Uskon, että yhteiskuntamme on muutosprosessin alussa. Vakaan kasvun ajat ovat pidemmäksi aikaa ohi ja edessämme on pitkähkö nihkeämpi aika. En liene ajatuksieni kanssa yksin, sillä kovin moni on puhunut muutostarpeesta ja saavutetuista eduista tinkimisestä. Se lienee joskus viisasta, mutta vaikeaa. Kovin moni katsoo tosi asiassa, että muiden on muututtava. Tämä näkyy useissa elämäntilanteissa, joissa tapaamme painottaa jotakin muuta, kuin todellista suoriutumiskykyä.
Oletteko kiinnittäneet huomioita työnpaikka- ja nimitysilmoituksien kriteereihin? Itseäni on viimeisen 10 vuoden aikana ihmetyttänyt, kuinka työhön haetaan lähes aina tietyn koulutuksen ja kokemuksen omaavia ihmisiä. Eikö ihmisiä kuitenkin haeta tekemään tiettyä lopputulosta ja tätä eivät aiemmat meriitit takaa, niin kuin ei missään tekemisessä? Muutenhan elämässä menestyisi aina vain samat ihmiset. Iän myötä olen alkanut arvostaa sitä, että oikeassa tehtävässä on oikea ihminen. Suomessa tämä vaikuttaa olevan keskimäärin toissijaista, sillä työtätekevät halutaan esittää ainakin mediassa koulutuksen ja aiempien saavutusten kautta. Eikö tämä juuri ole sitä aiempien saavutusten painottamista?
Julkisiin virkoihin haetaan tunnetusti muodollisesti pätevää ihmistä. On yleinen totuus, ettei tämä takaa henkilön kyvykkyyttä työelämässä. On tietysti hyvä asia, jotta julkisissa viroissa työskentelevien koulutustausta on ajan tasalla, mutta kuten sanottua, ei teoriatieto takaa kyvykkyyttä täälläkään. Esimerkiksi opettajan, lääkärin ja poliisin työ vaatii käytännön ongelmanratkaisutaitoja, jotka ovat ihmisten kanssa toimittaessa sidoksissa ongelmanratkaisijan persoonaan. Tieto ei auta, jos oma persoona pettää. Suurin osa julkisen puolen toimijoista on hyviä toimijoita, mutta kehitysasioissa Akilleen kantapää paljastuu. Menepäs arvostelemaan heitä ilman alan koulutusta ja sinut leimataan alaa ymmärtämättömäksi maallikoksi. On vain niin, että käytännössä lähes kaikki työ tehdään maallikoille, joten onko niin, että työn tulosten nauttija ei siis kykene arvostelemaan saamaansa palvelua? Totta kai kykenee ja saa arvostella, mutta kun arvosteltavat haluavat suojata omaa ammattistatustaan oman edun nimissä. Miksi muuten arvostelua pyrittäisiin lopettamaan osaamattomuuteen vedoten? Jos ammattilainen osaa, voi hän perustella tekemisiään ilman nokkaantumista.
Kukaan ei ole virheetön eikä kukaan sellaista väitä. Kun vaalien alla kuuntelee poliitikkoja, törmää ani harvoin henkilöön, joka myöntää omat tai puolueensa mokat. Sanovat yleensä, että ”varmasti on virheitä tehty”, mutta eivät yksilöi virheitä. Saatetaan selitellä, että kyllähän me, mutta kun muut puolueet vastustivat. Saatetaan syyttää kilpakumppaneita aiempien päätösten virheistä, mikäli omaa tekemistä arvostellaan. Aiemmat saavutukset katsotaan mielellään omaksi plussaksi, mutta munaukset ovat toisten heiniä.
Jos katsoo esimerkiksi nuorten näyttelijöiden nimiä, ei ole harvinaista, että monen vanhemmat ovat olleet alalla aiemmin. Ammatit periytyivät ennen muinoin, joten usein jopa odotettiin lapsen jatkavan vanhempiensa jalanjäljissä. Menneinä vuosikymmeninä oli loukkaus olla eri mieltä korkeammassa asemassa olevan henkilön kanssa ja tämä taitaa olla esimerkiksi sotilailla käytäntö vieläkin. Kun tähän lisätään vielä, että tuttuus ja vanhempien hyvät saavutukset saattavat auttaa elämässä, haastaa meriitit jälleen kyvykkyyttä.
Huikein kyvykkyyden vähättely lienee sellainen luokkayhteiskunta, jossa ihmisen asema periytyy hyvässä ja pahassa. Tämä taisi olla maailmalla yleinen tapa toimia aikoinaan, joten aivan merkityksettömästä asiasta ei siis ole kysymys. Ihminen on hierarkkinen laumaeläin ja pyrkii mahdollisuuksiensa mukaan betonoimaan menestystään. Saavutetuista eduista yritetään pitää kiinni eli ihminen ei niistä itse luovu. Ilman ulkopuolisten painetta kehitys pysähtyy.
