sitä myötä järjestelmän toimivuutta aletaan viime hetkessä epäillä laajasti. Näin vaikuttaa käyvän nytkin, mutta melskeessä unohtuu helposti, että sote-kulumme ovat voimakkaassa kasvussa ja että tarve uudistukselle lähti siitä. Kansataloutemme ei kestä kulujen lineaarista kasvua, joten toiminnan järkeistämiselle olisi todella tilaus. Nyt vaikuttaa todella epävarmalta, saadaanko uudistus aikaan ja onko se itse asiassa järkevä.

Kokeneet työntekijät haluavat melko usein katsoa itsensä alan ammattilaisina. Tätä he ydinosaamisessaan ovatkin, mutta eivät kokemukseni mukaan kuitenkaan kaikessa työhönsä liittyvässä. Vuoden liikemieheksi valittu Mika Sutinen kertoo haastattelussa, kuinka ”yrityksissä ei opita virheistä tarpeeksi”. Jaan todellakin tämän näkökulman ja oma kokemukseni sanoo syyksi sen, etteivät suomalaiset halua myöntää omia virheitään. Kukaan ei pidä itseään virheettömänä, mutta virheiden kohtaaminen on silti vaikeaa. Aika erikoinen logiikka eikö? Kokeneet ammattilaiset ovat yllättävän herkkähipiäisiä ja ärsyyntyvät töihinsä puuttumisesta melko helposti. Onko tässä kysymys todellisesta ammattilaisuudesta vaiko sen puutteesta?

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Riitelemisen taito auttaisi meitä kehittymään

Suomessa lienee sangen vähän sellaisia aikuisia, jotka eivät ole koskaan riidelleet. Itse asiassa koen, että riitely on erimieltä olemisen jatke ja oleellinen osa ihmisyyttä. Missäpä sellainen vakavasti otettava ihmissuhde, jossa ei syntyisi lainkaan riitaa? Olen kylläkin kuullut, ettei jonkun ihmisen kanssa saa riitaa aikaiseksi, mutta arvelen sellaisen olevan todella harvinaista.

Muistan joskus nuorempana kuulleeni, että toisesta ihmisestä kriittiseen sävyyn puhumista on syytä välttää. Suomalaiset suuttuvat melko helposti ja mököttävät mielellään pitkiäkin aikoja riitelyn johdosta. Olenpa törmännyt ihmisiin, jotka ovat oman kertomansa mukaan olleet vuosikymmeniä riidoissa lopulta melko pienen asian vuoksi. Ei ihme, että riidoista on varoiteltu.

Ihmiset ovat erilaisia ja kokevat samoja asioita eri tavalla. Yhdelle tilanne voi olla kauhistus, toiselle siedettävää ja kolmas ihmettelee, että eihän tässä ole tapahtunut mitään. On kuitenkin niin, että tuntemukset tilanteista ovat aitoja eikä todellisia tuntoja kannata peitellä. Eihän erilaisuuden aiheuttamilta riidoilta välty mitenkään, mutta on ihan eri asia riidellä asiallisesti, kuin repivästi. Asiallinen riita perustuu mielestäni tekemisiin ja tapahtumiin, repivä riita viedään henkilökohtaisuuksiin tarkoituksena loukata toista.

Kantani on, että normijärkinen ihminen tietää ainakin noin suunnilleen, milloin tulee toimineeksi sopimattomasti. Tällöin sanojalla tai tekijällä on vastuu korjata asia. Lisäksi loukkaantuneella on mielestäni velvollisuus kohtuullisen ajan kuluessa saada tunteensa hallintaan siinä määrin, että kykenee keskustelemaan asiasta ratkaisua hakien. Loppujen lopuksi suurimmassa osassa riidoista ei tarvita muuta. Vaikutelmani kuitenkin on, että näin ei maassamme toimita. Ensiksi on ihan liian yleistä, että sanoja ei ylpeydeltään kykene nöyristymään riitakumppaninsa edessä ja aloittamaan riidan sovittelun. Toiseksi loukattu osapuoli ei halua ajoissa kertoa asiallisesti loukkaajalleen, ettei ko. tapa tunnu hyvältä. Asian annetaan olla ja sitten vain pidetään vihaa takanapäin sekä haukutaan loukkaajaa. Ja loukkaajan lähestymisyrityksiin saatetaan suhtautua valtapelinä ja tahallaan näytellä enemmän loukkaantunutta, kuin tosiasiassa onkaan. Todella aikuismaista eikö?

