Ajatelkaapa tilannetta, että ihmisjoukko on tympääntynyt samojen asioiden tekemisiin ja haluaa muutosta. Tällöin ihmiset kokoontuvat, miettivät ja sopivat jonkinlaisesta muutoksen kokeilusta. Keskimäärin käy niin, että jotakin saadaan muutettua, mutta koko ihmisjoukkoa koskeva laajempi muutos ei toteudu. Tekemistä kuitenkin jatketaan, kunnes taas huomataan, että muutosta tulisi miettiä uudelleen. Kun tällaista on toistettu samojen ihmisten toimesta vuosien saatossa useita kertoja, lienee niin, ettei muuttumista enää saada aikaan. Toimintaa on hieman kehitetty, mutta tuttujen ihmisten ajatukset on nähty ja kuultu. Ilman uusia ihmisiä toiminta alkaa urautua. Tämä lienee inhimillistä, vaan ei kuitenkin viisasta.

Ihminen voi muuttua ja kehittyä koko ajan, mutta harva kehittyy erityisen vikkelästi toimimalla vuodesta toiseen samoissa kuvioissa. Mikäli haluaa elämässään eteenpäin, on tehtäviä syytä vaihtaa silloin tällöin. Olen ollut hieman yllättynyt esimerkiksi siitä, kuinka paljon peruskoulun yläasteen opiskelu muistuttaa 1970-luvun lopun opiskelua. Tuntityöskentely on edelleen sangen opettajavetoista, kokeita on usein eikä tasoryhmiä käytetä. Opettamisen maallikkona ajattelen, että opettajankoulutus ei ilmeisesti ole kehittynyt, koska opettaminen on edelleen peruskoulun alkuaikojen tyyppistä. Koulussa onkin se ongelma, että suurin osa opettajista työskentelee samoissa tehtävissä koko uransa. Kuinka opettamisen voidaan ajatella kehittyvän, jos samat ihmiset tekevät aina vain samoja hommia?

Ongelma ei itse asiassa ole mitenkään harvinainen erityisesti julkisella sektorilla. Kuinka usein lääkärit, tuomarit, poliisit ja esimerkiksi kuntien vastuuvirkamiehet vaihtavat työpaikkaa? Vaihtuvuus on ymmärtääkseni melko hidasta niin kuin tehtävien sisällön kehittyminenkin.

Jos katsomme suurempien yritysten johtajapestejä, on ihmisten kierto lisääntynyt 2000-luvulla selvästi. Nyt pörssiyrityksen toimitusjohtajapesti kestää keskimäärin 6,3 vuotta. Silloin kun organisaatio on jatkuvan tulospaineen ja strategisten kehitysvaateiden alaisena, muuttuvat tilanteet muutamassa vuodessa ja tekemisen ja sen johtamisenkin on muututtava. Johtajien vahvuudet painottuvat persoonan ja kokemuksen myötä. Kasvu- ja saneerausjohtajat eivät usein ole ihmisinä samanlaisia, joten muuttunut tilanne vaatii siihen sopivan johtajan.

Pk-yritysten henkilöstövaihtuvuus on pienempää suuryrityksiin verrattuna. Tässä on toki hyvätkin puolensa, mutta kehityksen kannalta tilanne on huonompi. Aika moni pk-toimitusjohtaja omistaa ainakin osan johtamastaan yrityksestä. Kuka sitä omasta yrityksestään lähtisi muualle töihin? Tässä se ongelman ydin piilee. Pk-yrityksen omistajajohtajat saattavat johtaa yritystään vuosikymmeniä ja näyttää olevan niin, ettei organisaatioiden tyyli suuresti muutu ilman johtajavaihdoksia. Ei perheiden tai harrasteryhmien toimintakaan kehity ilman uusien ihmisten mukaantuloa tai vaikutusta. On inhimillistä, että ihmisen tekeminen rutinoituu hyvässä ja pahassa.

Oletteko koskaan kuulleet suhteellisen iäkkään ja kokeneen työntekijän lausuvan, ettei tässä iässä enää halua opetella uusia käytäntöjä? Niin minäkin olen. Ihminen ei muutu, ellei koe sitä tarpeelliseksi. Tekemällä vanhalla tavalla pääsee helpommalla. Taitaa olla niin, ettei organisaatioiden toiminta pitkällä aikavälillä muutu ilman henkilövaihdoksia. Se vain on keskimäärin inhimillinen fakta. Ja keski-iän saavutettua ihmiset alkavat pitämään kiinni työpaikoistaan, koska uutta työtä on vaikea saada. Niin varmaan, jos taidot ovat rutinoitunutta perustasoa. On kuitenkin niin, että markkinoiden mukana jalostunut osaaminen on aina tarpeellista, oli sitten ylä- tai alamäki. Ihmisten tulisi kehittää osaamistaan, jolloin uudet mahdollisuudet avaisivat henkilökiertoa ja mahdollistaisi nykyistä paremman kehittymisen. Tämä ei onnistu, jos samat naamat tekevät vanhoja hommiaan vuosikymmenestä toiseen.

Yrittäjäjärjestöt palkitsevat alueensa yrittäjiä vuosittain. Tämä on tietysti hyvä, sillä harvoin yrittäjiä kiitetään, kuten ei muitakaan suomalaisia. Hyvinvointi nojaa yritysten menestymiseen, jolloin yritystoiminta on pahuksen tärkeää. Olen usein havainnut, kuinka (palkitut) yrittäjät korostavat tekemänsä työn määrää. Pienyrityksissä se on tietysti arkea, sillä yrittäjät tekevät usein normaalin työajan päätyttyä hallintotöitä ja tämä jatkaa työpäivää jopa kohtuuttomasti. En silti voi välttyä huomaamasta ainaista impivaaralaista asennetta, jossa työn määrää korostetaan sankaruutena. Tämä on itse asiassa suomalainen tapa korostaa itseään eli sanoja pyrkii kertomaan, että olen menestykseni ansainnut, koska olen tehnyt niin runsaasti töitä. Ihminen haluaa kai silloin ajatella olevansa työn sankari, joita tavattiin korostaa aikoinaan naapurissamme.

