Nykyaika palvoo tehokkuutta. Ajatus on mielestäni lähtökohdiltaan oikea, sillä miksi tehdä asioita laiskasti ja tehottomasti. Joitakin vuosikymmeniä sitten ahneutta pidettiin sopimattomana ja itsekkäänä. Nyt ahneudessa nähdään myös hyvää ja sen pohjalta ahneus saa ihmisen ponnistelemaan lisävoittojen eteen elämän useilla rintamilla. Ja saahan se, jokainen vähänkin ahne tietää tämän.
Ahneus ja tehokkuus, kuten kovin monet muutkin hyveet, ovat liiallisesti viljeltyinä pahasta. Ongelmaksi ahneus ja tehokkuus muodostuvat viimeistään siinä vaiheessa, kun muut alkavat niistä kärsiä. Ahne alkaa haluta aina vain lisää itselleen ja tehostaja tehostaa tietysti oman edun nimissä kaiken tappiin saakka, jolloin tekemisen lopputulos ei enää olekaan sovitun mukainen. Nyt näitä esimerkkejä on noussut pintaan.
Viimeksi on keskusteltu betonirakentamisen ongelmista. On aikamoista, kun lähes valmiita rakennelmia puretaan betonissa esiintyneiden lujuusongelmien vuoksi. Lisäksi viime vuosina esiin on noussut esimerkiksi päiväkotien ja koulujen korjauksia, joissa on suhteellisen nopeasti korjausrakentamisen jälkeen havaittu kosteusongelmia. Ettei vain tällaisessa tekemisessä ole ahneus mennyt hieman liian pitkälle? Kyseiset julkiset kohteet lienevät sitä kuuluisaa elvyttämistä, mutta eipä taida taloutemme tuolla tavalla elpyä. Tällaisesta toimintatavasta tulee päästä eroon pikimmiten, sillä yhteiskuntamme ei kestä samojen ja erittäin kalliiden rakennelmien moneen kertaan rakentamista.
Tehoahneuden toimivuus käytännön elämässä perustuu kykyyn toimia aiempaa fiksummin ja mahdollisimman pienin uhrauksin. Tämä laskee usein asiakashintaa ja parantaa toimijan markkinakilpailukykyä. Tästä hyötyvät ainakin periaatteessa kaikki. Mutta harva tehostaa siten, etteivät kilpailijat pystyisi jossain vaiheessa tehostamista apinoimaan. Kilpailijoiden parantaessa ollaan hetken päästä taas uuden tehostamisvaateen edessä. Tällainen leikki toimii silloin, kun organisaatio toimii vanhoilla tavoilla ja teknologialla. Mutta aidon tehostamisen jälkeen alkaa pakkotehostaminen, jolloin on tingittävä tuotannontekijöistä, kuten ihmistyöstä, raaka-aineista ja kunnollisesta tuotantoajasta. Tämä näkyy hiljalleen laadussa. Omasta osasta tingitään viimeiseksi ja niin alkaa ahne tehostamaan sellaisesta, mistä ei asiakkaalle haluta kertoa.
Onko tällainen vältettävissä oikeassa elämässä? On tietysti kehittämällä uutta tarjottavaa, palvelun laatua ja toimintaa ilman asiakaslaadusta tinkimistä. Ahne tehostaja ei kuitenkaan kehitä uutta, vaan keskittyy nykyiseen. Eihän sellaisella tyylillä jää lopulta muuta vaihtoehtoa kilpailukyvylle, kuin yrittää nyhtää tehoa aina vain lisää. Näin toimimme maassamme yleisesti ja silti uskallamme toivoa uutta nousua, jälleen kerran. Emme vain taida menestyä ilman kansainvälistä kilpailukykyä, jota ei pelkällä tehostamisella kallis länsimaa saavuta. Mitä se vanha sanonta kertoikaan ahneudesta ja sen lopusta?