Nostan esille itselleni varsin kiinnostavan aiheen hullun maineen uhallakin – naisten ja miesten väliset riidat. En osaa olla miehenä puolueeton, joten kerron asian, niin kuin sen itse ymmärrän. Naiset ovat olleet maailmansivu epätasa-arvoisessa asemassa miehiin nähden. Viimeisen sadan vuoden aikana asiaa on hiljalleen korjattu, mutta ei toki valmiiksi saakka. Naiset ovat keskimäärin sosiaalisesti taitavampia kuin miehet ja naiset viestivät koko kehollaan, kun taas yksinkertaisemmat miehet murahtelevat omat kantansa, joihon helposti jumiutuvat. Miehet eivät osaa huomioida naisia tarpeeksi, joka vaikuttaa aiheuttavan turhan usein piikittelyä ja mielenosoituksia miehiä kohtaan. Sillä lailla, näinhän ne asiat saada raiteilleen. Ilmeisesti miesten kunnioitusta hakien naiset ovat alkaneet opetella miesten huonoja tapoja ja yllättävän usein naisporukastakin löytyy päällekäyvä henkilö, joka latoo suoria sanoja silloin, kun ollaan selvästi keskusteluvaiheessa. Lisäksi naisilla vaikuttaa edelleen olevan voimissaan perinteinen takanapäin arvostelu, joka pahimmillaan on henkistä väkivaltaa.

Koska ihmiset ovat erilaisia ja vieläpä naisten sekä miesten tavat poikkeavat jossain määrin toisistaan, ei törmäyksiltä vältytä. Ei ole kuitenkaan liikaa vaadittu, että aikuinen ihminen pystyy kontrolloimaan käytöstään silloin, kun ei ole tunteen vallassa. Jos on polttava tarve sanoa asia suoraan, niin antaa mennä. Mutta mikäli toinen siitä suuttuu, on sanojan velvollisuus pahoitella asiaa. Tähän samaan vastuuseen kuuluu, että mielensä pahoittaja löytää normaalin ihmisyytensä ja antaa anteeksi. Näin opitaan riitojen ratkaisua eikä riitely näyttäydy peikkona, jonka edessä vaikeiden asioiden läpikäyminen täytyy unohtaa. Taito riidellä on mielestäni keskeinen osa ihmisyyttä ja auttaisi meitä kehittymään.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Miksi hallitusvastuu painaa poliittisessa kannatuksessa?

Muistatteko aikaa kolme vuotta sitten ennen edellisiä eduskuntavaaleja? Suomi oli silloin kyllästynyt politiikan toimimattomuuteen ja kansa janosi muutosta. Haluttiin sellainen hallitus, joka aiemman, Jyrki Kataisen, hallituksen sijaan uskaltaisi vihdoin tarttua maamme ongelmiin, kuten kestävyysvajeeseen. Kataisen hallitusta arvioitiin silloin yhdeksi historian kehnoimmista ja mediassa herkuteltiin yritysjohtajan tarttuessa puikkoihin – jokohan vihdoin päästään sanoista tekoihin.

Kun näin kolmen vuoden päästä katsoo tilannetta, ovat todelliset muutokset lopulta aika vähäisiä tavoitteisiin nähden. Hallitusta haukutaan siitä, että se on pyrkinyt runnomaan asioita ilman asiantuntijoiden kuuntelua ja törmännyt tätä myötä jatkuviin ongelmiin perustuslain kanssa. Ymmärtääkseni kaikkien hallituspuolueiden kannatus on ollut laskussa.

