Ajatelkaapa tilannetta, että ihmisjoukko on tympääntynyt samojen asioiden tekemisiin ja haluaa muutosta. Tällöin ihmiset kokoontuvat, miettivät ja sopivat jonkinlaisesta muutoksen kokeilusta. Keskimäärin käy niin, että jotakin saadaan muutettua, mutta koko ihmisjoukkoa koskeva laajempi muutos ei toteudu. Tekemistä kuitenkin jatketaan, kunnes taas huomataan, että muutosta tulisi miettiä uudelleen. Kun tällaista on toistettu samojen ihmisten toimesta vuosien saatossa useita kertoja, lienee niin, ettei muuttumista enää saada aikaan. Toimintaa on hieman kehitetty, mutta tuttujen ihmisten ajatukset on nähty ja kuultu. Ilman uusia ihmisiä toiminta alkaa urautua. Tämä lienee inhimillistä, vaan ei kuitenkin viisasta.
Ihminen voi muuttua ja kehittyä koko ajan, mutta harva kehittyy erityisen vikkelästi toimimalla vuodesta toiseen samoissa kuvioissa. Mikäli haluaa elämässään eteenpäin, on tehtäviä syytä vaihtaa silloin tällöin. Olen ollut hieman yllättynyt esimerkiksi siitä, kuinka paljon peruskoulun yläasteen opiskelu muistuttaa 1970-luvun lopun opiskelua. Tuntityöskentely on edelleen sangen opettajavetoista, kokeita on usein eikä tasoryhmiä käytetä. Opettamisen maallikkona ajattelen, että opettajankoulutus ei ilmeisesti ole kehittynyt, koska opettaminen on edelleen peruskoulun alkuaikojen tyyppistä. Koulussa onkin se ongelma, että suurin osa opettajista työskentelee samoissa tehtävissä koko uransa. Kuinka opettamisen voidaan ajatella kehittyvän, jos samat ihmiset tekevät aina vain samoja hommia?
Ongelma ei itse asiassa ole mitenkään harvinainen erityisesti julkisella sektorilla. Kuinka usein lääkärit, tuomarit, poliisit ja esimerkiksi kuntien vastuuvirkamiehet vaihtavat työpaikkaa? Vaihtuvuus on ymmärtääkseni melko hidasta niin kuin tehtävien sisällön kehittyminenkin.
Jos katsomme suurempien yritysten johtajapestejä, on ihmisten kierto lisääntynyt 2000-luvulla selvästi. Nyt pörssiyrityksen toimitusjohtajapesti kestää keskimäärin 6,3 vuotta. Silloin kun organisaatio on jatkuvan tulospaineen ja strategisten kehitysvaateiden alaisena, muuttuvat tilanteet muutamassa vuodessa ja tekemisen ja sen johtamisenkin on muututtava. Johtajien vahvuudet painottuvat persoonan ja kokemuksen myötä. Kasvu- ja saneerausjohtajat eivät usein ole ihmisinä samanlaisia, joten muuttunut tilanne vaatii siihen sopivan johtajan.
Pk-yritysten henkilöstövaihtuvuus on pienempää suuryrityksiin verrattuna. Tässä on toki hyvätkin puolensa, mutta kehityksen kannalta tilanne on huonompi. Aika moni pk-toimitusjohtaja omistaa ainakin osan johtamastaan yrityksestä. Kuka sitä omasta yrityksestään lähtisi muualle töihin? Tässä se ongelman ydin piilee. Pk-yrityksen omistajajohtajat saattavat johtaa yritystään vuosikymmeniä ja näyttää olevan niin, ettei organisaatioiden tyyli suuresti muutu ilman johtajavaihdoksia. Ei perheiden tai harrasteryhmien toimintakaan kehity ilman uusien ihmisten mukaantuloa tai vaikutusta. On inhimillistä, että ihmisen tekeminen rutinoituu hyvässä ja pahassa.
Oletteko koskaan kuulleet suhteellisen iäkkään ja kokeneen työntekijän lausuvan, ettei tässä iässä enää halua opetella uusia käytäntöjä? Niin minäkin olen. Ihminen ei muutu, ellei koe sitä tarpeelliseksi. Tekemällä vanhalla tavalla pääsee helpommalla. Taitaa olla niin, ettei organisaatioiden toiminta pitkällä aikavälillä muutu ilman henkilövaihdoksia. Se vain on keskimäärin inhimillinen fakta. Ja keski-iän saavutettua ihmiset alkavat pitämään kiinni työpaikoistaan, koska uutta työtä on vaikea saada. Niin varmaan, jos taidot ovat rutinoitunutta perustasoa. On kuitenkin niin, että markkinoiden mukana jalostunut osaaminen on aina tarpeellista, oli sitten ylä- tai alamäki. Ihmisten tulisi kehittää osaamistaan, jolloin uudet mahdollisuudet avaisivat henkilökiertoa ja mahdollistaisi nykyistä paremman kehittymisen. Tämä ei onnistu, jos samat naamat tekevät vanhoja hommiaan vuosikymmenestä toiseen.
