Yrittäjäjärjestöt palkitsevat alueensa yrittäjiä vuosittain. Tämä on tietysti hyvä, sillä harvoin yrittäjiä kiitetään, kuten ei muitakaan suomalaisia. Hyvinvointi nojaa yritysten menestymiseen, jolloin yritystoiminta on pahuksen tärkeää. Olen usein havainnut, kuinka (palkitut) yrittäjät korostavat tekemänsä työn määrää. Pienyrityksissä se on tietysti arkea, sillä yrittäjät tekevät usein normaalin työajan päätyttyä hallintotöitä ja tämä jatkaa työpäivää jopa kohtuuttomasti. En silti voi välttyä huomaamasta ainaista impivaaralaista asennetta, jossa työn määrää korostetaan sankaruutena. Tämä on itse asiassa suomalainen tapa korostaa itseään eli sanoja pyrkii kertomaan, että olen menestykseni ansainnut, koska olen tehnyt niin runsaasti töitä. Ihminen haluaa kai silloin ajatella olevansa työn sankari, joita tavattiin korostaa aikoinaan naapurissamme.
Työmäärän jatkuva lisääminen johtaa siihen, ettei arkeen mahdu lopulta muuta kuin työtä. Tämä sopii osalle ihmisistä, mutta ei kaikille. Kaipaisinkin työn määrän korostamisen oheen työn lopputulosten korostamista. Menestys ei tule ilman suuria satsauksia missään lajissa, mutta lopputulos kuitenkin ratkaisee. Mitä hyötyä on määrästä ilman haluttua lopputulosta? Lisäksi koen, että työmäärän korostamisessa on piiloviestinä työntekijöille ja muulle yhteiskunnalle, että lopettakaa valittaminen ja tehkää hullun lailla töitä niin kuin minä, niin silloin pärjäätte. Tämä taitaa olla ylikorostettuna oman edun ajamista.
Urheilussa määrä on lähes aina ratkaiseva tekijä. Tuloslistat kertovat, kuinka paljon, kuinka pitkälle ja kuinka nopeasti on suoriuduttu eli tuloksissa mitataan selvää määrällistä suuretta. Pelkkää taitavuutta ei taideta kovin monessa lajissa arvioida. Me suomalaiset olemme tunnetusti urheiluhullua kansaa eli toisin sanoen kilpailullisia suoritusihmisiä. Sielussamme on suuri kaipuu määrälliselle menestymiselle. Haluamme mieluummin rahaa ja mainetta, kuin henkistä kypsyyttä ja viisautta, jotka ovat juuri niitä taitolajeja. Urheiluihminen arvostaa myötäsyntyisesti määrää ja mitattavaa suoriutumista. Onko näin ollen ihme, jos ihannoimme määrää laadun kustannuksella? Tekemiselleen antautunut ihminen on ansainnut kunnioituksen, mutta ei millä tahansa hinnalla. En oikein ymmärrä sellaista koulutettua aikuista, joka täyttää lähes kaiken vapaa-aikansa kuntourheilulla. Luulisi aivojen tarvitsevan muutakin käyttöä kuin työ.
Sodanjälkeisessä Suomessa olojen parantuminen perustui raadantaan. Sen ajan nuoret aikuiset olivat tottuneet vähään eikä ainaisesta raadannasta tavattu valittaa. Mutta jälkensä sekin jätti. Kuulen yhä sodanjälkeisen Suomen raatajia, jotka tapaavat ihmetellä ihmisten vapaa-aikaa ja huvitteluja. Aika moni ikänsä kovasti työtä tehnyt on antanut itsensä kyynistyä ja tämä kuuluu kommenteista. Ihminen on ikään kuin mielensä pahoittaja, joka näkee kaikessa mukavassa paheellista turhamaisuutta. Myös moni aikoinaan menestynyt huippu-urheilija väittää mediassa nykyisiä urheilijoita vellihousuiksi, koska nykyurheilijat eivät treenaa tarpeeksi. Vanhemmat ikäpolvet ovat ansainneet kunnioituksemme, mutta meidän nuorempien on tajuttava, ettemme elä enää aiemman kaltaisessa maailmassa emmekä menesty enää raatamalla. Itse asiassa meidän tulisi luoda jopa satoja tuhansia uusia työpaikkoja eikä tämä onnistu pitämällä ikävää.
Kaipaisin totta vieköön kulttuurin muutosta maahamme. Tämä tarkoittaa rohkeutta ja avoimuutta uuden luomista kohtaan. Olisiko niin, ettei menestymisen pakko sovi tunnelmaan uutta luotaessa. Tällöin ei voi nojautua määrään, vaan lopputulos ratkaisee. Määrän korostaja ei tahdo päästä alkuun uudistumisessa, sillä uudet asiat sotkevat selkeää suorittamista. Sitten sitä vain pohditaan ja mietitään eikä antauduta uuden tekemiselle.