Itselleni politiikka on demokratian pohjalta tehtävää yhteisten asioiden hoitoa. Edustajia ei valita heidän itsensä vuoksi, vaan meidän kaikkien vuoksi. Se tarkoittaa, että äänestystuloksen pohjalta täytyy uskaltaa päätöksiä ja saada kansalaisten enemmistön mielen mukaisia ratkaisuja tehdyksi. Lisäksi nämä päätökset on saatettava toteutukseen. Kolme vuotta sitten puhuttiin mm. valtion kulujen karsinnasta, sote-uudistuksesta ja julkisten palveluiden tehostamistarpeesta. Näiden asioiden eteen on käsitykseni mukaan yritetty tehdä toimia, mutta kovin pitkälle ei kuitenkaan olla päästy. Esimerkiksi vuonna 2018 valtion velkaantuu vielä noin kolme miljardia euroa ja sote on mielestäni aika epävarmalla pohjalla.

Kolme vuotta sitten ihmiset siis tahtoivat muutosta ja toimia puheiden sijaan. Silti vaikuttaa ikiaikaisen selvältä, että hallitusvastuu on laskenut hallituspuolueiden suosiota. Mihin ihmeeseen tällainen perustuu? Sellaisilla hallituksilla, toimivatpa ne missä hyvänsä, ei ole mitään virkaa, elleivät pysty tekemään tilanteen vaatimia ratkaisuja. Jos kuluja on karsittava, eivät kohteeksi joutuneet pidä asiasta. Mutta joskus on vain niin tehtävä. Mitä sellaiset ihmiset ajattelevat, jotka olivat vailla talouskuria, mutta sellaisen orastaessa muuttavat mielipidettään? Ja kenen demokratiaa sellainen on, että tehdään muuttuvasta maailmasta huolimatta niin kuin ennenkin?

Vaatii rohkeutta kertoa julkisesti oma mielipiteensä, sillä se joutuu julkisen arvion kohteeksi. Vielä vaativampaa on panna toimeksi asioita, jotka herättävät vastustusta. Jos tällaiseen joku perustellusti ryhtyy, toimii hän mielestäni rohkeasti eikä todellakaan ole tuuliviiri. Miksi perusteltujen ratkaisujen rohkeita tekijöitä sitten rangaistaan, kun mielestäni heidät pitäisi palkita? Länsimaissa lienee puhuttu demokratian rapautumisesta jo vuosia. Kiinnostus puolueita ja äänestämistä kohtaan on laskenut. Onko ihme, jos peli on tällaista. Ellei poliitikkoihin luoteta, ei demokratiakaan voi kovin hyvin. Kuinka poliitikkoon voi luottaa, ellei hän toimi lupaustensa pohjalta? Minusta kansan tuomio on epälooginen ja palkitsee osattomat. Täytyy vain toivoa, ettei uusi lasku ala pian. Meillä kun ei ole elvytysvaraa juurikaan ja sitä myötä oltaisiin kovempien ratkaisuiden edessä.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ellei toiminta muutu, ei uudistusta tapahdu

Miten määrittelisitte ihmisen kehittymisen? Itse tapailisin yksinkertaisesti, että ihmisen toiminta muuttuu jotenkin. Tätä tietysti edeltää henkinen kehitysprosessi, jossa ihminen keskustelee itsensä kanssa muutostarpeestaan ja arvoistaan. Arvot ja tavoitteet ohjaavat ihmisen toimintaa käytännössä ja juuri käytännön toiminta kertoo paljon ihmisen arvostuksista. Jos ihmisen toiminta ei mitenkään muutu, ei muutosta tapahdu.

Muutokseen kannattaa ryhtyä, kun sille on perusteet. Muutos on melkoinen haaste ihmiselle eikä muutosta kannata tehdä muutoksen itsensä vuoksi. Maailma kuitenkin muuttuu ympärillämme ja ihmisillä on luontainen taipumus parantaa tekemistään. Näiden johdosta ihminen tulisi päästä elämässään eteenpäin eli kehittyä. Otan pari lyhyttä esimerkkiä. 10 vuotta sitten oli perusteltua ajatella, että Venäjä kehittyy kohti länsimaista demokratiaa ja että Suomen ympäristö on rauhallinen. Toisin on käynyt, sillä Venäjä miehitti Krimin ja sotilaallinen aktiivisuus esimerkiksi lentotoiminnassa on kolminkertaistunut Itämerellä. Konfliktin mahdollisuus on korkeampi, kuin vuosikymmen sitten ja sapelinkalistelu on maailmassa lisääntynyt viimeisten kahden vuoden aikana merkittävästi. Onko toimivaa ajatella kuin aikoinaan vai olisiko viisasta muuttaa toimintaa jotenkin?