Työmäärän jatkuva lisääminen johtaa siihen, ettei arkeen mahdu lopulta muuta kuin työtä. Tämä sopii osalle ihmisistä, mutta ei kaikille. Kaipaisinkin työn määrän korostamisen oheen työn lopputulosten korostamista. Menestys ei tule ilman suuria satsauksia missään lajissa, mutta lopputulos kuitenkin ratkaisee. Mitä hyötyä on määrästä ilman haluttua lopputulosta? Lisäksi koen, että työmäärän korostamisessa on piiloviestinä työntekijöille ja muulle yhteiskunnalle, että lopettakaa valittaminen ja tehkää hullun lailla töitä niin kuin minä, niin silloin pärjäätte. Tämä taitaa olla ylikorostettuna oman edun ajamista.

Urheilussa määrä on lähes aina ratkaiseva tekijä. Tuloslistat kertovat, kuinka paljon, kuinka pitkälle ja kuinka nopeasti on suoriuduttu eli tuloksissa mitataan selvää määrällistä suuretta. Pelkkää taitavuutta ei taideta kovin monessa lajissa arvioida. Me suomalaiset olemme tunnetusti urheiluhullua kansaa eli toisin sanoen kilpailullisia suoritusihmisiä. Sielussamme on suuri kaipuu määrälliselle menestymiselle. Haluamme mieluummin rahaa ja mainetta, kuin henkistä kypsyyttä ja viisautta, jotka ovat juuri niitä taitolajeja. Urheiluihminen arvostaa myötäsyntyisesti määrää ja mitattavaa suoriutumista. Onko näin ollen ihme, jos ihannoimme määrää laadun kustannuksella? Tekemiselleen antautunut ihminen on ansainnut kunnioituksen, mutta ei millä tahansa hinnalla. En oikein ymmärrä sellaista koulutettua aikuista, joka täyttää lähes kaiken vapaa-aikansa kuntourheilulla. Luulisi aivojen tarvitsevan muutakin käyttöä kuin työ.

Sodanjälkeisessä Suomessa olojen parantuminen perustui raadantaan. Sen ajan nuoret aikuiset olivat tottuneet vähään eikä ainaisesta raadannasta tavattu valittaa. Mutta jälkensä sekin jätti. Kuulen yhä sodanjälkeisen Suomen raatajia, jotka tapaavat ihmetellä ihmisten vapaa-aikaa ja huvitteluja. Aika moni ikänsä kovasti työtä tehnyt on antanut itsensä kyynistyä ja tämä kuuluu kommenteista. Ihminen on ikään kuin mielensä pahoittaja, joka näkee kaikessa mukavassa paheellista turhamaisuutta. Myös moni aikoinaan menestynyt huippu-urheilija väittää mediassa nykyisiä urheilijoita vellihousuiksi, koska nykyurheilijat eivät treenaa tarpeeksi. Vanhemmat ikäpolvet ovat ansainneet kunnioituksemme, mutta meidän nuorempien on tajuttava, ettemme elä enää aiemman kaltaisessa maailmassa emmekä menesty enää raatamalla. Itse asiassa meidän tulisi luoda jopa satoja tuhansia uusia työpaikkoja eikä tämä onnistu pitämällä ikävää.

Kaipaisin totta vieköön kulttuurin muutosta maahamme. Tämä tarkoittaa rohkeutta ja avoimuutta uuden luomista kohtaan. Olisiko niin, ettei menestymisen pakko sovi tunnelmaan uutta luotaessa. Tällöin ei voi nojautua määrään, vaan lopputulos ratkaisee. Määrän korostaja ei tahdo päästä alkuun uudistumisessa, sillä uudet asiat sotkevat selkeää suorittamista. Sitten sitä vain pohditaan ja mietitään eikä antauduta uuden tekemiselle.

Se on kuulkaa vappu nyt. Viimepäivinä maatamme riepotellut takatalvisää on hetkeksi väistynyt ja aurinko pilkistää pilvien välistä. Tällainen tuntuu hyvältä ja nostaa fiilistä. Olen aina pitänyt vapun juhlahumusta, vaikka en enää viime vuosina ole humuun itse osallistunutkaan. Jotenkin vapun kujeileva meininki on sopinut pirtaani hyvin ja vappuna kaikkien on sallittua käyttäytyä hieman sopimattomasti.

Pitkä viikonloppu saattaa ottaa joillakin juhlijoilla voimille, mutta haitannooko tuo. Vallitsevassa säässä kelpaa ihmismassassa nauttia hyväntuulista ihmisistä, ainakin silloin, kun pieni äänekkyys ei haittaa. Teekkarit ovat vappujuhlijoiden aatelia. Heillä on ollut joskus jopa lainvalvojan harmiksi tapana tehdä sovinnaisuuden rajoja kolkuttelevia tempauksia ja hyvä niin. Minun puolestani antaa palaa vaan. Harvoin Suomessa kuolee porukkaa liialliseen iloisuuteen.

Lupaan, etten nipota tästä hetkestä eteenpäin ennen seuraavaa maanantaita. Tehkää nyt kurillanne jotakin kivaa jäynää, pientä edes. Ottakaa vapun ja kevään kunniaksi hyvällä mielellä hiukkasen skumppaa ja nauttikaa muutama päivä elämästä, mikäli suinkin mahdollista.

