Luotettavuus ja uskottavuus ovat selvästi lempiaiheitani. Ovathan molemmat asiat tärkeitä, mutta asian ongelmallisuutta kuvaa, että koen aina jonkinasteisen naiiviuden pelon sielussani juuri näiden aiheiden ympärillä. En ole koskaan kunnolla ymmärtänyt logiikka siinä, että pyritään viestimään monessa kanavassa, mutta liian selvästi omaa etua ajavilla kommenteilla. Tällöin kertoja päätyy uskottavuusongelmaan enkä voi mitenkään ymmärtää viestintää, jossa häpeilemättä lobataan omaa agendaa – mainontaahan sellainen on.
Puolustusvoimien ympärillä on keskustelu usein sävyttynyttä. Joitakin aikoja sitten keskusteltiin siitä, että maanpuolustustahto on laskenut – jo kolmannes nuorista miehistä ei saa sotilaskoulutusta. Erityisesti aktiiviset reserviläiset vaikuttivat olevan uskossaan vahvoja ja selittivät syytä epäonnistuneella viestinnällä. Samaa muistutti aikoinaan me too -kampanjan myrskynsilmään joutunut Aku Louhimies, joka pyysi tv-lähetyksessä moneen kertaan anteeksi sitä, ettei ollut kuullut näyttelijän viestiä kuvauksissa – ei siis pyytänyt anteeksi sopimatonta käytöstään. Tällaisella varsinaisen asianytimen välttämisellä selitellään ties mitä ongelmia ilmeisesti siinä toivossa, ettei varsinaista ongelmaa tarvitsisi tunnustaa julkisesti. Somessa olen joskus törmännyt upseeriin, joka katsoi ymmärtävänsä sotilasjohtamisen lisäksi siviilijohtamisenkin, koska puolustusvoimien palveluksessa on niin paljon siviilejä. Niin sitä vain ollaan hyviä omasta mielestä.
Tähän samaan viestinnän ansaan mennään johtajien eroamisten yhteydessä. Niissä ei koskaan ole dramatiikka, vaan aina erotaan yhteisymmärryksessä. Ne ihmiset, jotka ovat edes kuulleet erotilanteista jotakin, tietävät, että niihin vasta draamaa liittyykin. Mutta silti erotilanteet selitetään järjestään yksittäistapauksiksi eikä epäiltyä ongelmaa sanota olevan. Ongelman tunnustaminen tuntuu olevan ylivoimaista median edessä. En kyllä ymmärrä miksi, sillä kaikilla ja kaikkiallahan on ongelmansa. Tokko kukaan uskoo joutavia selityksiä, joten miksi ihmeessä uskottavuus uhrataan kerta toisensa jälkeen virheettömän julkikuvan alttarille?
Markkinoiden voimaan uskoo moni ja taidanpa laskea itsenikin siihen joukkoon. Sitä jaksan ihmetellä, että joidenkin markkinavoimien äänenkannattajien mukaan ihmisten tulisi pärjätä omillaan ja kannustinloukkuja tulisi purkaa. Kuitenkin samat äänet vaativat yhteisöverojen laskemista ja suulaammat muistuttavat tämän tästä, kuinka yritystoiminta tarvitsee tukensa, sillä muuten kiinnostus yritystoimintaan Suomessa saattaa laskea. On totta, että esimerkiksi verotuksella on melkoinen merkitys yritystoiminnan kannattavuuteen. Mutta niin luulisi olevan vakaalla yhteiskunnallakin, jota taas verotus tukee. Enkä oikein ymmärrä sellaista ajatusta, että karsitaan muilta tuet, jotta ne voidaan siirtää itselle. Jos kerta markkinoiden voimaan uskoo, tulisi myös itse toimia siitä käsin.
Osa yhteiskuntamme merkkihenkilöistä näyttää viestivän siltä pohjalta, että omaa agendaa tuupataan maksimaalisesti eteenpäin. Keskustelu ei siis ole todellista keskustelua, vaan omien asioiden viemistä eteenpäin. Vastapuolen täysin perustellusti esittämä kritiikki muuttuukin kapeaksi näkökulmaksi ja ylipäänsä asiaa kunnolla ymmärtämättömäksi. Asiat saattavat olla joskus erittäin monimutkaisia, mutta toisaalta asioiden perusteet saattavat olla yllättävän yksinkertaisia, kunhan niitä ei turhaan mystifioida. Tätä käytetään tarkoitushakuisesti omien virheiden peittelyyn ja kuten sanoin, uskottavuuden kustannuksella. Kannattaako todella?