Ja se toinen esimerkki: Vallankäyttö kiehtoo osaa ihmisistä ja pientä osaa myös vallan väärinkäyttö. Tämä lienee ollut aina totta ja uskon, että niin tulee olemaan jatkossakin. Kävi kuitenkin niin, että muutamat naisnäyttelijät jenkeissä kyllästyivät elokuva-alan miesten väärinkäytöksiin ja kertoivat julkisuuteen naamoillaan joidenkin alan miesten tekemisistä. Syntyi metoo-kampanja, joka levisi Suomeenkin. Elokuva-ala tuskin on ainoa toimiala, missä valtaa on käytetty väärin. Onko siis niin, että härskihartikaiset voivat jatkaa vallan väärinkäyttöä entiseen malliin vai olisiko kuitenkin niin, että kiinni jäämisen riski on nyt aiempaa suurempi?

Maailman muuttuminen ja ihmisen kehittyminen ovat mitä luontaisimpia tapahtumia. Eihän kukaan toimi elämässään viisikymppisenä täsmälleen samoin kuin kaksikymppisenä. Vanhat toimintatavat kielivät siitä, ettei ajan kulua tajuta. Keskeinen elementti kehittymisen eli uudistumisen käynnistymiselle on muutoksen merkkien havainnointi ja niistä kriittinen keskustelu. Ellei kriittistä keskustelua haluta, ei myöskään kehitysehdotukset maistu – niille kun ei nähdä perusteita. On maailmanluokan alisuoriutuminen, ellei ihminen pyri oppimaan virheistään ja viisastumaan. Jos kuitenkaan toiminta ei muutu, ei ihminen ole viisastunut. Viisastuminen ja muiden toistamien viisaiden ajatusten hokeminen ovat eri asioita.

On sanottu, että suomalainen on hyvä perusjärjestyksen ylläpidossa ja talouden hallinnassa, mutta uudistuminen ottaa voimille. Olen 30 vuoden työkokemuksella täysin samaa mieltä. Todella monella työpaikalla uudistumien on ollut uuden teknologian ohjaamia työtapojen muutoksia eli suomeksi sanottuna tehostamista. Suomessa uudistuminen on pelottava ja siinä mielessä vastenmieliseksi koettu asia, että muutostarve ehkä nähdään, mutta se koskee ensisijaisesti muita. On aika erikoista, jos ihmisen perusarvo on, ettei uudistus ole juuri hänen kohdallaan tarpeen. Onko ihme, ettei innovointi ja varsinkaan sen kaupallistaminen ole ollut varsinainen vahvuus maassamme?

Kilpailukyvyn ydin on sellainen tuotos, joka kiinnostaa ja hyödyttää potentiaalista kohderyhmää. Jo sana kertoo, että kyse on kilpailusta, jossa osalliset pyrkivät menestymään resurssiensa puitteissa. Tekemisestä oppiminen ja maailman muuttumiseen reagointi ovat ehdoton edellytys tässä kilpailussa pärjäämiselle. Uudistuminen tulee nähdä käytännössä tapahtuvana muuttumisena. Ilman sitä uudistumista ei tapahdu ja se on jo inhimillisestikin väärin ja resurssien hukkaamista.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Muutamia kommentteja julkisuudesta ja muualta

Julkisuudessa ja sen liepeillä esitetään yhtä ja toista totena. Aina silloin tällöin koen pakottavaa tarvetta kommentoida joitakin ohilaukauksia, joista alla muutama.

 

