Vaalit olivat ja menivät. Kuten aina, kuulimme ehdokkailta lupauksia, joiden toteuttaminen ei ole realistista. Jostain syystä kansalle tarjotaan tyhjiä lupauksia, jota kyllä normaalissa työelämässä pidettäisiin valehteluna. Vaalitaistelussa se on kuitenkin arkea.

Minua ihmetyttää se, kuinka silmiin ei juuri osu tolkullista keskustelua maamme asioiden hoitamisen kehittämisestä. Poliitikkojen saamattomuudesta, jota varmaan liioitellaan, on keskusteltu vuosikaudet. Kokeneet kansanedustajat kertovat keskustelun eduskunnassa koventuneen ja pirstaloituneen. Yksittäiset edustajat ovat kuulemma liian kiinnostuneita mediahuomiosta ja siitä, miten asiat näyttävät eduskunnasta ulospäin. Arkisia asioita hoidetaan rutiinilla eteenpäin, mutta todellista kehitystä ei saada aikaan. Euroopan rooli on maailmassa laskenut siksi, että kehittyvien maiden rooli on noussut ja Eurooppa junnaa vanhoissa kuopissaan eikä saa yhtenäistä linjaa aikaiseksi.

Pienen pieni ja kustannuksiltaan kallis länsimaa ei voi pärjätä kustannuskilpailussa. Eikö silloin ole aivan selvää, että tekemisen jalostusarvo on meille se juttu? Meillä on osattava joitakin asioita nokkelammin kuin muualla. Tästä johtuen koulutuksen hyötysuhde on keskeinen tukijalka Suomessa ja siksi kaipaisin koulutuksen kehittämistä suorituskeskeisestä sisältökeskeisemmäksi. Se, että maisteri valmistuu ennätysajassa, ei takaa nuoren maisterin pätevyyttä, joka sentään on se lisäarvon perusta. Voi olla, että asiaa työstetään taustalla koko ajan, mutta silmiini osuu sangen vähän keskustelua koulutuksen kehittämisestä.

Meillä on myös maan huoltosuhteen muuttumiseen ja väestön vanhenemiseen liittyviä ongelmia, jotka vaativat kehittymistä. Kuitenkin vaalien jälkeen voittajia hehkutetaan ja siirrytään välittömästi spekuloimaan hallituksen muodostamista, hallitusohjelmaa ja mahdollisia ministereitä. Tämä sama ilmiö näkyy urheilussa ja erityisesti formuloiden parissa. Kautta ei saada kunnolla käyntiin, kun alkaa spekulointi seuraavan kauden kuljettajaratkaisuista. Nykyhetken ongelmat hautautuvat sensaatiouutisten alle, jotka ilmeisesti kiinnostavat ihmisiä. Vai onko niin, että ne kiinnostavat, kun ei muutakaan tarjota?

Sanotaan, että kansa saa sellaiset johtajat kuin ansaitsee. Ei ehkä ihan huonosti sanottu politiikan osalta, sillä kansa äänestää lähes aina edelliset vastuunkantajat vallasta. Kansakunnan haasteet eivät vaihdu neljän vuoden välein, joten samoja keskeisiä haasteita joutuu ratkomaan usea eri hallitus. Tämä on kovin hankalaa, jos linjaa jatkuvasti muutetaan ja tämän johdosta näkisin, että demokratian näkymät ovat aiempaa haasteellisemmat. Kenen demokratiaa ajetaan, jos maailman kehittymiseen ei kyetä vastaamaan ja asema maailmassa alkaa heiketä?

Uutiset maailman menosta ovat kiinnostavia. Mutta kun tarkastelee kulunutta neljää vuotta, ei lopputulosten kannalta olisi ollut erityisen tärkeää seurata uutisointia aktiivisesti. Keskeiset kriisit ovat vailla ratkaisua ehkä ISISin murskaamista lukuun ottamatta. Suomessa ei saatu sotea ratkaistua eikä velkaantumista lopetettua. Suhteet USA:n ja Pohjois-Korean välillä taitaa jäädä mediapeliksi. Mitä hyötyä 24/7-uutisoinnilla saavutetaan, jos muutosta ei isossa kuvassa juuri tapahdu? Olisiko kuitenkin kansakunnalle hyödyllisempää palata taustoittavaan uutisointiin ja ryhtyä käymään keskustelua todellisten ongelmien ratkaisuista. Ja kukapa maailmassa ratkoo ongelmia yksin, joten yhteistyötä tarvitaan. Monipuoluekenttäämme kritisoidaan eroavuuksien vähäisyydestä. Eikö juuri se edesauta yhteistyön tekemistä ja samaan maaliin tähtäämistä? Päättäjiltä vaaditaan nyt enemmän kuin aiemmin.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail