Asiantuntijat vaikuttavat olevan aktiivisia somessa, joka on mainio kanava jakaa näkemyksiä, luoda suhteita ja saada uusia vaikutteita. Koen subjektiivisesti, että asiantuntijat ovat pomoja aktiivisempia kertomaan näkemyksiään edustamistaan asioista. Ihmiset määrittävät, totta kai, itse mistä ja mitä kirjoittavat. Kukin siis nostaa omasta mielestään tärkeitä ja kiinnostavia aiheita esille.
Itse kirjoitan pääsääntöisesti johtamiseen liittyvistä asioista. Olen ollut havaitsevinani, että ehkä jopa hieman itsestään selvät asiat saavat aikaan suurimmat tykkäykset ja muut reaktiot. Tapaan silloin tällöin ottaa johtamisen kehittämistyössä esille muutamia esimerkkilauseita 1950-70 -luvuilta ja kysyä kuulijoilta ajankohtaa, jolloin kyseiset lauseet ovat lausuttu. Lähes aina lauseet arvioidaan vuosikymmeniä tuoreemmiksi, kuin ne todellisuudessa ovat. Meillä johtamisen kehittäjillä on suuri taipumus viljellä ”trendikkäitä totuuksia”, jotka eivät kuitenkaan ole totta arkielämässä. Suuret viisaudet toimivat vain harvassa organisaatiossa ja usein niissäkin osittain. Moni trendikkään kuuloinen lausahdus on saatettu nostaa esille jo 1960-luvulla eikä sitä ole saatu todeksi tähän päivään mennessä. Kannattaako sellaisia viljellä, jos on johtamisen kehityksen kanssa tosissaan?
Myyntityö on alue, jossa suomalaisten sanotaan olevan kehnoja. Väitteessä on paljon perää, mutta myynnin parissa liikkuu paraikaa muitakin väittämiä, joita on hoettu 30 vuotisen työurani ajan jatkuvasti. Asiantuntijat tapaavat hokea asiakkaiden palvelemisen keskeisyyttä, myynnin asiakasorienteisuutta, arvopohjaista myyntiä ja ennen kaikkea myynnin aktiivisuuden roolia aina vaan. Myynnin tarkoituksena on tehdä kauppaa, johon toki tarvitaan tukea yritysjohdolta ja markkinoinnilta. Myynti ei lunasta asiakkaalle annettua lupausta, vaan sen tekee muut osat yrityksestä. Myynnin rooli on todella merkittävä, mutta ei kauhean monimutkainen. Johtuneeko tästä, että maailma ei näytä myynnin sisällössä ihmeemmin kehittyvän? On jotenkin lamauttavaa kohdata aina samoja argumentteja, joista kuitenkin somessa tykätään runsain määrin.
Työhyvinvointi on täysin ansaitusti noussut työelämän puheenaiheeksi. Pitkä taantuma ja tehostaminen ovat johtaneet väen vähentämiseen, joka näkyy monen työpöydällä lisääntyneenä työnä ja stressinä. Tätä kokee myös johto, joten on ymmärrettävää, ettei kaikilla työpaikoilla voida hyvin. Työhyvinvointiin on syytä kiinnittää huomioita, mutta jos työpahoinvoinnin aiheuttajia ovat runsas työmäärä, kova työtahti ja heikohko johtaminen, ei näitä voida poistaa työhyvinvoinnin näkökulmasta. Yrityksen tapaa toimia tulisi muuttaa ja tämä on ylimmän johdon ja jopa omistajien asia. Työhyvinvoinnin ajaminen yksittäisenä asiana ei johda mihinkään, mutta työhyvinvointia puolustavat kannanotot saavat reilusti kannatusta somessa.
On tärkeää, että ongelmista puhutaan, mutta aika laihaksi jää ilman toteutusta. Moni nykyinen yritysongelma vaatisi moniammatillista lähestymistä, joka taas edellyttää yhteistyötä eri ammattialojen osaajien välillä. Yhteistyö ei vain ole kokemukseni mukaan suomalaisen asiantuntijan vahvuus, sillä yhteistyössä joutuu tinkimään omastaan yhteisen hyödyn nimissä. Ongelmista kertominen asiantuntijan roolissa on aika paljon helpompaa, kuin ongelmien ratkaiseminen. Vuosikymmeniä vanhojen teesien hokeminen on lopulta melko valjua ja laiskaa ajattelua.