  1. Henkilöstövuokrausyhtiön toimitusjohtaja lausui pääsiäisen tienoilla, että ”ihmisille pitää olla hyvä ja asioille kova”. Ensilukemalta lause vaikuttaa oikein hyvältä. Mutta kun asiaa ajattelee hieman tarkemmin, päätyy kysymään, että mitenkäs asioille ollaan kova? Asia on käsitteellinen juttu ja sen tarkoitus on ilmaista ymmärrettävästi kyseessä oleva aihetta, ajatusta tai tarkoitusta. Sanoja yrittää siis kiertää sen tosi asian, että oikeasti ihmisille täytyy olla usein peräänantamaton, sinnikäs ja joskus myös kova. Hyvyyteen kuuluu myös kurinpito – tosin mahdollisimman vähän annosteltuna
  2. Erään kunnan johtoryhmä sai kuulla strategiatyönsä olevan hyvin ympäripyöreää ja että sellainen ei toiminnan ohje voi olla. Tähän eräs johtoryhmän jäsen kommentoi, että ”strategia on tarkoituksella kirjoitettu ympäripyöreään muotoon”. Jepjep! Strategia kuvaa keinoja, joilla organisaatio aikoo menestyä. Jos strategia on kirjattu muotoon, joka sopii lähes jokaiseen kuntaorganisaatioon, ei sellainen kuvaa ko. kunnan toimintaa mitenkään. Ympäripyöreä strategia johtaa automaattisesti tilanteeseen, jossa eri hallintoyksiköt alkavat itse tulkita tekemisiään – pakkohan se on, kun ei strategiasta muuten saa mitään irti. Ja siinä lähti koko strategian tarkoitus maata kiertävälle eli jokainen yksikkö alkaa toimia niin kuin parhaaksi katsoo – eikös jokisen yksikön kuitenkin kuuluisi toteuttaa yhteistä juttua?
  3. Suomalaisen pikkukaupungin kolumnistin mitta täyttyi, kun hänen kotikaupunkiaan mollattiin mediassa. Näin siitäkin huolimatta, että kolumnistin mukaan kaupunki on ”yksi kauneimpia suomalaisia kaupunkeja ja että elämä täällä on mutkatonta ja laadukasta”. Lisäksi kaupungissa on kuulemma ”huippupalvelut vauvasta vaariin”. Jos näin tosiaan on, kuinka ihmeessä median edustajat ovat niin törppöjä, etteivät tätä tajua? Onko Turun Aurajoen seutua sanottu rumaksi? Onko pääkaupunkiseudun palvelutarjontaa moitittu huonoksi? Onko elämää kasvukeskuksissa sanottu laaduttomaksi? Ei tietenkään, koska siihen ei ole perusteita. Voisiko kyseisen pikkukaupungin kehnohkossa maineessa sittenkin olla perää, vaikka julkikuva liioitellun negatiivinen onkin? Jos näin on, kannattaa juurisyihin puuttua ja hyväksyä asiat oikeassa mitassaan eikä polkea jalkaa tosiasioita vastaan. Kyseinen pikkukaupunki on käsitykseni mukaan selvästi mainettaan parempi, mutta ei totta vieköön niin hyvä, kuin kolumnisti antaa ymmärtää.

 

  1. Kauppalehden pääkirjoituksessa kirjoitettiin 29.3. maakuntamallista. Esimerkkinä kerrottiin poliitikkojen ongelmallisuudesta istua sekä kunnanvaltuustossa että eduskunnassa, kun kansanedustaja Wille Rydman äänesti Helsingin kaupunginvaltuustossa maakuntauudistusta vastaan, mutta ei ollut varma, tekeekö niin myös eduskunnassa. Rydman sanoi, että ”tässä täytyy ymmärtää, että eri luottamustehtävissä on hieman erityyppinen toimintalogiikka”. Itse en vain tätä ymmärrä. Maakuntamallia toteutetaan kuntien yhteenliittymissä, joten millä ihmeen logiikalla ihminen voi kannattaa asiaa valtakunnan tasolla, mutta vastustaa kuntatasolla. On näiden poliitikkojen vastuunkanto onnetonta.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Muutama hullu tekisi terää suomalaisissa organisaatioissa

Parempi laiha lohtu kuin lihava riita. Vai onko? On sanottu, että hullut kehittävät maailmaa ja viisaat pitävät sitä pystyssä. Minusta tämä on hyvin sanottu. Jos se on totta, niin silloin tarvitsemme sekä kehittäviä hulluja että arjesta huolehtivia viisaita. Näitä rooleja ei oikein sovi keskenään sotkea. Voisiko siis olla, että suomalaisissa työorganisaatioissa olisi hyvä käydä muutama hullun synnyttämä lihava riita lähitulevaisuudessa?