Hauskaa vappua niin monelle kuin mahdollista.

Me kilpailulliset suorittajaihmiset olemme metkaa sakkia. Meillä vaikuttaa esiintyvän näin maallikon näkökulmasta sellaisia tauteja, joista en ole kuullut terveyskeskuksessa mitään.

Tauti 4 – Ajoittainen kuulovika

Olen havainnut, että kovin monella meistä esiintyy vikaa kuulossa. Tämä ilmenee hauskasti siten, että itselle positiiviset uutiset kuullaan sellaisenaan, kun taas itselle negatiivisiin uutisiin liittyy usein sivuääni, joka kertoo möhläyksen olleen jonkun toisen vika. Tauti vaikuttaa oireilevan erityisesti poliitikoilla vaalien alla. Tautia esiintyy yleisemminkin suomalaisilla esimerkiksi palautekeskusteluissa, joissa positiivinen palaute kuulostaa normaalilta, mutta negatiivinen palaute ikään kuin vääristyy täysin epätieteelliseksi potaskaksi ja tämä kyseinen kemiallinen yhdiste aiheuttaa ärtymystä, kasvojen ja niskan punotusta sekä sosiaalisten taitojen laskua. Viimeksi mainittua voi tosin olla vaikea havaita yleisten sosiaalisten taitojemme vähyyden vuoksi. Myös nuorisolla tapaa esiintyä ajoittaista kuulovikaa siten, että kutsu viikkorahan antoon ja kalliiden vaatteiden ostoon kuuluu loistavasti, mutta vaateet kotitöistä ja oma-aloitteisuudesta eivät lainkaan. Ei se vika ikää katso.

Tauti 5 – Huonosta lihasvoimasta johtuva kyvyttömyys vastuunkantoon

Tämä suhteellisen yleinen tauti lienee peräisin liiallisesta istumisesta sekä liikunnan yksipuolisuudesta. On sanottu, että vastuu painaa ja tämän tuntevat kaikki. Jos lihakset ovat heikot, ei ole kantokykyä eli kantokykyluokka on siis alhainen. Tämän taudin yhteydessä esiintyy usein myös ns. valuvikaa eli asioiden vastuu ikään kuin valuu aina muille. Taudille ominaista on lisäksi velttous ja masentuneisuus silloin, kun vastuuasiat nousevat esille potilaan kanssa. Tällainen on toki turhaa syyllistämistä, sillä jos lihakset ovat heikot, niin milläs vastuuta kannat. Tautia esiintyy erityisesti henkilöillä, jotka kokevat olevansa väärässä työtehtävässä eli siis ihmisillä, jotka ovat vahingossa eksyneet väärään työpaikkaan eikä heitä ole päästetty sieltä pois. Kyllä työelämä osaa olla julma. Lääkkeeksi tähän tautiin suositellaan helppoja hommia suurehkolla palkalla, vallankäyttöä ilman vastuuta sekä ylenpalttisen rillutteluoikeuden myöntämistä. Mainituista lääkkeistä on monella kuntapomolla hyviä kokemuksia.

Tauti 6 – Selkärangan puutteesta johtuva vetelyys

Nisäkkäiden selkärangattomuus tuntuu vaikealta asialta käsittää. Epäilen kuitenkin, että osalta ihmisistä puuttuu selkäranka, sillä sellaiselta meno toisinaan vaikuttaa. Selkärangan puute näkyy yläkropan voimakkaana taittumisena eteenpäin kaarelle, mikä johtaa omaan napaan tuijottamiseen. Tämän johdosta ihminen vaikuttaa silminnähden vetelältä ja haluttomalta normaaliin toimintaan. Olen kuitenkin saanut itse todistaa useita kertoja tilannetta, jossa täysin toimintakyvyttömän ja kasaan painuneen ihmisen selkäruoto alkaa suoristua suuren rahamäärän toimesta. Ymmärsin, että ihmiselle kasvaa silloin eräänlainen virtuaalinen ranka, niin sanottu seteliselkäranka, jonka ansiosta selkärangaton ihminen pystyy erittäin tehokkaan suoriutumiseen. Rahan vaikutus on voimakas ja nopea, mutta kuitenkin häviävä. Raha lääkkeenä tulee kalliiksi, sillä vaikutus on verrattavissa päihteisiin eli annosmäärää on lisättävä jatkuvasti vaikuttavuuden ylläpitämiseksi. Lääkettä kuitenkin suositellaan yleisesti työmarkkinajärjestöjen toimesta ja he sanovatkin rahalla palkitsemisen sopivan kaikkiin työelämän vaivoihin.

Mitä on johtamisen suunnittelu? Se on strategian luomista, sen muuttamista yksiköiden ja yksilöiden työtehtäviksi tarvittavine tavoitteineen sekä kehitystarpeineen. Hyvin suunniteltu on vanhan sanonnan mukaan puoliksi tehty, joten viisas suunnittelee johtamistaan silloin, kun se on mahdollista. Olen usein jaksanut ihmetellä, että tässä luvatussa insinöörien maassa, jossa tykätään suunnitella tekemistä, ei kuitenkaan suunnitella johtamista kovinkaan suurella antaumuksella. Johtamista toki suunnitellaan ja strategiatyötä tehdään paljonkin, mutta sangen usein johtamisen suunnittelu jätetään viimeistelemättä, mikä johtaa vaikeuksiin suunnitelman toteutusvaiheessa. On aika vaikea toteuttaa sellaista suunnitelmaa, joka on vaikeaselkoinen tai keskeneräinen.

