Mediassa käydään joka viikko keskustelua maamme tilasta ja sen korjaamiseksi tarvittavista toimista. Valtaosa vaikuttaa olevan sillä kannalla, että suomalaisten tulisi tehdä jotain maamme tilanteen parantamiseksi. Tehtävät toimet vaihtelevat paljonkin, joka tarkoittaa sitä, että tulkinta tilannekokonaisuudesta eroaa henkilöittäin.

Johtopäätöksistä ja toimenpiteistä päätellen eri ihmiset tulkitsevat tilannetta eri tavalla. On ihmisiä, jotka työskentelevät sellaisilla toimialoilla, joiden toiminta ei ole oleellisesti muuttunut. Oma arvaukseni on, ettei esimerkiksi puolustusvoimissa, opettajilla, lääkäreillä tai lakimiehellä ole työnkuva viimeisen 10 vuoden aikana oleellisesti muuttunut. Tämän johdosta voisi olettaa, että tarve muutokselle nähdään maltillisena. Toisaalla ovat toimittajat, mainosväki, näyttelijät ja monet pienyrittäjät, joiden työmahdollisuudet ovat muuttuneet ja jopa vähentyneet oleellisesti. Uskallan arvata, että em. ammattikunnissa muutostarve nähdään merkittävämpänä asiana.

Voisiko olla niin, että oman elämän stabiilius ja käsitys maailman kehittymisestä vaikuttavat suuresti ihmisen haluun kehittyä ja sietää muutoksia? Jos ihminen tulkitsee esimerkiksi Venäjän nykytoimet silkaksi teatteriksi, ei puolustuksen kehittäminen ja Nato tunnu houkuttelevalta. Jos taas ihminen tulkitsee sodanuhan kasvaneen, voi kanta muuttua.  Jos tällainen logiikkaa pelaa, niin eikö silloin ole niin, että sama asia näkyy ylipäänsä maailmanmenoon ja muutokseen liittyvässä suhtautumissa?

Jos ihminen ei erityisemmin ole kiinnostunut globaalista kehityksestä ja kokee työnsä suhteellisen turvatuksi, voi hyvin olla, ettei henkilö näe tarvetta suuremmalle muutokselle. Itse asiassa olisi loogista ajatella, että tällaisella taustalla ihminen kokee muutoksen uhkana. Jos ihminen taas seuraa kehitystä ja on kohdannut megatrendeiksikin kutsuttuja kehitysarvioita, lienee todennäköisempää, että ihminen kannattaa kehitystöitä edellistä selvemmin. Jos ihminen on ylipainoinen ja alkoholi maistuu, mutta ongelmia ei ole, ei muutokselle ole pakottavaa tarvetta. Jos taas kroppa ja terveys alkavat reistailla, alkaa muutoskin kiinnostaa.

Suomalaiset syyttävät poliitikkoja saamattomuudesta. Kun poliitikot ehdottavat esimerkiksi valtion omistusten käytön tehostamista tai työehtojen joustoa, toteavat muutoksen kohteena olevat henkilöt usein, ettei sellainen käy. Jos taas työpaikka on muutenkin vaakalaudalla, alkaa joustoa löytyä ja hyvä niin. Koska muuttuminen vaikuttaa maassamme näin nihkeältä, otaksun suurimman osan suomalaisista ajattelevan, että nousu alkaa pikkuhiljaa, kunhan vain jaksamme odottaa. Tämän johdosta ei kannata hötkyillä eikä tehdä oleellisia muutoksia.

Sanominen ja tekeminen ovat eri asioita. Moni kannattaa yleisesti hyvinä ja kauniina pidettyjä asioita, mutta ei oikeasti elä niiden mukaan. Muutostakin kannattaa suurin osa, mutta omakohtaiseen muutokseen on valmiina selvä vähemmistö kansasta. Ymmärrän asian niin, että digitalisaation tuoma työelämän muutos ei paina mieltä, globaali kaupungistuminen ei huoleta aidosti eikä ilmastonmuutosta nähdä omaan elämään oikeasti vaikuttavana asiana. Mainittuja asioita ei ehkä kielletä, mutta todellista vaikutusta omaan elämään ei nähdä. Höyrykone, rautatiet, sähkö ja massatuotanto muuttivat maailmaa aikanaan voimakkaasti. Meinaatteko, ettei maailma enää muutu?

 

Facebooktwitterredditpinterestlinkedinmail