Suomalainen ei ole vahvimmillaan luovuudessa ja kriittisessä ajattelussa. Olemme sosiaalisesti kömpelöitä tekijöitä, hieman sivistymättömän kilpailullisia puurtajia, joille tärkeintä on oman tuvan ja perustoimeentulon saaminen. Yksinkertaistaen siis niin, että kun täytyy painaa ja puristaa, se onnistuu, mutta kun täytyisi niin sanotusti ajatella omilla aivoilla, niin menee hankalaksi. Tilanne on verrannollinen urheilijan harjoitteluun, joka tekee aina vain samoja, raskaita harjoitteita viikosta toiseen ja ajautuu lopulta ylikuntoon tulostason jäädessä vaatimattomaksi.
Emme mielestäni uskalla edetä elämässämme niin, että ottaisimme elämäämme oppia rutiiniemme ulkopuolelta. Jumitamme vanhassa arvomaailmassamme ja toistamme viiteryhmämme mielipiteitä. Turhaan, sillä oppiminen on sallittua eikä mielipiteiden muuttuminen kokemuksen myötä ole takinkääntöä, vaan viisautta. Urheilutermein meidän kannattaisi lisätä tekniikkaharjoittelua kuntoharjoittelun sijaan, jolloin pääsisimme jälleen uusille urille. Tätähän yhteiskuntamme suorastaan jo huutaa yskivän talouden melskeessä.
Eräs vertauskuvallinen tekniikkaharjoite olisi pieni kehittyminen ihmisenä. Tämä tarkoittaa pienimuotoista oman itsensä kohtaamista eli oman arvomaailman ravistelua. Kävisimme jonkin aikaa läpi sitä, miksi teemme asioita kuten teemme ja mitä oikeastaan haemme tekemisiltämme. Ei liene mahdotonta, että oppisimme tulkitsemaan omia tarkoitusperiämme ja vahvuuksiamme sekä heikkouksiamme. Tätä kautta voisimme hyvinkin saada rohkeutta olla enemmän oma itsemme ja ajatella asioita loppuun saakka. Riski on käsitykseni mukaan kohtuullinen, sillä painamalla aina vain lisää joudumme vaikeuksiin, sillä emme ikämaailmassa pärjää kiinalaisille ja intialaisille kustannustehokkuudessa. Meidän on vain kasvatettava tekemisemme jalostusarvoa eikä se onnistuu väkisin puristamalla.
Omaa ihmisyyttä kehittämällä oppisimme kenties arvostamaan viisautta nykyistä enemmän. Tämän johdosta uskaltaisimme ja kykenisimme tulkitsemaan olemassa olevia realiteetteja ilman atavistista pelkoa joutumisesta naurunalaiseksi muiden silmissä. Meidän ei tarvitsisi esimerkiksi selitellä naapurimaamme pidemmän aikaa jatkunutta, väkivaltaan ja armottomaan vehkeilyyn sekä epärehellisyyteen perustuvaa toimintaa ainaisella suurvallan ymmärtämisellä. Voisimme tunnustaa väärinkäytöksen niin kuin se on ilman ylilyöntejä tai nuoleskelua.
Niin ikään työelämämme tarvitsee viisautta. Teemme perustyömme pääosin hyvin ja kunnolla, mutta eihän sellainen enää riitä. Markkinointimme on ponnetonta, johtamisemme edelleen vanhakantaista ja numeroita painottavaa, tekemisemme keskuksessa ei ole asiakas vaan jotain muuta ja tätä rataa. Emme satsaa uuden luomiseen riskien pelossa, jolloin emme myöskään mahdollista uuden luomista tukevien ammattien kehittymistä. Kilpailukyvyn rapautuessa uikutamme kustannusten kohtuuttomuutta, vaikka kokonaistuotoksemme taitaa olla keskinkertaisuuden ansassa monella alalla. Tuemme tätä keskinkertaista tekemistä valtion rahoilla, kun emme saa muuta hädässämme aikaan. On aivan selvää, ettei valtion rahoilla luoda yritysten kilpailukykyä.
Julkisella puolella tehdään selvityksiä ilman todellista kehitystä tilanteessa, jossa valtion velka on yli kaksinkertaistunut kuudessa vuodessa. Jos yrityksemme ovat keskitasoisuuden ansassa, niin onko uskottavaa ajatella, että julkinen puoli toimii siitä huolimatta huippuhyvin? Julkinen työntekijä tekee työnsä lain ja säädösten pohjalta ja välttää tekemästä virheitä. On se aika eri asia, kuin pyrkiä tuottamaan palveluja asiakaskeskeisesti vähenevillä resursseilla.
Maamme ongelma on keskikertaisuus. Se toimi vielä hetki sitten, mutta talouden kurimuksen myötä totuus paljastui. Teemme asioita nurinkurisesti siten, että tekemisen perustarkoitus on menneitä vuosilta ja keinot sitä myötä. Ilman ajatusten remonttia yritämme väkisin saada menneet hyvät ajat palaamaan. Voi meitä rassukoita. Lisäksi tapaamme yliarvostaa rauhallisuutta ja pelkäämme ristiriitoja. Diplomaattisuus ja rakentavuus ovat tärkeitä ominaisuuksia, mutta vahvuus yhtäällä lyö elämässä korville toisaalla. Diplomaatit ja rauhalliset tyypit tapaavat olla nynnyjä silloin, kuin pitäisi rohkeasti tarttua uusiin asioihin. Räväkkyyttä ja erilaisuutta tulisi arvostaa diplomatian ohella, sillä sellaista tarvitaan nyt.