Johtaminen on mielestäni ammattitaito muiden joukossa. Korostan jälleen, että johtaminen tapahtuu ihmiskontaktissa, muuten johtaminen ei ole mahdollista. Johtaminen on siis aiemmin tehdyn suunnitelman toteuttamista ja harvoinkos suunnitelmaa on muutettava käytännön vaatimalla tavalla. Johtaminen on ihmisten saamista toimimaan tarkoituksenmukaisesti ja tämä vaatii sosiaalisia taitoja. Näitä on maassamme arvostettu liian vähän. Näyttelijä ja vuorovaikutuskouluttaja Simo Routarinne kertoi radiohaastattelussa tehneensä vuorovaikutuskoulutusta parikymmentä vuotta ja sanoi, että suurin vuorovaikutuksen haasteemme liittyy sosiaaliseen arkuuteen. Emme siis oikein uskalla olla muiden ja varsinkaan vieraiden ihmisten kanssa tekemisissä. Sama asia vaikuttaa strategioiden toteutumattomuuteen eli emme johda ihmisiä asiaankuuluvasti. Sosiaalinen arkuutemme näkyy kaikkialla; rippijuhlissa, koulutustilaisuuksissa, kokouksissa, vapaa-ajanviettotavoissa, parisuhteissa ja niin edelleen.

Kun toiminnan tarkoitus on saatu purettua yksilöiden työtehtäviksi ja tavoitteiksi, alkaa todellinen johtamistyö. Siitä eteenpäin ratkeaa, tekeekö ihminen vaaditut suoritteen erityisesti silloin, kun työ sisältää muutosta. Nykyisin työsuoritteen ainakin pitäisi sisältää ulkoisen toimintaympäristön muuttumiseen reagointia eli siis muutosta. Aikuista ihmistä ei voi pakottaa muuttumaan, senhän kaikki parisuhteessa pitempään eläneet tietävät. Muutos perustuu siis vapaaehtoisuuteen. Olen usein kokenut, että muutoksen tavoitteiden ja johtamisen väliin jää liian iso kuilu eikä työntekijä näin ollen ymmärrä vaadittua uutta toimintatapaa. Onko realistista olettaa, että työntekijät muuttuvat ilman pomojen tukea? Suunnitelma ikään kuin kaadetaan tekijän vastuulle arkityön päälle eikä suunnitelma useinkaan näin toimien toteudu.

Työntekijän keskeisille tehtäville tulee antaa tavoitteet, mikäli se ylipäänsä on mahdollista. Tämän jälkeen tavoitteen toteutumista tulee tarkastella lopusta alkuun ja tehdä tämän jälkeen lyhyen tähtäimen toimintaohje välitavoitteineen. Tällöin esimies ja alainen tekevät yhdessä etenemisen portaat ja näin alainen pääsee muutoksen alkuun. On selvää, että välitavoitteet tulee asettaa hyvin lyhyelle ajalle, esimerkiksi kahden tai kolmen viikon jaksolle. Esimiehen tulee seurata etenemistä ja olla käytettävissä tukea varten. Tällainen vie aikaa ja on työlästä, mutta se on esimiehen perustyötä erityisesti muutostilanteissa.

Muutos ei vaadi erikoistaitoja. Muutoksen nihkeä eteneminen johtuu siitä, ettei muuttumisen eteen tarvittavia töitä tehdä. Kun muutos on kunnolla suunniteltu, ei suurempaa muutosta tarvitse tehdä kaiken aikaa. Riittää, kun kerran kunnolla tehtyyn muutokseen tehdään tarkennuksia muuttuvien tilanteiden pohjalta. Tällaiseen riittävät normi-ihmisten resurssit nykykiireessäkin.

Päättynyt hallituskausi lienee ollut maamme historian kehnoimpia. Uudet, nuoret poliitikot nousivat monen puolueen johtoon vajaa kymmenen vuotta sitten ja muistan median kirjoitelleen, että nuorten nousu tietää loppua vanhakantaiselle pelin politiikalle. Uuden sukupolven kuuluukin marssia esiin ja uskoin myös itse poliittisen kulttuurin kehittyvän aiemmasta junttapolitiikasta nykyaikaisempaan suuntaan. On ollut yllätys seurata, ettei johtajuuden ottaminen olekaan sujunut uudelta poliitikkosukupolvelta erityisen hyvin. Maan asioiden hoito on ollut luokatonta eivätkä omatkaan joukot ole olleet kaikkiin tyytyväisiä. Poliitikkojen kyky johtaa muutosta eteenpäin on ollut huono. On odotettu suhdanteiden korjaavan tilannetta ilman omaa vastuuta, sillä siinähän ryvettyy.

Viime aikojen näyttöjen perusteella poliitikot saavat ansaitusti siipeensä. Ongelman syy-seuraus –suhde ei mielestäni kuitenkaan avaudu pelkästään poliitikkoja haukkumalla. On sanottu, että kansa saa sellaiset johtajat, kun ansaitsee. Täytyy muistaa, että kansa valitsee poliitikot. Miksi ihmeessä suomalaiset äänestävät aina samoja henkilöitä eduskuntaan ja sitten haukkuvat poliitikot alimpaan kastiin?

