Luin jokin aika sitten talouselämän lehdestä artikkelin, jossa vanhat RUK:n tupakaverit olivat perustaneet yrityksen ja kaikkien onneksi myös onnistuneet yrityksen pyörittämisessä. Artikkelissa kerrottiin, kuinka yrityksessä ei ole toimitusjohtajaa eikä välijohtoa. Tein itse artikkelista kaksi havaintoa: Ensinnäkin suuret päätökset keskusteltiin kahden perustajan välillä eli oikeasti joku päätti yrityksen linjauksista. Toisekseen kyse oli ohjelmistotalosta, jonka työntekijät ovat yleensä erittäin sitoutuneita ja myös poikkeuksellisen osaavia toimijoita. Tällainen tapa toimia näyttää herättävän ihastusta nuorten parissa.
Olen kohdannut pk-yrityksissä nuoria tai nuorehkoja ihmisiä. Oma kokemukseni on, että nuorten valmius keskustella fiksun kuuloisesti työasioista on parantunut selvästi, mutta toisaalta taas nuorten itsekkyyskin ja jopa yllättävän kärkäs tyyli ottaa asioihin kantaa on lisääntynyt. Oma, yli viisikymppisten sukupolveni aikuistui melko hitaasti, mutta en oikein saa uskottua, että 20-30 vuotta nuorempi väki olisi keksinyt metodin, jolla aikuistutaan henkisesti aiempaa selvästi nopeammin. Päinvastoin, jotenkin vaikuttaa siltä, että vaikeuksia siedetään jopa aiempaa huonommin ja itselle kasataan melkoisia menestyspaineita – halutaan olla niin hyviä.
Nuorten kuuluu olla eri mieltä vanhempien kanssa, sillä muutenhan maailma ei etene. Mutta näinhän se on aina ollut. Nykyisin nuoria vaikuttaa viehättävän sellaiset johtamisen mallit, joissa ollaan epähierarkkisia ja joissa nuorille annetaan tilaa vaikuttaa. Anteeksi nyt rajallisuuteni, mutta kun en osaa pitää nykynuoria sen keskustelevampina, kuin aikuisiakaan. Omista näkemyksistä näytetään pitävän kiinni aika kovasti. Aika usein nuoret ovat kritisoineen itseään vanhempien esimiesten toimintaa. On siis noin kolmenkymmenen ikävuoden kokemuksella valitettu pomojen toiminnasta, vaikka itsellä ei ole päivänkään kokemusta esimiesvastuista. Onko oikeasti niin, että työelämää vain yhdeltä kantilta katsominen riittää osaamiseksi kritisoida reilusti laajemman vastuun kantajia?
Olen kaikesta huolimatta monen kritiikin kohdalla samaa mieltä. Suomalaisessa johtamisessa ja keskustelussa on parantamisen varaa. Mutta jotenkin mieleeni tulee, että ajavatko kärsimättömät nuoret vain omaa asiaansa peräänkuuluttamalla demokraattista keskustelua ja jaettua johtajuutta siksi, että tämä mahdollistaisi heidän pääsyn mukaan hillotolpalle? Ihmiset käyvät töissä eri syistä. Joku pakon sanelemana, joku saadakseen velkansa maksettua, joku menestyäkseen ja näyttääkseen muille ja joku taas on kiinnostunut työnsä sisällöstä sekä itsensä toteuttamisesta. Kaikille ei sovi sama johtamistyyli eivätkä kaikki halua olla itseohjautuvia. Tulisiko työhönsä kyllästyneen, mutta kuitenkin hyvän potentiaalin omaava jättää oman onnensa nojaan? Tulisiko muutaman vuoden työtä tehneeltä kysyä, että mihinkäs tätä yritystä tulisi suunnata jatkossa? Mielestäni ei. On melkoista idealismia ajatella niin, että antamalla kaikkien kukkien kukkia saadaan parasta tulosta aikaan. Ihmisten kyvykkyys ja motivaatio vaihtelevat eikä johtamista voida ajatella yhdellä, vapaalla mallilla kaikille, vaikka se joillekin sopiikin.
Tavallisilla työpaikoilla esiintyy ihmisiin liittyviä ongelmia. Jollakin on ongelmia elämänhallinnan kanssa, joku on kyllästynyt työhönsä ja pyrkii laiskottelemaan, yhdellä on osaamisen kanssa puutteita ja toinen on riitelyherkkä haastavan luonteensa vuoksi. Kaikkien näiden haasteiden kanssa on kuitenkin selvittävä ja näitäkin tyyppejä ohjattava suorituksiin asiakkaita varten. Jos itseohjautat em. tyyppejä, päädyt hetken päästä selvittämään ongelmatilanteita tyyppien jäljiltä.
Kysyisinkin nuorilta, että mikäli he ovat selvästi fiksumpia johtamisessa kuin aiemmat ikäluokat, niin miksi heitä ei rekrytoida johtajiksi suoraan koulun penkiltä?





