Euroopan talouden sanotaan näyttävän elpymisen merkkejä. Suomi sen sijaan kyntää edelleen taantumassa ja itse asiassa maamme kehitys näyttää enemmän synkkenevän kuin kirkastuvan. Kansainvälinen kilpailukykymme ei riitä ja tämä heijastuu kotimarkkinoihin. Perustuotoksemme on kustannusansassa ja vielä hankalasti. Suomalainen duunari tienaa ymmärtääkseni hyvin läntisen Euroopan maihin verrattuna, mutta käteen jäävän palkan ostovoima on huonompi. Palkat ovat siis korkeahkot, mutta ostovoimaa ei ole. Tee siinä sitten viisaita karsintapäätöksiä. Tuotoksemme tasoa on saatava nostettua, muuten ainoa tie ulos on palkkatason lasku. Säästämällä ei tuotoksen tasoa nosteta, ehkä jopa huononnetaan.
Mielestäni pitkän aikavälin ratkaisu löytyy tekemisen jalostustason nostamisesta. Ne alat, joilla kannattavaa kehitystä on saatavissa ja joita on paljon, tulisi kehittää lopputuotostaan ennemmin kuin karsia. Säästäminen johtaa siihen, että tehdään entistä pienemmillä resursseilla nykyistä tasoa tai tehdään entistä halvempaa eli huonompaa. Eihän sellainen mitään ratkaise kalliissa maassa vaan on vain ongelman siirtämistä vaikeiden ratkaisujen edessä. Meidän on vastattava ympäristön vaatimuksiin parantamalla suoritustamme eikä menemällä kyykkyyn, kuten nyt monista puheista saa vaikutelman.
Otan tähän esimerkin. Koulutuksesta aiotaan säästää. Epäilen tämän johtavan siihen, että tekijöitä vähennetään kulujen karsimiseksi. Kun sopiva kustannustaso löytyy, ollaan tyytyväisiä ja tyydytään siitä saatavaan koulutussuoritteeseen. Koulutussuoritteeseen ei näin toimien saada minkäänlaista parannusta, jolloin koulutuksen taso ei voi nousta. Ymmärrän yritysihmisenä kustannuspaineen, mutta ymmärrän myös lopputuotoksen markkinakelpoisuuden parantamisen tarpeen. Saahan niitä kuluja karsia, mutta jos lopputuotos ei kehity, jää armotta kelkasta. Minimivaade koulutuksen kulukarsinnalle on karsia niiltä koulutusaloilta, joista valmistuvat työllistyvät heikoiten, kuten näyttelijät, toimittajat ja mediaosaajat.
Ellei koulutuksen fiksuuteen saada parannusta, koulutuksemme ei tuota maailman vaatimusten käyttöön entistä fiksumpia tekijöitä, joka kuitenkin on koko homman tarkoitus. Jatkovuosien kilpailukykymme pohja rapautuu ja se tietää Suomelle kylmää kyytiä. Laittakaa osa opettajista kehittämään ja muuttamaan koulua, niin pääsemme eteenpäin asiassa. Koulutuksemme on nyt liian irrallinen muusta yhteiskunnasta, mutta alan parhaat osaajat tietävät kyllä lääkkeet kehitykselle, kunhan vain ryhtyisivät toimeen.
Tämä sama, anteeksi vain, avuttomuus vaivaa meitä vähän joka saralla. Esitä nyt jotakin kehitystä saati kulusäästöä jollekin alalle, niin alan ihmisten vastaus on, ettei se käy. Silloin ei mielestäni olla oikeasta ongelmasta huolissaan, vaan vain omasta edusta. Jos pelkkä kulukarsinta on huono ratkaisu, niin kuin monesti mielestäni on, olisi ammattilaisten syytä esittää tekemisen järkeistämiseen liittyviä ehdotuksia. Tästä ei juuri esimerkkejä julkisuudessa näy. Tässä se sylttytehdas käsitykseni mukaan on: onneton asenteemme keskinkertaisuuteen tyytymisessä. Haemme pinnallisia muutoksia, kun se mitä pitäisi tehdä, lisäisi hetkeksi vaivannäköä ja työtä eikä tätä pahus vieköön haluta. Maamme on suossa, mutta helpolla pitäisi päästä? Ei taida onnistua.
Jos kovaa treenannut urheilija suoriutuu huonosti kisoissa, niin sanotteko hänelle, että treenaa vaan kovemmin? Itse kehottaisin muuttamaan harjoitteluohjelmaa eli harjoittelemaan aiempaa toimivammin. Tätä samaa ohjetta toivoisin suomalaisten noudattavan. Älkää olko laineilla kelluvia tolvanoita, jotka vain antavat laineiden kuljettaa, vaan pyrkikää itse vaikuttamaan lopputuloksen parantamiseen. Yhteiskunta voinee tässä auttaa, mutta avusta ei ole hyötyä, elleivät ihmiset itse halua kehittyä.
Meidän kaikkien tulisi kantaa tätä vastuuta omalta osaltamme. Kehittymisen vastuuta ei voi sysätä muille. Suuremmat muutokset ovat aina avainhenkilöiden vastuulla aluksi, sillä suurella massalla ei ole kokonaisnäkemystä. Mutta jokaisen ihmisen on itse kehityttävä, sitä ei voi kukaan muu tehdä.