Mikä on maamme keskeisin ongelma? Kansainvälisen kilpailukyvyn puute! Olemme taviskansaa kiireestä kantapäähän. Menestyjää katsotaan kadehtivan karsaasti erityisesti silloin, jos menestyjän elämä alkaa poiketa meidän tavallisen pulliaisten elämästä. Haluamme evoluution vastaisesti tasapäistää ihmiset emmekä hyväksy erilaisuutta. Kenenkään, paitsi ammattiurheilijoiden, ei saisi kehittyä massasta poikkeavasti. Käymme peruskoulua, syömme ja juomme perusruokia ja –juomia, asumme perusomakotitaloissa, ajamme perusautoilla ja tuotamme perustuotoksia. Tämän lisäksi olemme epäsosiaalisia ja epävarmoja itsestämme. Ajatelkaa nyt, että todellinen peruslänsimaan perikuva törmää kovenevassa kilpailussa ongelmiin eli tarjontamme ei ole kilpailukykyistä suhteessa pahimpiin kilpailijoihin. Voiko loogisempaa tapahtua kuin se, että tiensä kadottanut kulkija törmää hankaluuksiin keskellä kilpailua? Ei tämä ole poliitikkojen vika, vaan vika on aikansa eläneessä asenteessamme. Vika on laiskanpulskeassa suhtautumisessamme ajatustyötä, asiakaspalvelua, kehittymistä ja yleensäkin tekemistämme kohtaan. Haluaisimme niin kovasti olla kuten aina ennenkin, vaan kun maailma meni pahus vie muuttumaan.

Emme halua nähdä vaivaa tai kantaa riskiä siitä, että muutamme itseämme. Hoemme muiden tarvetta muuttua ja odotamme, että markkinat vihdoin elpyisivät ja voisimme huojentuneina jatkaa peruselämämme tasapaksua suorittamista. Emme kehitä yritystemme tarjontaa, vaan parantelemme vanhaa ja vaadimme työn tuottavuuden kasvua mekaanisin keinoin. Korostamme koulutusjärjestelmämme alkupään hienoutta, mutta päädymme valittamaan korkeakoulutettujen työttömyyttä. Kadehdimme Ruotsin paremmuutta, mutta peräänkuulutamme talvisodan henkeä. Me suomalaiset emme pääse kunnolla eteenpäin, sillä olemme asenteidemme vankeina. Emme pärjää Kaukoidälle kustannuskilpailussa, emme Saksalle teollisessa massassa emmekä Ruotsille henkisessä kehityksessä. Mitä me suomalaiset oikein haemme kansakuntana?

Meidän on turha lässyttää poliitikkojen kehnoudesta, sillä olemme keskimäärin itse ihan samanlaisia. Siitä meidän ongelmamme johtuvat. Emme saa uutta vaihetta päälle keskinkertaisuuttamme. Mitä tuhlausta, sillä olemme kuitenkin kansa, joka löi aikoinaan punakoneen ja rakensi muutamassa vuosikymmenessä maansa maataloudesta vaurauteen. Pystymme mihin tahansa, jos vain sitä haluamme. Ongelmamme on siis henkistä laatua eikä ongelmamme ratkea vauhtia lisäämällä, jolla saadaan ainoastaan tekohengitystä seuraavaan taantumaan saakka.

Hullut kehittävät maailmaa ja viisaat pitävät sitä pystyssä. Tarvitsemme nämä molemmat roolit. Kun seuraavan kerran parjaat poliitikkoja tai suomalaisen yhteiskunnan ongelmia, niin katso peiliin. Sieltä se ongelma kurkistaa.

Kuntien on tehostettava toimintaa ja tämä on ajanut kunnat jo vuosia sitten tekemään erilaisia tehostamistoimia. Uskon, että monessa asiassa on päästy eteenpäin esimerkiksi yhtiöittämällä toimintaa. Yhtiö on tietysti viimekädessä vain juridinen olomuoto, mutta yhtiöittäminen vaikuttaa ohjaavan ihmisiä paremmin tuottojen ja kulujen äärelle. On toki niin, että asiakaslisäarvo on kunnassakin kaiken lähtökohta, koska kaikki työ tehdään aina jonkun toisen tarpeeseen.

Kuntien ja niiden ympärillä tapahtuvaan liiketoimintaan vaikuttaa liittyvän joitakin haasteita. Ensiksi kunta on budjettivaroin toimiva paikallisdemokratian toteuttamiseen luotu hallintokoneisto. Kunta ei lähtökohtaisesti toimi markkinoilla, vaan on lakisääteinen palveluntuottaja. Kuntien palvelutuotanto ei oikeasti lähde asiakkaista, vaan lainsäädännöstä ja toiminta rahoitetaan lähinnä verovaroilla ja valtionosuuksilla.

Toiseksi edellisestä johtuen kunnan yhtiötkään eivät tosiasiallisesti toimi avoimilla markkinoilla muista julkisista hallintokoneiston osista puhumatta. Kunta omistaa usein sähkö- ja vesiyhtiöitä, jotka toimivat yhtiömäisesti. Vesiyhtiöt ovat monopoliliiketoimintaa eivätkä sähkömarkkinatkaan ole erityisen joustavat, sillä sähkön hinnasta voi kilpailuttaa vain noin puolet siirtohinnan ja veron ollessa määrättyjä. Kunnat tapaavat yhtiöittää teknisluonteisia palveluitaan, kuten infran ja kiinteistöjen hoidon. Tämä tuo kustannustietoisuutta tekemiseen, mikä ohjaa tekemistä oikeaan suuntaan, mutta ei ratkaise kokonaistehokkuushhaastetta. Nykytyylillä toimien kuntayhtiölle mahdollistuu liiketoiminta suljetuilla markkinoilla. Toisin sanoen kuntayhtiö voi optimoida omaa kannattavuuttaan ilman kilpailua eli esimerkiksi nostaa palveluhintojaan kunta-asiakkaille ilman palvelun parantamista. Eihän tällainen ole muuta kuin vanhan tehokkuusongelman siirtämistä muille. Muutaman yhtiön kannattavuus alkaa rajoittaa muiden kunnan yksiköiden palvelutuotantoa eikä kuntayhtiön tehokkuus tosi asiassa parane. Eihän tämän näin pitänyt mennä.

