Me ihmiset olemme merkillisen itsekkäitä otuksia. Koen, että todella monelle meistä itseni mukaan lukien tulisi kansalaistaitona opettaa palautteen antamista ja vastaanottamista sekä sitä myötä realistisen omakuvan muodostamista. Tarve tälle näkyy elämässä kovin monessa asiassa.
Törmään useita kertoja vuodessa tilanteeseen, jossa tavallinen suomalainen työntekijä kertoo omasta alastaan ja ikään kuin arvostelee asiaa tuntemattomien ihmisten ymmärryksen puutetta. Tämä on toki totta, mutta en ole voinut välttyä tunteelta, että sanoja saa tilaisuuden nousta julkisesti muiden yläpuolelle melko hentoisin perustein. Onhan niin, ettei kukaan meistä tunne kuin oman alansa ja asiat, joiden kanssa on tekemisissä. Mutta jos kerrankin pääsee loistamaan toisten kustannuksella, onhan tilaisuus käytettävä – hölmöksi leimautumisen uhallakin. Arvostelemme muita näkemättä vastaavia heikkouksia itsessämme toisaalla.
Olemme myös aika hyviä selittämään vallan ja vastuun suhteita. Kun esimerkiksi nuori menestyy opiskeluissa ja saa erinomaiset arvosanat, ovat vanhemmat tästä ylpeitä – syystäkin. Mutta jos sattuukin käymään niin, että samainen nuori kohtaa normaaleja vastoinkäymisiä myöhemmin elämässä eikä menestyminen ole koulutodistusten luokkaa, ollaankin hiljaisempia, ellei peräti hiljaa. Tämä sama näkyy koko lailla kaikessa, missä mitataan tekemistä – koulussa, työuralla, urheilussa, järjestötyössä jne. Menestyneenä hymyillään ja ollaan muka vaatimattomia, mutta vastoinkäymisissä kuoriutuu hieman erilaiset reaktiot näkyviin. Harmi, ettei saavutuksilla yhtäällä voi taata menestystä toisaalla.
Olen tullut haastatelleeksi varovasti arvioiden satoja suomalaisia esimiestyön kehittämiseen liittyen. Lähes aina ihmiset työpaikoilla toivoisivat saavansa enemmän palautetta. Liian usein tämä kuitenkin tarkoittaa positiivista palautetta, jonka määrän soisinkin olevan negatiivista suuremman. Mutta ilman kriittistä osaa palaute jää kehuksi eikä sellainen kehitä. Yllättävän moni kuuntelee kehut ilman minkäänlaista ongelmaa, mutta kritiikki onkin eri juttu. Kritiikki suututtaa monen meistä ja arvaan maallikkona, etteivät ihmiset kykene sietämään kritiikin herättämiä ikäviä tunteita. Siis suhde omaan tunne-elämään on sen verran kehittymätön, että se ehkäisee huonompien suoritusten käsittelyn rakentavalla tavalla. Heikoimpana pidän sellaista, että perusteltu kritiikki yritetään tyrmätä sanomistyylin alle toteamalla, ettei kyseisellä tavalla ilmaisua kritiikkiä tarvitse ottaa tosissaan.
Sitten on vielä omakuvaan liittyvät asiat. Suomalaiset inhoavat kerskujia ja siitä syystä yritämme esittää vaatimatonta. Todellisuus paljastuu usein ensimmäisten hankaluuksien kohdalla, kun ”vaatimaton” alkaakin puolustaa itseään. Me tavalliset ihmiset näemme pidemmällä aikavälillä asioita ja luonteenpiirteitä toisissa ihmisissä. Osaathan sinäkin nimetä mukavia, ahkeria, laiskoja tai itsekkäitä ihmisiä. Mutta kerropas näitä kyseisille ihmisille ja huomaat, etteivät kaikki pysty ottamaan asiaa vastaan. On ymmärtääkseni niinkin, että omakuva voi olla ylinegatiivinen eli esimerkiksi ihminen kokee itsensä huonoksi, rumaksi tai lihavaksi, vaikkei sitä muiden mielestä ole. Koen, että ainakin julkisesti maan tapana on pitää itseä ennemmin hyvänä kuin huonona. Tämä paljastuu, kun pitäisi luottaa toisten tekemisiin – tuntemattomien tekemiset epäilyttävät. Ihmiset osaavat kyllä valittaa toisten tekemisestä ja palvelusta, mutta missä ihmeessä nämä arvostelijat itse työskentelevät, kun heidän huippusuorituksiinsa törmää niin harvoin elämässä – niihin keskinkertaisiin kylläkin.
Meillä on inhimillinen halu noukkia rusinat pullasta eikä sellainen kestä kriittistä tarkastelua. Yritämme sievistellä itseämme. Olisi käsitykseni mukaan taloudellisestikin tuottavampaa, jos ihmiset pystyisivät kohtamaan itsensä vahvuuksineen ja heikkouksineen – ja kehittyä. Mahdotontako? Ei todellakaan, jos vain kokisimme asian tärkeäksi ja alkaisimme harjoitella palautteen kanssa toimintaa jo nuoresta pitäen, kuten esimerkiksi soittamista opettelevat muusikonalut tekevät. Sitä odotellessa.