Suomessa on käsitykseni mukaan suuri julkinen sektori ainakin verrattuna perinteisiin markkinatalousmaihin. Kun kuuntelee ulkomailla asuneita ihmisiä, päätyy usein kuulemaan, kuinka meillä on asiat hyvin ja vasta ulkomailla asuminen on avannut silmät hyvyydellemme. Kliseisesti terveydenhuolto- ja koulujärjestelmiämme kehutaan. Pidän niitä hyvinä, mutta molemmat on luotu resurssipohjaisesti palveluntuottajaa ajatellen. Potilas saa palvelua siten, kuin se tuottajan resursseihin passaa eikä suinkaan oman potilastarpeen pohjalta. Jos kropastasi löytyy pahkura, varaat ajan terveyskeskukseen ja saat sieltä lähetteen erikoislääkärille, joka ottaa vastaan sitten kuin aikaa on. Tämän jälkeen seuraa tutkimusvaihe ja diagnoosi sekä mahdollinen hoitotoimenpide – kaikki eri aikoina ja mahdollisesti vielä eri paikoissa. Lopputulos voi olla erinomainen, mutta palvelu ei varmaankaan ole potilaan kannalta optimaalinen. Tarvittaisiinko äsken mainittua hullua toimintaan mukaan?

Päätin itse toisen asteen kouluputken 35 vuotta sitten. Olen hieman hämmentynyt, kuinka paljon erityisesti peruskoulu muistuttaa oman aikani koulua. Ja jos lukiossa aineenopettajaa pidetään kehnona, voidaan asiaan mahdollisesti reagoida joskus vaihtamalla opettajaa. Opetusmenetelmien muuttaminen ei taida tulla kyseeseen, vaikkei lukiokaan ole perusteiltaan juuri muuttunut vuosikymmenien saatossa kurssimuotoisuudesta huolimatta. Muutama hullu saattaisi tehdä kouluasioiden parissakin hyvää.

Maailman sanotaan digitalisoituvan. Tietojärjestelmätoimittajien luulisi tässä olevan keskeisessä roolissa ja aivan elintärkeitä toimijoita talouselämässä. Näin varmaan onkin, mutta jaksan ihmetellä sitä, kuinka monessa asiakasyrityksessäni on haasteita ERP-tietojärjestelmien kanssa, jotka sentään ovat vuosikymmeniä vanha keksintö. Ohjelmistoalan osaajille käsittääkseni maksetaan hyvin ja johtuneeko siitä, että ainakin osalla alan johtajista on touhu noussut hattuun. Miksi muuten todella monen asiakkaan tietojärjestelmät ovat hankalia käyttää tai niistä ei tahdo saada tekemisen perustietoa ulos, vaikka sen luulisi olevan totaalisen oleellinen osa it-järjestelmiä? Tulisiko it-järjestelmätoimittajienkin keskittyä hieman enemmän asiakkaisiin laskutuksen sijaan? Tämä sama vaade koskee melkoista joukkoa yritystoimintaa.

Työ tehdään AINA jollekulle toiselle eli siis asiakkaalle. Tätä ei läheskään aina haluta käsittää – ei julkisessa eikä yksityisessä palvelussa. Puheessa asiakkaan tärkeyttä on hoettu vuosikymmeniä, mutta kuten edellä sanoin, käytäntö kertoo toista. Repivä riita ja siitä seuraava vihanpito ei ole suositeltavaa. Mutta kuka sanoo, että repivästä riidasta seuraa aina huonoa. Vanhaan tyyliin hyssyttelemällä ei vain maailma kehity ja koska riidat voidaan halutessa aina sopia, ei puhdistavaa riitelyä tarvitse pelätä. Todella monelta toimialalta löytyy vuosikymmeniä samaan malliin toimivia organisaatioita. Eihän organisaation toimintalogiikka muutu sillä, että ostetaan uusia koneita. Vuosikymmeniä sitten yhteiskuntamme kasvoi jatkuvasti eikä ulkomaista kilpailua juuri ollut. Ei tarvinnut asiakasta erityisesti ajatella, sillä puutteessa kasvanut kansa tyytyi siihen mitä tarjolla oli – olihan se parempaa kuin aiemmin. Nyt on toinen ääni kellossa ja vaatimukset kasvavat koko ajan. Olisikohan aika antaa pitkän ajan jälkeen roolia muutamille hulluille, jotta tästä saman toistosta ja sen tehostamisesta päästäisiin jälleen eteenpäin?