Kolmanneksi kunnat ovat ryhtyneet ulkoistamaan palvelutuotantoaan kovassa kustannuspaineessa. Osa kunnista on jo siirtynyt esimerkiksi sote-palveluiden ostamiseen. Tällöin palveluntuotanto kilpailutetaan, mutta lopuksi kuitenkin rahoitetaan budjettivaroista. Korostan, että tällaisessa toiminnassa on jo markkinakilpailu mukana, mutta tämä ei poista sitä, että palveluntuottaja ei edelleenkään toimi vapailla markkinoilla. Rahoitus tulee totta mooses budjettivaroista. Ei tämäkään ole markkinataloutta parhaimmillaan, vaan jotain hybridiä. Toimija haluaa kyllä toiminnan hyvät puolet, mutta kelpaavatko huonot?

En sulje pois kuntaa liiketoimijana, mutta liiketoiminta ponnistaa markkinoista, jonne kuntien liiketoiminta ei useinkaan yllä. Toiminnan tehokkuuden kehittäminen on sekä yksityisellä että julkisella puolella välttämätöntä. Keskeisintä on, että kunta tuottaa palvelujaan kuntalaisille niin hyvin, kuin se resurssien ja lainsäädännön puitteissa on mahdollista. Toiminnan yhtiöittäminen tai tuotanto-olomuodon muuttaminen ei itsessään kehitä palvelua, jonka kehittävät ihmiset. Heidät tulee saada asiakas- ja lopputuotoskeskeisiksi niin yrityksissä kuin julkisella puolella. Monopoli toimii osapuolten hyväksi ainoastaan pelissä, ei koskaan markkinoilla.

Suomalaiset ovat hyviä talousjohtamisessa ja jo olemassa olevan managementin hoitamisessa. Tämän seurauksena suomalaiset pärjäävät hyvinä aikoina, mutta maailman muutoksen sopeutuminen on kivuliasta. Sanat ovat yliopistomiesten Pauli Juutin ja Jarkko Peltomäen artikkelista ja vastaavat omia kokemuksiani erinomaisesti. Tästä voitaneen päätellä jotakin vahvuuksistamme ja heikkouksistamme. Olemme vahvoja suunnittelussa, perusorganisoinnissa, arvostamme numero-osaamista ja faktatietoa ainakin periaatteessa, haluamme kehittää perus tekemistämme ja olemme harkitsevia realisteja. Olemme selvästi tekijöitä, emme filosofeja.

Tekijöillä on tekijöiden heikkoudet. Keskitymme suunnitteluun niiltä osin, kun se tukee perus tekemistä, mutta emme enempää. Päämäärämme ei ole asiakkaan hyöty vaan oma tuottavuus. Tämän johdosta emme jaksa kiinnostua ympärillämme olevasta kehityksestä tarpeeksi. Muutos aiheuttaa suurta vaivaa ja tämä sotkee tekemistä, joten muutoksen kivuliaisuus on näin ollen ymmärrettävää. Muutos kiinnostaa vain niiltä osin, kun se koskee nykyisen tekemisen pientä parantelua. Todellinen muuttuminen on kauhistus, jota yritetään välttää.

Tekijät eivät lähtökohtaisesti ole pohtijoita. Tämän johdosta painotamme mekaanista suoritusta henkisen kehityksen kustannuksella. Tulosta on saatava vaikka väkisin. Siksi koemme valtavia suorituspaineita emmekä oikein osaa ottaa rennosti silloin, kun meidän pitäisi menestyä. Emme osaa kohdata henkilökohtaisia heikkouksiamme saati puhua niistä ja tämän johdosta kehitymme hyvin hitaasti ihmisinä. Hoemme vain vanhoja faktoja ja yritämme jankuttaa asioita omista näkökulmistamme. Koska emme ole kehittyneet parhaalla tavalla sosiaalisesti, tapaamme olla perusteollisen yhteiskunnan vastakkainasettelussa edelleen.

Borgin ja Vartiaisen raportti julkaistiin hiljattain. Siinä perättiin kilpailukyvyn nostamista mm. työperäisen maahanmuuton vapauttamisella, työn tarjonnan lisäämisellä ja palkkojen korotuksista pidättymällä sekä työn tehokkuuden nostamisella. Ei ehkä varsinaisesti uutta, mutta perusteltua. Vieraillessaan suomalaisissa yrityksissä Anders Borg hämmästeli sitä, kuinka työpaikoilta puuttuu luottamus. Borg kertoi ruotsalaisesta matalan puuttumisen mallista, jonka pohjalta työelämä on ollut hyvin vakaata ja maa menestynyt hyvin, kuten tiedämme. On lisäksi sanottu, että meillä on paljon venäläistä mentaliteettia juomatavoista alkaen.

Ruotsalainen liike-elämä on kansainvälisempi ja kasvaa tällä hetkellä toisin kuin suomalainen vastaava. Ruotsissa tehdään kaikesta huolimatta paljon teollista työtä eikä yhteiskunta kokonaisuutena ole kovin kaukana meikäläisestä yhteiskunnasta. Ruotsalaiset ovat kuitenkin meitä selvästi sosiaalisempia ja päässeet vastakkainasettelusta ratkaisuihin ihmisten välisissä konflikteissa. Meille on suositeltu Ruotsin mallia taloutemme tervehdyttämiseksi. Onko muka niin, että jos lähinaapurimme, joka on hyvin samanlainen yhteiskunta kuin me, on saanut jonkin pohjoismaisen mallin toimimaan, niin meille sellainen on mahdottomuus? En todellakaan usko sellaista.

