Elämme taloudellisesti haastavia aikoja. Tuottojen perässä juokseminen on saanut monen organisaation karsimaan kulujaan ja myös järkeistämään toimintaansa. Pienissä organisaatioissa joudutaan myötäsyntyisesti joustaviin toimenkuviin, joissa johtajatkin osallistuvat arkityöhön. Olen tottunut 1990-luvun laman aikana käyttämään termiä tuottava työ. Tällä tarkoitettiin jotain sellaista arkista työtä, joka vei asiakastuotosta suoraan eteenpäin. Silloin oli selvää, että muusta kuin tuottavasta työstä piti pyristellä eroon.
Tuottavaksi työksi kelpuutetaan ensisijaisesti organisaation ydinprosessi, joka yritysmaailmassa usein alkaa asiakkaan tarjouspyynnöstä ja päättyy toimituksen kautta laskutukseen. Tästä prosessista käytetään myös nimitystä tilaus-toimitus –ketju. Ketjun ulkopuolelle ns. tukiprosesseiksi jäävät esimerkiksi markkinointi, henkilöstöhallinto ja johtaminen. Ydinprosessiin liittyvien töiden tekeminen on siis tuottavaa työtä ja johtamisen tehtävänä on tukea tätä tekemistä. Kumpi näin ollen katsotaan tärkeämmäksi toiminnaksi? Vastaus on, aivan oikein, käytännön tekeminen.
Miksi sitten johtajille maksetaan enemmän kuin tekijöille? Johtajan tulisi saada tehtyä isomman palkkansa vastineeksi jotakin merkittävämpää kuin tavallisen työntekijän. Tämä vastine on nimenomaan johtaminen, sillä niin sanottu kokonaisvastuun kantaminen jää usein omistajille. Epäbyrokraattiset suomalaiset ajattelevat käsittääkseni, että johdetaan vain sen verran kuin on tarpeen ja käytetään muu aika tuottavaan työhön. Tällöin esimiehille ja johtajillekin kasautuu arkitöitä. Nämä ovat siitä metkoja, että ottaessasi esimerkiksi myynti-, suunnittelu tai tuotantovastuuta itsellesi, on vastuu myös kannettava, muuten työt jäävät tekemättä. Arkityövastuusta ei voida tinkiä kuin delegoimalla, mutta vähentämällä johtamista ihmiset tekevät kuitenkin jonkin aikaa kohtuullisesti töitä. Johtamisesta tinkiminen ei siis aiheuta välitöntä haaksirikkoa työn tekemisessä. Johtuisiko tästä, että arkityövastuuta kantavat johtajat tapaavat tinkiä johtamisesta? Jos näin käy, esitän uudestaan kysymyksen: Miksi johtajille maksetaan enemmän kuin tekijöille?
Yrittäjät ovat oma lukunsa. Yritys on usein perustettaessa pieni eikä siinä välttämättä työskentele kuin yrittäjä itse. Tällöin kaiken työn tekee yksi ja sama ihminen. Kun yritys kasvaa, on vastuun siirtäminen muille aina haasteellista. Yrittäjä tapaa olla alansa substanssiosaaja, jolloin tarve tukeutua hänen tietoonsa on yleinen. Lisäksi yrittäjät harvemmin ovat hallinto-, markkinointi- ja johtamistöiden osaajia, jolloin niistä hommista tingitään luonnostaan. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa yrittäjä painaa hommia niska limassa, mutta ei juuri suunnittele liiketoimintaansa saati johda määrätietoisesti ihmisiä. Itse tekemällä kun saa mieleistään eikä tarvitse opettaa muita. Ja taas johtamistyö kärsii.
Olen katsellut suomalaista pk-johtamista parikymmentä vuotta. On sangen yleistä, että johtovastuuta omaavilla on myös arkityötä tehtävänään. Tällöin yritetään säästää kustannuksista, mutta saadaan vain kallispalkkaisia tekijöitä, jotka hoitavat puutteellisesti johtamistyötään. Myynti- ja markkinointijohtaja voi olla käytännössä myyntimies, talousjohtaja lähinnä kirjanpitäjä ja tuotantojohtaja hankintavastuuta omaava työnjohtaja. Johtaminen saa väistyä tuottavan työn edessä. On se vaan kumma, ettei yritystemme jalostusaste tahdo nousta. Sitäkin sopii ihmetellä, kuinka emme tahdo saada uusia liiketoiminta-avauksia aikaiseksi. Ja valitettava fakta on, ettei meillä ole ollut suurempaa investointihalua. Missähän vika?
