Adam Smith, jota kai pidetään nykyaikaisen taloustieteen isänä, puhui aikoinaan näkymättömästä kädestä, jolla tarkoitettiin omaa etuaan tavoittelevan ihmisen tuottavan hyvää lopulta koko yhteisölleen. Markkinatalouden kannattajana olen taipuvainen pitämään ajatusta hyvänä, mutta en kuitenkaan absoluuttisena totuutena.
Koko markkinatalous perustuu käsitykseni mukaan siihen, että joku tuottaa toiselle sen verran hyötyä, että tämä toinen on hyödystä valmis maksamaan. Kukapa meistä ei maksa hyödystä. Mutta tässä asian dilemma piileekin. Kovin moni vaikuttaa tarjoavan jotain sellaista, jonka hyödyttää lähinnä tarjoajaa itseään. Hyödyn tuottaminen on siis kauppamiesten toimesta raiskattu. Kun tapaamme esimerkiksi ruokakaupassa tuote-esittelijän, on esitelty tuote yleensä kallis verrokkiryhmässään – eihän halpaa kannata ihmistyöllä esitelläkään. Kun teemme autokauppaa, pelkäämme vähintään maksavamme liikoja tai tulevamme peräti huijatuksi. Kun ostamme asuntoa, pelkäämme home- tai muita ongelmia. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkäksi.
Oman edun tavoittelu näyttää johtavan selvään luottamuspulaan ostajan ja myyjän välillä. Sama asia näkyy ihmissuhteita muodostettaessa. Parisuhdeasioista näkee kirjoituksia, joissa taivaalliselta vaikuttanut kumppani paljastuikin huijariksi. Epäluottamuksen johdosta joudumme käyttämään valtavasti energiaa luottamuksen rakentamiseksi ja tähän kuluu aikaa. Epäilen Suomessa olevan jopa sellaisia alueita, joiden ihmisillä on kulttuurista nihkeyttä muodostaa toimivaa yhteyttä vieraiden ihmisten kanssa muuten kuin pitkän ajan kuluessa.
Ihmisten välinen kanssakäyminen tarvitsee luottamusta. Nykyisin sitä haetaan juridisilla sopimuksilla, mutta eihän mikään sopimus takaa luotettavuutta ilman ihmisten omaa halua toimia luotettavasti. Olen ymmärtänyt, että jenkit sitoutuvat ainoastaan erittäin monimutkaisiin sopimuksiin, koska lähtökohtana jo on oman edun tavoittelun synnyttämä epäluottamus. Maailma on tätä myötä juridisoitunut ja se hankaloittaa ihmisten välistä kanssakäymistä sekä maksaa. Sopimukset ja epäilyt ovat varotoimia vastapuolen ketkuiluhalujen kitkemiseksi. Entäpä jos osa ihmisistä ja organisaatioista toimisikin luotettavasti – niin kuin totta vieköön toimiikin? Otaksun, että ainakin kotimaan markkinoilla tieto luotettavuudesta leviää. Jos kerran ihmisiin ei lähtökohtaisesti luoteta, on luotettavuus positiivisesti erottava tekijä luotettavalle toimijalle. Ja jos toimija saa aikaan hyviä tuloksia eli osaaminen ja tekemisen motivaatio ovat kohdallaan, on tällainen toimija markkinasuosikki, mikäli hintataso on kilpailukykyinen.
Eihän mikään ongelmanratkaisu ole helpompaa kuin kyvykkään luottotoimijan käyttäminen ongelmanratkaisuun. Jos toimija tekee niin kuin lupaa, on kiinnostunut asiakkaasta, osaa asiansa ja saa tuloksia aikaan järkevällä hinnalla tuotoksiinsa nähden, on asiakkaiden kiinnostus taattu. Oletan, että kovin moni haluaisi nähdä olevansa ym. luottotoimija. Luotettavuus täytyy kuitenkin kyetä osoittamaan uskottavalla tavalla ja sitä myötä toiminnan tulee olla läpinäkyvää. Miksi ihmeessä kovin moni organisaatio vetoaa salassapitoon aikaansaannoksia perättäessä tai miksi työpaikan ongelmista tulee vaieta? Ettei vain siksi, koska todellisuus on vähemmän mairitteleva?
Luotettavuus ei tarkoita virheettömyyttä. Luotettava toimija seisoo sanojensa takana ja korjaa virheensä. Oma käsitykseni on, että esimerkiksi rakennusalalla virheiden korjauksista saa liian usein tapella rakentajien kanssa ihan vaan ahneuden vuoksi. Tunnen rakennusalalta muutamia luotettavia toimijoita. Ovat muuten olleet huonoinakin aikoina täystyöllistettyjä. Onko mielestänne naivia ajatella, että aito luotettavuus toimisikin kilpailukyvyn luojana?