Ihmistä ei voi pakottaa muuttumaan, jolloin pelkkä mekaaninen keino ei muutokseen varmasti riitä. Mutta ihmistä voi auttaa muuttamaan itse käytöstään. Olen kuullut usein, että suomalainen hyväksyy koviakin keinoja, kunhan perusteet ovat hyvät ja peli reilua. Siinä sitä on ohjenuoraa meille kaikille. Hyväksytään henkisten resurssien parantaminen osana kilpailukyvyn nostamistamme.

Toimin yrittäjänä, mutta en maksa palkkaa itselleni omilla, vaan asiakkailta saaduilla rahoilla. Minulla ei olisi varaa maksaa itselleni palkkaa omilla rahoillani, joten palkkarahat on saatava asiakkailta. Ellen saa rahaa asiakkailta, en siis saa palkkaakaan. Tämä sama logiikka koskee joka ikistä työntekijää ja yrityksestä palkkaa nauttivaa omistajaa. Työ tehdään siis asiakkaalle eikä työnantajalle, joka maksaa palkan asiakkailta saamillaan rahoilla. Viimeistään työnantajan luulisi olevan asiakasorientoitunut ja ymmärtävän, että työ tehdään asiakkaalle eikä työnantajalle.

Julkisyhteisöissä palkkarahat tulevat useasta lähteestä. Näitä ovat verot ja sen luonteiset tuotot sekä tietysti julkisyhtiöiden voitot niiltä osin, kuin ne kotiutetaan valtion tai kunnan kassaan. Mutta eihän julkisyhteisöjen miljardien palkkakuluja synnytetä huvin vuoksi, vaan jostain tarpeesta johtuen. Nämä tarpeet liittyvät kansalaisten peruselämiseen. Kaikki työ niin yksityisellä kuin julkisella puolella tehdään asiakkaille, jotka vaihtelevat tarpeiden pohjalta. Asiakas voi tarvita esimerkiksi koneen osan, ruokaa, toimintaohjeita, oppia tai tervehtymistä. Työn tekeminen täytyy muodostaa asiakkaan ja hänen tarpeensa pohjalta.

Loogista eikö vain? Miksi sitten valtakuntamme perusongelma on juuri tässä asiakaskeskeisyydessä? Takavuosina teollisuutta ja hyvinvointia luotaessa tarvittiin ensisijaisesti perustekemistä, sillä kysyntä kotimaassa ja viennissä kasvoi, joten perustuotteet kävivät kaupaksi. Nyt asiakkaat tarvitsevat jalostetumpia tuotteita perustuotteiden lisäksi ja selvästi nopeammin, kuin pari vuosikymmentä sitten. Asiakkaan perustarpeet eivät siis ole poistuneet, mutta perustarve on vaativampi kuin takavuosina. Tarvitaan siis entistä laadukkaampaa ja nopeammin. Tähän tarvemuutokseen suomalaiset eivät ole kovin hyvin oppineet vastaamaan. Miksi? Siksi, koska elämme vieläkin siinä tuotantokeskeisessä maailmassa, jossa asiakkaalle tehtiin yksinkertaista ja hyvää kohtuulliseen tahtiin sekä hyvällä kannattavuudella. Onnetonta on, ettei asiakas enää sellaista tarvitse ja ostaa siis muualla tuotettua, koska saa siitä itselleen etua. Muualla tuotettu on ehkä halutumpi, tuotteen ympärille on muodostettu houkuttelevia palveluita tai asiakas saa tuhannen kilometrin päästä nopeamman toimituksen, kuin kotimaasta. Suomalainen tekijä kyttää omia tuottojaan ja valittaa yhteiskunnan oloja tai työnantajan tympeyttä, mutta ei vain saa kiinni todellisen ongelman päästä.

Koen niin, että keskimääräinen suomalainen ihminen ei tee työtään asiakkaille, vaan on oikeasti kiinnostunut lähinnä oman edun toteutumisesta. Eihän sillä tyylillä saada yritysten kilpailukykyä parannettua muuten kuin kuluja karsimalla. Eikä julkisen puolen vastuuhenkilöt kanna kovin suurta huolta palvelustaan saati valtion velkataakasta, kunhan vain oma palkka juoksee. Olemme ymmärtäneet markkinatalouden jotenkin nyrjähtäen, sillä palkka- ja voittovarat tulevat asiakkailta, mutta emme silti halua tehdä työtämme asiakaskeskeisesti. On aika pubertaalista toimia oman mielensä mukaan ja vaatia silti maksajalta sovittua suoritetta. Ei ihme, että olemme vaikeuksissa, joissa tulemme jatkamaan näillä eväillä melko pitkään. Niinköhän sellainen päivä koittaa tässä digitalisoituvassa ja automatisoituvassa maailmassa, että voimme jälleen nojata kasvun varaan keskinkertaisella ja asiakasta ylenkatsovalla suoritteella? Epäilen.

Nykyasiakkaana saa valitettavan usein todeta, kuinka asiakaspalvelija on liukuhihnatöissä. En ymmärrä kiireistä ja lievästi ylimielistä asiakaspalvelijaa. En ymmärrä kallista tuotetta myyvän yrityksen puolivillaista palveluprosessia. En ymmärrä jäykkää ja sääntöihin takertuvaa virkamiestä enkä pekkaspäivistä tappelevaa kuntatyöntekijää. Meidän tulisi kunnioittaa asiakasta omaan napaan tuijotuksen sijaan. Emme luo taloudellista vaurautta ilman asiakkaita, joita kuitenkin paradoksaalisesti väheksymme. Tähän ongelmaan on kuitenkin ratkaisu. Voimme alkaa tuottaa sellaisia palveluja, jotka ovat asiakkaille merkittäviä, kohtuuhintaisia ja asiakkaalle joustavasti toimitettuja. Tämä edellyttää sitä, että kaikki työ suunnataan asiakkaalle. Tässä olisi mielestäni merkittävä vihje uuteen nousuun pääsemiseksi, jos vain pönäköille suomalaisille kelpaa.