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Toimitusjohtajan työ voi ohjautua sivuun johtamisesta

 

Olen oppinut osakeyhtiöiden strategiatyön hierarkian niin, että ensin omistaja kertoo mitä omistukseltaan haluaa ja se jälkeen toimiva johto toimitusjohtajan mestaroimana kertoo omistajille, millä keinoilla omistajan tahto toteutetaan. Toimitusjohtaja on siis ylin operatiivinen johtaja, jonka panosta tarvitaan sekä strategiaa luotaessa että sitä toteutettaessa. Toimitusjohtajan tehtävänä on saattaa organisaatio tekemään niitä töitä, joita strategiassa kuvataan. Ilman tätä organisaatio alkaa itse kehittää tekemistään ja jos jokainen osasto tekee näin, ei kokonaisuus kulje enää samaan suuntaan.

Toimitusjohtaja on vastuussa omistajalle yrityksen tuloksesta ja markkinakilpailukyvyn kehittämisestä. Tässä työssä eteen tulee monia asioita, kuten investointeja ja yrityskauppoja. Näihin liittyy usein rahoitusjärjestelyjä, jotka sitovat toimarin aikaa. Lisäksi suuremmissa toimissa yhteistyö hallituksen kanssa tapaa tiivistyä. Kaikki tämä on poissa operatiivisesta johtamisesta.

Organisaation perimmäiset arvot ja käytännön tavoitteet ohjaavat toimintaa voimakkaasti. Puheet ja hyvät tarkoitukset jäävät heittämällä yleisten toimintatapojen ja palkitsemiskäytäntöjen jalkoihin. Jos organisaatio aikoo kehittyä, se tarvitsee selvän linjauksen ja siitä johdetun tekemisen kaikissa yksiköissä. Näitä linjauksia on vietävä siis käytäntöön tilanteessa, jossa osa vastustaa uusia tapoja toimia ja lähes kaikki epäilevät uuden toimintatavan mahdollisuutta onnistua. Mikäli toimitusjohtajan päähuomio on jossain muualla, kuten esimerkiksi yritysjärjestelyissä, alkaa muutostyö takuta yksiköissä. Tekijät näkevät, ettei pääjehu kiinnitä heidän tekemiseensä erityistä huomiota ja silloin alkaa pulina, josko kehitystyö ja muutos olivat sittenkin vain kauniita sanoja.

Jos yritys tekee merkittävän investoinnin tai yritysjärjestelyn, sitoo tämä väistämättä yrityksen korkeimman johtajan päivätyötä merkittävästi. Näistä sinänsä toimitusjohtajan tehtäviin kuuluvista, normiarjesta poikkeavista töistä, saattaa kuitenkin kehkeytyä kasvuyrityksessä toimitusjohtajan käytännöntason päätyö. Kuka silloin johtaa liiketoimintaa? On toki mahdollista, että organisaatiossa on erikseen liiketoimintajohto, mutta tämä vaatii jo organisaatiolta kokoa. Jos liiketoimintayksiköitä on useita, tarvitsevat yksiköiden johtajatkin tukea, jota voi olla hankala saada toimarilta, jonka päätyö on jossain muualla.

Kokemukseni mukaan johtamisen ongelma numero yksi on se, etteivät johtajat johda, vaan tekevät arkitöitä. Tämä sama haaste on myös toimitusjohtajilla, tosin ehkä hieman eri muodossa. Jos toimitusjohtaja tapaa asiakkaita, kuten asiaan kuuluu, on keskeisesti mukana investoinneissa ja osallistuu yritysjärjestelyihin pakon sanelemana, ei liiketoiminnan johtamiselle jää riittävästi aikaa. Puuttuva johtamispanos näkyy ainakin silloin, kun organisaation pitäisi kehittyä. Tehdessään ns. muita töitä toimitusjohtaja ei enää johda ja tämä on merkittävä puute organisaatiolle. Johtamisen ajankäyttöä ja vastuiden jakoa on todella syytä miettiä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Arkistot

Kiinnostuitko?