Sananvapaus ei ole itsestäänselvyys kaikkialla. Ei tarvitse Suomestakaan kauas mennä, kun sananvapautta jo rajoitetaan. Samaa kai yritti Turkin pääministeri kesäkuussa, mutta ymmärtääkseni ei kovin hyvällä menestyksellä. Suomessakaan ei ollut tapana arvostella julkisesti valtapitäviä vielä 70-luvulla. 1960-luvulla syntyneet, joihin itse lukeudun, näkivät maailmaa, jossa nöyryyttä korostettiin ihan eri lailla kuin nykyisin. Tarvitaanhan nöyryyttäkin, mutta ei itsetunnon ja omien ajatusten kustannuksella.
Olemme saaneet historiassamme runsaasti kokemusta hierarkiasta ja esivallasta. Ensin olimme satoja vuosia toisen maan osa ja itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä meitä kohtasi sodat. Eläminen Suomessa ei ole ollut mitään ruusuilla tanssimista. Tästäkö johtunee, että emme ole tottuneet esittämään omia ajatuksiamme julkisesti. Ennen vanhaan maaseudulla ihmiset tapasivat puhua varoen niin, ettei toisia ihmisiä loukattaisi. Aika usein huomaan vieläkin esimerkiksi kaupassa ihmisiä tavatessa, että ihmisten jutut ovat sisällöttömiä. Ihmiset käyttäytyvät ikään kuin tietyn, ulkoa opetellun sosiaalisen koodiston pohjalta varman päälle. Puhutaan niin, ettei oikeastaan sanota mitään ja nauretaan tuhanteen kertaan toistetuille ”hauskuuksille”. Kyseessä lienee suomalaisittain taitavasta sosiaalisesta käyttäytymisestä, jossa osataan kohdata toisia ilman pelkoa sosiaalisista virheistä.
Kas tässä se taas tuli. Pelkäämme tehdä virheitä työssä ja harrastuksissa, joten miksi emme pelkäisi niitä kaikkialla muuallakin. Kulttuurimme on muokannut käytöstämme siten, että olemme oppineet varomaan virheitä. Jos näin on, niin olkoon, mutta keskeistä olisi päästä asiassa eteenpäin. Miksi? Siksi, että maailma ympärillämme on muuttunut ja meidänkin on taas muututtava. Emme ole enää perustuotantomaa, jossa pärjää ahkeruudella. Kovin monessa duunarityössäkin tarvitaan nykyisin sosiaalisia taitoja ja yleensä monitaitoisuutta. Ei siis riitä läheskään kaikkialla, että osaa yhden asian ja on ahkera. Monitaitoisuus edellyttää kykyä oppia ja kovin moni toimii jo nyt perustyön ohella esimerkiksi asiakaspalvelullisissa tilanteissa.
Meidän pitäisi osata kaupata osaamistamme nykyistä paremmin. Luin jokin aika sitten lehdestä, että yritystemme verkkoviestintä on mainosmaista ja tylsää. Markkinointitaustaisena ihmisenä minun ei ole vaikea uskoa tuollaista. Markkinoinnissa tarvitaan kovien lukujen lisäksi luovuutta. Mitä hyötyä luvuista on, ellei niiden pohjalta osata tehdä oikeita päätöksiä ja tekoja. Eivät asiakkaat markkinoijan lukuihin ihastu, vaan ihan johonkin muuhun. TNS Gallupin PäättäjäAtlas 2013 –tutkimuksen mukaan hankinnoista päättävät ihmiset Suomessa karttavat riskejä sekä työ- että henkilökohtaisessa elämässä. Mainitut asiat eivät ole koko kuva, mutta viittaavat siihen, että perinteet ja riskittömyys korostuvat edelleen.
Tarvitsemme uusia työpaikkoja eikä niitä synny ilman uuden luomista. Tämä taas vaatii rohkeutta irtaantua perinteisistä ajatuksista ja kykyä sietää erilaisuudesta poikkeamisen riskejä. Se ei ole ihan helppoa yhteiskunnassa, jossa kaihdetaan kaikenlaista riskiä ja irtiottoja sekä halutaan ostaa ensisijaisesti samaa tuttua. Mutta en millään usko, että olemalla perinteiseen tapaan jäykkiä ja vanhakantaisia menestymme entiseen malliin. Osa ihmisistä pystyy omaan, fiksuun ajatteluun, mutta he eivät ehkä uskalla tuoda kantojaan julki. Eiväthän suomalaiset sen tollompia ole kuin muutkaan, mutta kenties sosiaalisia pelkureita jossain määrin. Meidän tulisi tunnustaa tosiasiat ja kannustaa ihmisiä omaan ajatteluun. Sieltä sitä uutta kilpailukykyä aikanaan saadaan. Onhan se aikamoinen paradoksi, etteivät ihmiset uskalla kertoa omia näkemyksiään maassa, joka lienee yksi turvallisimmista ja avoimimmista maailmassa.