Suomalainen ei ole vahvimmillaan luovuudessa ja kriittisessä ajattelussa. Olemme sosiaalisesti kömpelöitä tekijöitä, hieman sivistymättömän kilpailullisia puurtajia, joille tärkeintä on oman tuvan ja perustoimeentulon saaminen. Yksinkertaistaen siis niin, että kun täytyy painaa ja puristaa, se onnistuu, mutta kun täytyisi niin sanotusti ajatella omilla aivoilla, niin menee hankalaksi. Tilanne on verrannollinen urheilijan harjoitteluun, joka tekee aina vain samoja, raskaita harjoitteita viikosta toiseen ja ajautuu lopulta ylikuntoon tulostason jäädessä vaatimattomaksi.

Emme mielestäni uskalla edetä elämässämme niin, että ottaisimme elämäämme oppia rutiiniemme ulkopuolelta. Jumitamme vanhassa arvomaailmassamme ja toistamme viiteryhmämme mielipiteitä. Turhaan, sillä oppiminen on sallittua eikä mielipiteiden muuttuminen kokemuksen myötä ole takinkääntöä, vaan viisautta. Urheilutermein meidän kannattaisi lisätä tekniikkaharjoittelua kuntoharjoittelun sijaan, jolloin pääsisimme jälleen uusille urille. Tätähän yhteiskuntamme suorastaan jo huutaa yskivän talouden melskeessä.

Eräs vertauskuvallinen tekniikkaharjoite olisi pieni kehittyminen ihmisenä. Tämä tarkoittaa pienimuotoista oman itsensä kohtaamista eli oman arvomaailman ravistelua. Kävisimme jonkin aikaa läpi sitä, miksi teemme asioita kuten teemme ja mitä oikeastaan haemme tekemisiltämme. Ei liene mahdotonta, että oppisimme tulkitsemaan omia tarkoitusperiämme ja vahvuuksiamme sekä heikkouksiamme. Tätä kautta voisimme hyvinkin saada rohkeutta olla enemmän oma itsemme ja ajatella asioita loppuun saakka. Riski on käsitykseni mukaan kohtuullinen, sillä painamalla aina vain lisää joudumme vaikeuksiin, sillä emme ikämaailmassa pärjää kiinalaisille ja intialaisille kustannustehokkuudessa. Meidän on vain kasvatettava tekemisemme jalostusarvoa eikä se onnistuu väkisin puristamalla.

Omaa ihmisyyttä kehittämällä oppisimme kenties arvostamaan viisautta nykyistä enemmän. Tämän johdosta uskaltaisimme ja kykenisimme tulkitsemaan olemassa olevia realiteetteja ilman atavistista pelkoa joutumisesta naurunalaiseksi muiden silmissä. Meidän ei tarvitsisi esimerkiksi selitellä naapurimaamme pidemmän aikaa jatkunutta, väkivaltaan ja armottomaan vehkeilyyn sekä epärehellisyyteen perustuvaa toimintaa ainaisella suurvallan ymmärtämisellä. Voisimme tunnustaa väärinkäytöksen niin kuin se on ilman ylilyöntejä tai nuoleskelua.

Niin ikään työelämämme tarvitsee viisautta. Teemme perustyömme pääosin hyvin ja kunnolla, mutta eihän sellainen enää riitä. Markkinointimme on ponnetonta, johtamisemme edelleen vanhakantaista ja numeroita painottavaa, tekemisemme keskuksessa ei ole asiakas vaan jotain muuta ja tätä rataa. Emme satsaa uuden luomiseen riskien pelossa, jolloin emme myöskään mahdollista uuden luomista tukevien ammattien kehittymistä. Kilpailukyvyn rapautuessa uikutamme kustannusten kohtuuttomuutta, vaikka kokonaistuotoksemme taitaa olla keskinkertaisuuden ansassa monella alalla. Tuemme tätä keskinkertaista tekemistä valtion rahoilla, kun emme saa muuta hädässämme aikaan. On aivan selvää, ettei valtion rahoilla luoda yritysten kilpailukykyä.

Julkisella puolella tehdään selvityksiä ilman todellista kehitystä tilanteessa, jossa valtion velka on yli kaksinkertaistunut kuudessa vuodessa. Jos yrityksemme ovat keskitasoisuuden ansassa, niin onko uskottavaa ajatella, että julkinen puoli toimii siitä huolimatta huippuhyvin? Julkinen työntekijä tekee työnsä lain ja säädösten pohjalta ja välttää tekemästä virheitä. On se aika eri asia, kuin pyrkiä tuottamaan palveluja asiakaskeskeisesti vähenevillä resursseilla.

Maamme ongelma on keskikertaisuus. Se toimi vielä hetki sitten, mutta talouden kurimuksen myötä totuus paljastui. Teemme asioita nurinkurisesti siten, että tekemisen perustarkoitus on menneitä vuosilta ja keinot sitä myötä. Ilman ajatusten remonttia yritämme väkisin saada menneet hyvät ajat palaamaan. Voi meitä rassukoita. Lisäksi tapaamme yliarvostaa rauhallisuutta ja pelkäämme ristiriitoja. Diplomaattisuus ja rakentavuus ovat tärkeitä ominaisuuksia, mutta vahvuus yhtäällä lyö elämässä korville toisaalla. Diplomaatit ja rauhalliset tyypit tapaavat olla nynnyjä silloin, kuin pitäisi rohkeasti tarttua uusiin asioihin. Räväkkyyttä ja erilaisuutta tulisi arvostaa diplomatian ohella, sillä sellaista tarvitaan nyt.